Selim (2019)

Suomessa ilman julkista tukea tehdään runsaasti elokuvia, varsinkin nyt, kun tekniset mahdollisuudet ovat entistä paremmat. Pitkiä elokuviakin syntyy ja osa niistä yltää jopa valtakunnallisille kankaille. Yhdysvaltalaisessa tuotannossa indietuotannolla tarkoitetaan usein laadukasta ihmissuhdedraamaa, joka poikkeaa Hollywoodin valtavirrasta aikuisemmalla otteellaan. Suomessa taas indietuotannot ovat olleet perinteisesti lajityyppielokuvia, joita ovat tehneet kansainvälistä viihdettä ahmineet fanit. Niinpä kansalliseen merkkihenkilöön keskittyvä elokuva on tässä lajissa todellinen harvinaisuus.
Porissa sellainen kuitenkin on tehty, Antti-Jussi Marjamäen ohjaama Selim (2019), joka valottaa Pohjolan Chopiniksikin kutsutun porilaislähtöisen säveltäjän Selim Palmgrenin vaiheita ja sai ensi-iltansa Pori Film Festivalilla. Ilmaisultaan elokuva on varsin perinteinen ja noudattelee lajityyppinsa sääntöjä uskollisesti. Tarina alkaa siitä, kun seitsemäntoista vuotias Selim (Juha Loukkalahti) on lähdössä opiskelemaan musiikkia maamme pääkaupunkiin ja saa evästyksiä äidiltään (Annu Valonen). Tästä sitten lähdetään seuraamaan säveltaiturin vaiheita niin opiskelemassa, säveltämässä kuin rakkauselämän pyörteissäkin. Elokuva on saanut innoitteensa porilaisessa Contakti-teatterissa aikanaan esitetystä Rakas Selim-näytelmästä, jonka on kirjoittanut Hely Kallio. Ohjaaja on sitten sen pohjalta laatinut elokuvakäsikirjoituksen.
Ilmaisun tietty perinteisyys näkyy siinä, että varsinkin elokuvan alkupuolella jotkut sisäkohtaukset ovat hieman jäykkiä, mutta kokonaisuutena teos on yllättävän hyvä. Se viihdyttää ja vetoaa tunteisiinkin, elokuva on myös ammattitaitoisesti toteutettu. Keski-Porin kirkkoon sijoitetut kohtaukset tuovat hienosti esiin kirkon kauneuden. Jos ajatellaan dramaturgiaa, niin filmi sisältää melko paljon aikahyppyjä, mutta kokonaisuutena juoni pysyy hyvin koossa. Tosin on mainittava, että kun Selim ja hänen vaimonsa Maikki pidätetään Sleesiassa ensimmäisen maailmansodan sytyttyä, niin kohtaus jää kummallisesti ilmaan. Vankilasta siirrytään vuosia eteenpäin eikä sellikohtaukseen enää palata.
Temaattisesti elokuva liikkuu taiteilijakuvausten yleisillä linjoilla sikäli, että sen keskeiset teemat ovat Selimin suhde vaimoonsa Maikkiin, aikaisempaan Järnefeltiin (Helena Känä), arkielämän ja taiteen ristiriidat, ajan kuluminen ja omien taiteellisten aikaansaannosten merkityksen punnitseminen sekä alkoholi (varsinkin nuoruusvaiheessa). Näyttelijöistä minuun suurimman vaikutuksen teki Helena Känä ristiriitaisena ja kiehtovana Maikki Järnefeltinä. Rakkaus tempaisee taiteilijaparin pyörteisiinsä, vaikka Maikki onkin vielä naimisissa. Jatkossa ristiriitoja aiheuttaa se, että Maikki haluaa Selimin säveltävän hänelle oopperan, kun mies itse haaveilee sinfonioista. Myös Maikin lapsen kohtalo, sekä oopperadiivan vanheneminen koettelevat suhdetta, mutta kaikkiaan rakkaus kuvataan vahvana, vaikkakin ristiriitaisena.
Minua liikutti silti eniten se, mikä yleensäkin elämäkertaelokuvissa. Ajan kuluminen ja ihmisten vanheneminen. Se, kuinka he joutuvat ainakin osittain luopumaan unelmistaan. Tässä mielessä Selim on varsinkin loppupuoleltaan vahva elokuva.

Pori Film Festivalilla niin Maradonaa, kokeellista kuin paikallistakin

Jo perinteeksi muodostunut Pori Film Festival järjestetään viidettä kertaa, toista kertaa pääpaikkana on Valimo-sali. Ohjelmakattaus on monipuolinen sisältäen niin luentoja, kokeellisia teoksia, dokumentteja kuin paikallista elokuvaakin. Ensi-illassa nähdään porilaisesta säveltäjästä, Selim Palmgrenista, valmistettu elämäkertadraama Selim. Tapahtuman pääorganisaattorit Niilo Rinne ja Harri Sippola toteavat, että niin kokeellisuus kuin paikallinen tuotantokin ovat festivaalin kovaa ydintä.

-      Emme ole tämän vuoden festareille rakentaneet väkisin mitään tiettyä teemaa, ideana on tarjota kiinnostavia elokuvia ja erilaista audiovisuaalista taidetta. Yleensä ohjelmisto lähtee yksinkertaisesti rakentumaan siitä, mitä meitä kiinnostavia teoksia on tarjolla ja sitten katsotaan, mitä yhdistelmiä, yhtäläisyyksiä ja kokonaisuuksia löytyneistä teoksista voisi muodostua. Tällä kertaa erääksi pääteemaksi muodostui elokuvan ja valon yhdistelmä, mikä tapahtui sikäli luontevasti, että ensimmäistä kertaa Porissa järjestettävä Light Station -valofestivaali on yhteistyökumppanimme, Niilo Rinne selvittelee.

Eräänä vahvana juonteena festivaalilla kulkee myös dokumentaarisuus, jota edustavat elokuvat niin kuvaajataituri Robby Müllerista, kuin vihreän veran mestarista Diego Maradonastakin. Elokuvallisten ilmaisukeinojen pohdintaan taas sukelletaan Kirka Sainion (Elokuvamusiikin ja äänisuunnittelun liitto) ja Kari Yli-Annalan (Elokuvan ja maalaustaiteen valo) luennoissa. Rinne muistuttaa, että varsinkin elokuvien äänimaailmoja käsitellään elokuvateorioissa melko vähän.

-      Aihe on ilmeisen vaikea teoretisoitava ja siinäkin mielessä Sainion luento on kiinnostava. Elokuva ei koskaan ole ollut äänetön, ei edes mykkäelokuvan aikana, sillä silloinkin oli yleensä musiikkisäestys. Hiljaisuuskin on aina taiteellinen valinta.

Festivaalin satsaus kokeelliseen elokuvaan on ollut tietoinen valinta. Rinteen mukaan festivaalille on ollut avoin haku ja kiinnostavimpia töitä on poimittu mukaan. Järjestäjillä ei ole mitään kerronnallisiakaan töitä vastaan, mutta he haluavat korostaa elokuvan monipuolista luonnetta.

-      Tarinallisuus on aina ollut hallitsevaa ja nykyään elokuvateattereissa ja suoratoistopalveluissa sitä on lähes pelkästään. Haluamme tarjota jotain muuta ja samalla myös intensiivisen tapahtumakokemuksen mielenkiintoisissa tiloissa, kollektiivisesti luodun kokonaistaideteoksen, joka vuotaa elokuvan rajojen yli ja jonka piirissä maailma näyttää toisenlaiselta.

Rinne kertoo, että häntä kiehtoo myös pelkistetty ilmaisu, pohdinta siitä mitä elokuva on ja voi olla. Hän muistuttaa, että esimerkiksi kännykällä kuvattu ja minuutin mittainen teos voi olla toimiva elokuva, jos tekemään on lähdetty ajatus edellä. Liikkumavaraa on paljon.

-      Meillä oli kolmantena vuonna intialaislähtöisen Methil Komalankuttyn teos Count-Down, joka kesti alle minuutin. Siinä mies odottaa hissiä, mutta idea toimi erittäin hyvin. Tekijä oli mukana kotimaassaan myös haikuelokuvafestivaalin toiminnassa. Se keskittyy amatöörien tekemiin pieniin elokuviin. Tällaiset alle viiden minuutin mittaiset teokset kiehtovat meitä ja siksi näytämme tänä vuonna sarjan tällä Intiassa järjestettävällä festivaalilla palkittuja elokuvia.

Rinne pohtii, että elokuvan ja valokuvan välinen rajanveto on sekin kiehtova.  Valokuvataiteessa on vain yksi kuva, mutta sitä voi miettiä pitkään. Samalla tavoin lyhytelokuva voi kestää vaikkapa puoli minuuttia ja siinä voi olla vain yksi kuva. Hän viittaa myös iranilaisen mestariohjaajan Abbas Kiarostamin estetiikkaan. Tavallaan tämä on myös paluuta elokuvan alkujuurille, Lumieren veljesten tuotantoon.

Eräs Pori Film Festivalin tavaramerkki on myös sen ajankohta, joka on aina ollut marraskuun loppu. Rinne vahvistaa, että valinta on tarkoituksellinen. Tällä tavoin saadaan valkokankaan valoa synkkään länsirannikon syksyyn. Festivaalin järjestelyissä toista vuotta mukana oleva Harri Sippola kertoo, että tuli elokuvamaailmaan omien tuotantojensa kautta. Suurin tekijä oli tietenkin Mika Rätön ohjaama Samurai Rauni Reposaarelaisen seikkailut, jonka tuottajana Sippola toimi.

-      Porissa voi tehdä asioita puhtaalta pöydältä ja täällä on tekemisessä tietty omaehtoisuus. Täällä on aina ollut pieni ja innokas tekijöiden joukko. Jos historiaa ajatellaan, niin vaikkapa viime vuonna esillä ollut Tepi Salokari, Iikka Vehkalahti ja tänä vuonna kahdella elokuvalla esillä oleva Noora Männistö ovat olleet vahvoja tekijöitä.

Niilo Rinne muistuttaa, että Marja-Terttu Salokari on ollut kansallisestikin yksi uranuurtajista naistekijänä.

-      Hän oli ensimmäisiä naisia, jotka pääsivät elokuvaa opiskelemaan ja hän leikkasi esimerkiksi Rauta-ajan.

Festivaali on ollut mukana tuottamassa myös uutta porilaista elokuvaa, ainakin sikäli, että se motivoi viime vuonna saattamaan valmiiksi Tuomas Niskasen ohjaaman ja Kauko Röyhkän käsikirjoitukseen perustuvan Harhaman, joka on varsin ansiokas elokuva. Varsinkin, kun ottaa huomioon, että se tuotettiin noin 3000 euron budjetilla.

-         Festari tuotti elokuvan valmistumiselle deadlinen ja niin pitkään työpöydälle jäänyt teos saatettiin valmiiksi, Rinne kertoo.

Hieman samanlainen tapaus on tänä vuonna nähtävä Selim, joka sekin ilmeisesti valmistuu esityskuntoon varsin lähellä festivaalia. Rinne ja Sippola muistuttavatkin, että nähtävää riittää laidasta laitaan.

-      Vaikka meillä onkin runsaasti kokeellista ohjelmistoa, niin tavallistakin katsottavaa riittää. Selim ja Noora Männistön dokumentit kiehtovat varmasti monia katsojia ja Männistö on myös itse paikalla. Diego Maradona-dokkarin oheen on järjestetty jalkapallokeskustelu, jossa ovat mukana ainakin Mikko I. Elo, Rami Nieminen ja Reetta Turtiainen.

Kokeelliselta puolelta järjestäjät haluavat erikseen vielä suositella HT Nuotion kuratoimaa Metakino-sarjaa, jossa on Rinteen mukaan tarjolla aivan maagisia pätkiä. Nuotio on eräs Suomen nousevia elokuvakirjoittajia, joka on mukana myös helsinkiläisen WHS-teatteri Unionin toiminnassa. Siellä on myös esitetty Metakino-sarjaa aikaisemmin.

Tuulinen päivä

Suomalaisen avantgarde-elokuvan tienraivaajana muistettu Eino Ruutsalo toteutti 1960-luvun alkupuoliskolla myös neljä pitkää näytelmäelokuvaa, jotka sisälsivät runsaasti kokeellisia elementtejä. Toisena niistä valmistui Tuulinen päivä (1962), jota jälkikatsannossa on usein pidetty ohjaajan pitkistä töistä arvostetuimpana. Se on modernin jazzin säestämä arvoituksellinen kertomus rakkauden etsinnästä.

Kirsi (Raili Metsä) viettää kesää saarella Matin (Yrjö Tähtelä) kanssa. Syksyn tultua mies lähtee kaupunkiin ja Kirsi odottaa häntä takaisin. Kun Matti ei palaa, lähtee nainen hänen peräänsä, mutta tuloksetta. Sen sijaan Kirsi kohtaa Jakobin (Herman Schaibel) ja Vanhan miehen (Unto Salminen).

Tuulisen päivän juoni on siis hyvin löyhä ja sen pyrkimykset ovatkin muualla. Elokuvan hahmot kärsivät jonkinlaisesta eksistentiaalisesta tyhjyydestä ja kuvissa tuntuu toisinaan olevan epämääräistä uhkaa ja sijoiltaan olon tunnelmaa. Tätä korostaa sekin, että rakkaus vaikuttaa aina samanlaiselta, se noudattaa samoja muotoja, vaikka kohde vaihtuu. Toisaalta tässä voi nähdä myös jonkinlaista parodiaa romanttista rakkautta kohtaan. Samaan viittaa tarkoituksellisen antirealistinen replikointi, joka sisältää niin runollisia kuin kömpelöitäkin aineksia. Parodiset piirteet ovat Juri Nummelinin mukaan ominaisia jo Ruutsalon romaanille Toropainen tyrmätään (1945).

Itse koin Tuulisen päivän hyvin voimakkaasti hajoavan subjektin kuvauksena, ihmisillä ei ole kiinteää minuutta ja he ovat oman ympäristönsä ja kulttuurinsa vankeja. Taustalla on myös sodan ja holokaustin varjo. Tähän viittaavat niin Jakobin repliikki (Haittako sinua, että olen juutalainen) kuin Kirsin lopussa näkemä uni keskitysleirivangeista. Henkilöt ovat lukkiutuneita muistoihinsa. Kirsi etsii Mattia löytämättä tätä ja Vanha mies kaihoaa saarella kokemaansa rakkautta. Voisi ajatella, että muistot ovat henkilöille tärkeämpiä kuin jokapäiväinen elämä. Tämä viittaa umpioituneeseen persoonallisuuteen, jolloin suhde itseen ja toisiin on Erich Frommin tarkoittamalla tavalla nekrofiilinen (omien ajatusten kanssa seurustellessa ei haluta kohdata aitoa ihmistä). Muistot ja haaveet ovat taakka, mutta toisaalta vaihdettavissa aina uutta kohdetta koskeviksi.  Tällä tavoin Tuulinen päivä laajenee koko kulttuurin analyysiksi ja tavoittelee samanlaisia asioita kuin samaan aikaan ranskalainen uusi romaani, jonka keskeistä tematiikkaa subjektin hajoaminen, muistot ja aika olivat. Aikalaisarvosteluissa viitattiin myös Alain Resnaisin elokuvaan Viime vuonna Marienbadissa.

Tuulisessa päivässä on tietenkin tarinankuljetuksen, replikoinnin ja teemojen esittämisen tasolla kömpelyyksiä, mutta ne eivät peitä sitä, että kyseessä on kunnianhimoinen teos, joka oli varsinkin omana aikanaan kotimaisessa elokuvassa poikkeuksellinen pohtiessaan koko länsimaisen kulttuurin tilaa. Ahdistavan tunnelman vastapainoksi elokuvassa on myös vapauttavat elementtinsä. Rakkaussuhteita ei esitetä moralistisesti (eikä siinä tässä yhteydessä järkeä olisikaan), teoksen muoto on avoin (vaikka siinä tarina onkin, se ei hallitse kerrontaa) ja ehdotonta loppusulkeumaa ei ole. Kaikki tällainen antaa tilaa katsojan omille tulkinnoille ja tunteille.

Ohjaus: Eino Ruutsalo

Pääosissa: Raili Metsä, Yrjö Tähtelä, Unto Salminen, Herman Schaibel

"Eemeli-elokuvan ketunrautakohtaus pelotti"

Blogissa alkaa uusi sarja, jossa haastatellaan elokuvan kanssa  tavalla tai toisella tekemisissä olevia henkilöitä. Ensimmäisenä puheenvuoron saa Oulun elokuvakeskuksen toiminnanjohtaja Sauli Pesonen. Kerrotko ensin hiukan itsestäsi? Eli mitä olet tehnyt elokuvaan liittyen elämäsi aikana ja mitä teet Oulun elokuvakeskuksessa?
- Toimin elokuvakoneenhoitajana Kirjastokino- ja Studio-teattereissa vuodesta 1982 lähtien jonnekin 90-luvun alkupuolelle saakka keikkaluontoisesti. Olin myös Haukiputaan kunnankinon Kino Jatulin teatterinhoitajana 80-luvun alkupuolella. Elokuva-arvosteluita taas kirjoitin vuodesta 1981 vuoteen 2005 saakka eri lehtiin. Eniten niitä syntyi Oulu-lehteen ja Kalevaan. Kaikkiaan kritiikkejä lienee kertynyt muutama tuhat. Kirjapuolella olen tehnyt muutamia toimitustöitä sekä kolme omaa kirjaa, joista kaksi on elokuva-aiheisia.
- Oulun elokuvakeskuksen toiminnanjohtajana olen toiminut jo yli 32 vuoden ajan. Jo sitä ennen näytin siellä elokuvia keikkaluontoisesti ja työskentelin aiemmin myös kirjastonhoitajan ja toimistotyöntekijän sijaisena elokuvakeskuksessa.
Kotimainen elokuva näkyy vankasti elokuvakeskuksen toiminnassa, sillä vuosittain sen valkokankaalla pyörivät niin tärkeimmät arthousetuotannot kuin indie-elokuviakin. Suositumpia kotimaisia on mukana kypsän iän elokuvakerho Kultalammen ohjelmistossa. Myös elokuvakeskuksen seminaareissa teema pyritään pitämään mukana. Ainakin puolet vuoden tapahtumista keskittyy säännöllisesti suomalaiseen elokuvaan. Ajankohtaisista tilaisuuksista mainittakoon juuri elokuuussa järjestetyt Siirin-päivät, joilla muistettiin ohjaaja-näyttelijä Mikko Niskasta. Lokakuussa taas juhlistetaan KAVI:n Oulun maakuntasarjaa, joka täyttää 50 vuotta. Pesosen mukaan se lienee lajissaan vanhin.
- Näillä näkymin järjestetään myös Lasse Naukkarisen Vienan-Karjala-aiheisten dokumenttien ympärille keskittyvä seminaari. Ohjaaja tulee itse siihen paikalle.

Sauli Pesosen suhde kotimaiseen elokuvaan on siis aina ollut läheinen. Ensimmäiset muistikuvat aihepiiristä ovat jo lapsena nähdyistä tv-esityksistä, kuten monilla muillakin. Ei se mitään, sanoi Eemeli (1962) teki kolmivuotiaaseen pikkupoikaan lähtemättömän vaikutuksen.
- Säikähdin alun kohtausta, jossa postinkantajan jalka jää kiinni ketunrautoihin niin, etten uskaltanut katsoa elokuvaa loppuun. Kotona meillä katsottiin kotimaisia laidasta laitaan eikä sensuuria pidetty. Myöhemminkin seurasin jo arvostelijan työni vuoksi suomalaista elokuvaa varsin kattavasti myös keskeisillä festivaaleilla.
Nykypäivän suomalaisen elokuvan tilanteen Pesonen näkee melko hyvänä, joskin parantamisen varaakin on.
- Erityisesti ilahduttaa lastenelokuvan vankka asema. Mutta vaikka sinänsä en kaipaa 80-luvun "säätiöelokuva"-tilannetta, vaihtoehtolinja voisi olla vahvempikin nykyisen populaarin otteen rinnalla. Yle voisi myös tiedostaa asemansa suomalaisen dokumentin tukijana ja levittäjänä paremmin, siinä paluu menneeseen ei olisi pahasta.
Erityisiä Sauli Pesosen spesialiteetteja ja osaamisalueita ovat aina olleet komedia ja animaatio. Komedia ja farssi ovat valikoituneet hänen mukaansa mielenkiinnonkohteiksi siksi, että naurun merkitys elämän keventäjänä on niin suuri. Toisaalta Pesonen pitää niitä myös kaikkein vaikeimpina lajityyppeinä. Ajankuvakin välittyy komedioissa ja farsseissa hänen mielestään usein elävästi ja ne samoin kestävät aikaa monesti paremmin kuin vakavammat työt. Animaatiotekniikka taas antaa Pesosen mukaan mielikuvitukselle paremmat mahdollisuudet kuin perinteinen fiktioilmaisu.
Kotimaisista komediasuosikeistaan mies mainitsee erikseen Matti Kassilan, joka hallitsi lajityypin erinomaisesti.
- Ere Kokkonen taas keskittyi siihen valkokangastöissään käytännössä täysin, siinäkin mielessä arvostan hänen pitkää uraansa. Samoin Speden alkukausi ensimmäisiin Turhapuroihin asti oli tärkeä.
Yleensä ottaen Pesonen on sekä komediasta että animaatiosta sitä mieltä, että kunhan idea ja tarina kantaa, niin tekninen ja kuvailmaisu saa olla vähemmän hiottua. Hyvänä esimerkkinä tällaisista teoksista hän pitää vaikkapa monia Aarne Tarkaksen elokuvia. Laaja-alaisena komedian tuntijana Pesosella on myös monia sellaisia suosikkeja, jotka eivät nauti laajaa arvostusta ainakaan kriitikoiden piirissä.
- Noissa ns. "guilty pleasure" -jutuissa viehättää esimerkiksi groteskius (esim. Eemeli), absurdius ja myös puhdas kornius. Speden tapauksessa myös joskus tiedostettu, mutta usein tiedostamaton camp.
Pesosen suosikkeihin lukeutuvat tältä saralta myös monet Pekka ja Pätkä-elokuvat. Niiden osalta lisämielenkiintoa tuo vertailu kahden eri käsikirjoittajan (Armand Lohikoski ja Reino Helismaa) välillä.
- Helismaa sai joskus aikaan ehkä puhtaasti vahingossa ällistyttäviä tuloksia koplaamalla aineksia, joiden ei pitäisi toimia yhtenä pakettina mitenkään, mutta toisinpa vain kävi: minusta malliesimerkki tuosta on Pekka ja Pätkä pahassa pulassa (1955).
- Animaatioissa taas veteraanipuolella Hjalmar Löfvingillä on kestävää jälkeä. Heikki Partasen ja Riitta Rautoman kansansatufilmatisoinnit ovat olleet läpi vuosien hellyttävyydessään tärkeitä. Mainoselokuvapuolella tehtiin yhtä lailla varteenotettavaa työtä.

Lopuksi Sauli Pesosen suosikit suomalaisista elokuvista studiokauden (1920-63) ajalta ja myös kotimaiset animaatiosuosikit. Aluksi listoilla piti olla kymmenen teosta, mutta ilmeisesti runsauden pula iski. En valita.

Studiokauden suosikit:
1. Risto Orko: Jääkärin morsian (1938)
2. Yrjö Norta: SF-paraati (1940)
3. Risto Orko: Taistelun tie (1940)
4. Hannu Leminen: Valkoiset ruusut (1943)
5. Teuvo Tulio: Rakkauden risti (1946)
6. Valentin Vaala: Loviisa (1946)
7. Toivo Särkkä: Katupeilin takana (1949)
8. Ilmari Unho: Härmästä poikia kymmenen (1950)
9. Ville Salminen: Lentävä kalakukko (1953)
10. Matti Kassila: Hilmanpäivät (1954)
11. Erik Blomberg: Kun on tunteet (1954)
12. Edvin Laine: Tuntematon sotilas (1955)
13. Aarne Tarkas: Vatsa sisään, rinta ulos (1959)

Animaatiosuosikit:
(Saulin kommentti: "Tässä on vain lyhyitä, pitkät elokuvat ja tv-animaatiot jätin enimmäkseen tietoisesti pois. Tämä lista on puhtaasti henkilökohtainen, eli näistä olen tykännyt itse").

1. Heikki Partanen ja Riitta Rautoma: Jänis ja vuohi (1975)
2. Liisa Helminen ja Tini Sauvo: Minulla on tiikeri (1979)
3. Camilla Mickwitz: Emilia ja onni (1978)
4. Katariina Lillqvist: Tyttö ja sotamies (1995)
5. Christian Lindblad: Space Pigs (2000)
6. Heikki Paakkanen: Iso asia (1991)
7. Ami Lindholm: Ilo irti (2006)
8. Eino Ruutsalo: Kaksi kanaa (1963)
9. Kari Häkkinen: Kanan muna (1994)
10. Marjut Rimminen: Silta (1981)
11. Heikki Prepula: Veturi (1978)
12. Seppo Suo-Anttila: Impressio (1973)
13. Hjalmar Löfving: Muutama metri tuulta ja sadetta (1932)
Kiitokset haatattelusta Sauli Pesoselle!

Elämän rouva, rouva Glad (1990)

Eeva Joenpelto kuuluu jostakin syystä niihin klassikkokirjailijoihimme, joiden tekstiä ei ole lainkaan siirretty valkokankaalle. Tämä on jopa hieman outoa, kun ottaa huomioon, että Joenpelto on käsitellyt teoksissaan usein myös historiaa ja yhteiskunnallisia murrosvaiheita. Toisaalta hänen kirjallisen uransa huippuvuodet osuivat juuri niihin aikoihin, kun kotimainen elokuva oli joko taloudellisessa kriisissä tai sitten sen aihevalintojen painopiste oli muualla.
Onneksi televisio on siirtänyt joitakin Joenpellon tekstejä visuaaliseen muotoon. Juri Nummelin onkin todennut, että nämä tv-sarjat ovat eräs todistus siitä, että Suomessakin on tehty pienen ruudun taidetta. Joitakin klassikkoja lukuunottamatta tv:n parhaiden päivien kotimainen tuotanto on suurelle yleisölle valitettavan vierasta, eivätkä tutkijatkaan ole siihen juuri tarttuneet. Aihetta olisi, sillä laadukkaita teoksia löytyy paljon.
MTV toteutti 1990 neliosaiseksi tv-sarjaksi Eeva Joenpellon romaanin Elämän rouva, rouva Glad. Kertomus alkaa siitä, kun nuori Saara Heinonen (Riitta Räty) tutustuu Åke Nygreniin (Jouko Keskinen), suuren kartanon poikaan, jolta odotetaan elämässä paljon. Åke pitää Saarasta, joka on vaatimaton ja työteliäs ja kohta nuoret menevät naimisiin, vaikka Åken kotiväki ei tavallisesta Saarasta pidäkään. Sitten käykin niin, että Åke lähtee pois ja avioliitto purkautuu, kun Saara tulee raskaaksi toiselle miehelle. Tarinan kuluessa Saara lyhentää nimensä Saraksi ja kohtaa vielä kolme miestä. Sukunimi tulee rakkaimmalta aviomieheltä.
Huomaa selvästi, että tv-sarja on toteutettu vielä silloin, kun kotimaisissa tuotannoissa pyrittiin satsaamaan laatuun ja taiteeseen viihteen vastakohtana. Vastakkainasettelu on tietenkin vanhanaikainen ja kulunutkin, mutta kun MTV-teatteri lakkasi olemasta ja tuotannot ryhdyttiin ostamaan ulkopuolelta, kanavan lippulaivaksi tulikin Salatut elämät. Tehdään Suomessa toki nykyäänkin laadukasta tv-tuotantoa, mutta samanlaista television voittokulkua kuin vaikkapa Tanskassa ja Ruotsissa (Yhdysvalloista ja brittiläisistä puhumattakaan) ei maassamme silti ole ainakaan vielä nähty.
Tämä Joenpelto-adaptaatio on joka tapauksessa oiva esimerkki siitä, että vanhoja klassikoita kannattaa muistaa ja katsoa edelleen. Tarina on itse asiassa ajankohtaisempi aatteelliselta sisällöltään nyt kuin valmistuessaan. Talous sanelee aivan kaikkea samalla tavoin kuin tässäkin ja oikeistolaiset tuulet puhaltavat moniaalla Euroopan politiikassa. Epookin toteutuksesta näkee kyllä, etteivät käytettävissä olevat resurssit ole olleet suurimmat mahdolliset, mutta ohjaaja Ritva Nuutinen onnistuu joka tapauksessa luomaan vaikuttavan fassbinderiläisen ilmapiirin, jossa sukupuolet kamppailevat ja räikeä vastakohta ihmisten päiväunelmien ja elämän realiteettien välillä paljastuu (jo alkuteosta on luonnehdittu fassbinderiläiseksi). Tämä tunnelma saavutetaan usein lavastuksen ja puvustuksen avulla niin, että epookki ikään kuin kommentoi ihmisten tekoja ja sanoja. Riitta Räty näyttelee pääroolissa ravisuttavasti ja saa esiin monitahoisen persoonan kaikki vivahteet. Muutenkin näyttelijäsuoritukset ovat laadukkaita. Saara Ranin on yhdeksänkymppisenä sivuroolissa pankkiasiakkaana.

Elämän rouva, rouva Glad
Ohjaus: Ritva Nuutinen
Pääosissa: Riitta Räty, Jouko Keskinen, Juhani Laitala, Mauri Heikkilä, Matti Nurminen.

Kun tuomi kukkii (1962)

Kirjoittelin tuossa joku aika sitten, että heikkouteni ovat vanhat kotimaiset värielokuvat. Pidän myös Mauno Kuusiston ja Tamara Lundin tähdittämästä Kun tuomi kukkii-teoksesta (1962). Siinä on mahtavan epätodelliset Eastmancolor-värit ja hienoa musiikkia. Tarinakin on yllättävän vahva. Myönnän toki, että elokuva sisältää camp-arvoja, joita voi halutessaan löytää paljonkin.
Itse en kuitenkaan innostunut asian tästä puolesta. Näen filmin melodraamana, jossa on yllättävän synkkä pohjavire. Nuo camp-arvot selittyvät myös osittain lajityypin kautta. Kun kyseessä on sekä musiikkielokuva, että melodraama, on selvää, ettei realismi ole ensimmäisenä asialistalla.
Tarina kertoo Kuusiston esittämästä Mikko-nimisestä miehestä, joka rakastuu Tamara Lundin esittämään Liinaan. Suhde on kuitenkin vaikea, sillä Liina on jo luvattu rikkaalle Suntilan Jaakolle (Matti Oravisto) ja nuoresta naisesta on kiinnostunut myös Liinan kotitaloon huutolaisena otettu renki Eetu (Leo Lastumäki). Lopulta kaikki johtaakin tragediaan.
Tarina menee siis tuttuja latujaan, kuten melodraaman kaltaisessa ritualistisessa lajityypissä sopii odottaakin. Ilmaisu on kuitenkin odottamattoman synkkää. Liinan ja Mikon rakkaussuhde kuvataan aluksi ylimaallisen onnellisena, mutta sitä uhkaavat koko ajan niin Jaakko kuin Liinan rahanahne isäkin. Koko elämä näyttäytyy pettymysten hallitsemana ja ihmisten juoksuna rakkauden ja rahan perässä. Yleensä tuloksetta. Odottamattoman lisäsäväyksen kaikkeen antaa viittaus Mikon elämänmittaiseen pettymykseen ja kuoleman läheisyys. Lisäksi yksinkertaisen huutolaisen, Eetun, kohtalo koskettaa. Elokuvassa näytetään suoraan hänen täydellinen yksinäisyytensä ja muiden armoilla olemisensa. Ilmaisun epätodellinen luonne sopii tähän kaikkeen ja nostaa teoksen ulos realismin kehyksistä, alitajuiselle tasolle. Elokuvan alkua ja siihen kietoutuvaa loppua voisi pitää myös uskonnollisina ja siten lohdullisina, mutta tätä ei sanota suoraan.
Jos vaikutteita etsii, niin Veit Harlanin melodraamassa Muuttolintu (1944) on vähän samanlainen epätodellinen, tuonpuoleinen tunnelma ja kaikki on saatu aikaan Agfacolor-väreillä. Tuli mieleen, että olisivatko tuottaja Toivo Särkkä ja ohjaaja Åke Lindman voineet saada inspiraatiota Harlanin elokuvista, näytettiinhän niitä aikanaan Suomessakin. Kun tuomi kukkii on houkuttelevaa nähdä myös jonkinlaisena tuottajansa itsetilitysleffana, olihan Särkkä jo tuolloin iäkäs ja lopettelemassa pian uraansa.

Kun tuomi kukkii (1962)
Ohjaus: Åke Lindman
Pääosissa: Mauno Kuusisto, Tamara Lund, Matti Oravisto, Leo Lastumäki, Riitta Pakarinen, Siiri Angerkoski, Toivo Lehto.

Koskenlaskijan morsian (1937)

Valentin Vaalaa voidaan pitää kotimaisen elokuvan studiokauden merkittävimpänä ohjaajana ja Koskenlaskijan morsian (1937) on perinteisesti hänen arvostetuimpia töitään. Joskus sitä on pidetty myös hänen lopullisena läpimurtonaan. Väinö Katajan romaaniin perustuvan elokuva lähtöasetelmahan on sellainen, että Paloniemen Juhani (Tauno Palo) on kiinnostunut Nuottaniemen Hannasta (Ansa Ikonen), mutta ei saa vastakaikua tunteilleen. Pakkaa sekoittaa vielä sekin, että Juhanin isä (Eino Jurkka) kadehtii taloudellisesti paremmin menestynyttä Nuottaniemen isäntää (Jalmari Rinne) ja haluaisi poikansa väkisin naimisiin Hannan kanssa. Nuottaniemen poika kuolee koskea laskettaessa ja epäilyksen varjo laskeutuu Paloniemen isännän päälle. Oliko hän toiminut huolimattomasti?
Ikäänsä nähden elokuva sisältää yllättävän modernia kuvakerrontaa. Esimerkiksi alkujaksossa on hyvin vähän repliikkejä, herätysseurakohtauksessa on sähköä ja koskenlaskut ovat komeita.
Temaattisesti elokuva pohtii uskonnollista (lestadiolaista) moraalia ja syyllisyyttä. Arkinen elämä, luonto ja uskonasiat kietoutuvat erottamattomaksi vyyhdeksi ja kaikki pääosanäyttelijät ovat erinomaisia. Perheiden lisäksi tärkeässä roolissa on saarnamies Kero-Pieti (Ossi Elstelä, joka taisi juuri noina vuosina olla Porin teatterissa) ja hän tekee tässä ehkä parhaan leffaroolinsa. Kuvakerronta vihjailee tyylikkäästi. Välillä Kero-Pieti horjuu uskossaan ystävänsä Paloniemen sanoihin ja sen näkee silmistä ja eleistä. Samoin epäilys Paloniemen syyllisyydestä Nuottaniemen pojan kuolemaan on koko ajan päällä, mutta asia ei koskaan ratkea. Kaikkiaan elokuva on edelleen vaikuttavaa katsottavaa ja klassikko on kestänyt ajan kulutusta hyvin.

Koskenlaskijan morsian (1937)
Ohjaus: Valentin Vaala
Pääosissa: Eino Jurkka, Jalmari Rinne, Tauno Palo, Ansa Ikonen, Ossi Elstelä, Kaarlo Kytö.

Roinilan talossa (1935)

 Roinilan talossa (1935) jäi Erkki Karun viimeiseksi elokuvaksi ohjaajan kuoltua aivokalvontulehdukseen. Filmi perustuu Minna Canthin samannimiseen näytelmään. Ojalan isäntä on kuollut ja testamentti kadonnut. Kuolleen isännän veljenpoika Olli (Kaarlo Kartio) ottaa talon haltuunsa ja yrittää saada Roinilan tyttären (Rauni Luoma) naimisiin kanssaan. Leffa ei kuulu ohjaajansa tuotannon parhaimmistoon, vaan sen epätasaisessa toteutuksessa näkyvät vielä äänielokuvan alkuvaiheen hankaluudet. 
Karun elokuva ei silti ole tyystin vailla ansioita. Ohjaaja on onnistunut tuomaan mukaan tavaramerkkinsä lyyrisen luontokuvauksen, johon yhdistyy kansanelämän miltei dokumentaarista havainnointia. Parhaimmillaan Karu pystyy vaivatta liukumaan realistisesta kerronnasta runolliseen maiseman ylistykseen, jossa tavalliset ihmiset nähdään epätäydellisinä, mutta sympaattisina. Tässä mielessä koskettavin on Roinilan Eeron (Eero Eloranta) ja Meri-Matin (Hemmo Kallio) kesäöinen kalastusjakso. Parhaasta näyttelijäsuorituksesta Roinilan talossa vastaa koomikkosuosikkeihini kuuluva Kaarlo Kartio, joka irrottelee täysillä juonittelevan Ojalan Ollin roolissa. Parhaassa kohtauksessa hän onnistuu vakuuttamaan tunteidensa kohteen siitä, että nainen on huomaamattaan suostunut hänen kosintaansa.
Ideologisesti Roinilan talossa noudattelee SF:n tyypillistä linjaa, jossa kartettiin liian kärkeviä kannanottoja ja haluttiin satsata kansakunnan yhtenäisyyteen. Paitsi liiketaloudellisesti, tämä oli ymmärrettävää myös siitä näkökulmasta, että maassa oli eletty itsenäisyyden ensimmäiset vuosikymmenet varsin suurten ristiriitojen repimänä. Karun näkemys ei silti liene pelkkää laskelmointia. Toteutuksen vilpittömyys vihjaa, että miehellä aivan aidosti oli topeliaaninen näkemys Suomen maasta ja kansasta.

Roinilan talossa (1935)
Ohjaus: Erkki Karu
Pääosissa: Iivari Tuomisto, Rauni Luoma, Eero Eloranta, Toivo Palomurto, Laila Rihte, Kaarlo Kartio, Hemmo Kallio.

Ne 45000 (1933)

Erkki Karun ja Risto Orkon elokuva Ne 45 000 on keuhkotaudin vaaroista varoittava ja sen ehkäisystä kertova propagandaelokuva. Elokuvan nimi viittaa tuolloin tuberkuloosiin sairastuneiden vuosittaiseen määrään maassamme. Suomi-Filmi toteutti teoksen yhdessä Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistyksen kanssa ja käsikirjoitus perustuu Maila Talvion edellisenä vuonna ilmestyneeseen romaaniin.
Juoni on valistusta yhdistettynä kolmiodraamaan. Helmi (Helena Koskinen) pyörtyy ollessaan tanssimassa poikaystävänsä Heikin (Kaarlo Angerkoski) kanssa. Lääketieteen kandidaatti Antti Ahonen (Jalmari Rinne) tutkii Helmin ja tämän muutkin perheenjäsenet, joilta löytyy tuberkuloosia isää lukuunottamatta. Heikki uskoo Helmin kiinnostuneen Antista ja katkeroituu.
Elokuva on epätasainen, mutta ajankuvana kiinnostava kokonaisuus. Siihen nähden, että se on 1930-luvulla tehtyä propagandaa, on sävy melko hillitty. Kieltämättä draama on kömpelöä, mutta onnistuu ajoittain koskettamaan. Elokuvan varsinainen pointti on kuitenkin valistus ja siihen liittyvät dokumentaariset jaksot sisältävät hienoa visuaalista ilmaisua, aivan aikansa kansainväliseen huippuluokkaan verrattavaa. Ei ihme, että Markku Tuuli vertasi elokuvaa aikanaan (1979) näiltä osin Pare Lorentzin teoksiin. Sairaalajaksot sijoittuvat kuvitteelliseen Kukkarannan parantolaan, todellisina kuvauspaikkoina on käytetty Helsingin Tuberkuloosisairaalaa ja Tarinaharjun parantolaa. Kuvaajina ovat olleet Eino Kari ja Theodor Luts. Myös Uuno Klamin musiikkiin kannattaa kiinnittää huomiota. Mainittakoon vielä, että Mikko Jauho ja Tiina Tiilikka ovat kirjoittaneet elokuvasta kiinnostavasti kirjassa Filmi-Kela Suomi-filmistä sosiaalipolitiikkaan (2009).

Ne 45000 (1933)
Ohjaus: Erkki Karu, Risto Orko
Pääosissa: Jalmari Rinne, Helena Koskinen, Kaarlo Angerkoski. 

Meidän poikamme merellä (1933)

Erkki Karun elokuvaa Meidän poikamme merellä (1933) pidetään yleensä ensimmäisenä suomalaisena musikaalina (tosin Yrjö Nortan kahta vuotta aikaisempi Sano se suomeksi sisälsi sekin musikaalin piirteitä). Musiikkinumerot ovatkin Georg Malmsténin tähdittämän teoksen parasta antia (erityisesti kiinnostavasti lavastettu Sukellusvenevalssi). Muuten filmi on varsin pahasti ajan kuluttama. Juoni on lattea ja se kerrotaan laahaavasti. 
Karun ohjauksessa parasta ovat sotilaiden toimintaa dokumentoivat kohtaukset. Lopun sotaharjoitus- ja sukellusvenejaksoon on saatu jopa iskevyyttä. Ideologisesti Meidän poikamme merellä on aikansa tuote. Armeija esitetään ensin turvallisena paikkana, jossa pojat koulitaan miehiksi, mutta lopun sotaharjoitusjakso kertoo sitten jo suoraan asian vakavammasta puolesta, vaikka loppu on (tietenkin) onnellinen. Tämä tuo (tahattomastikin) ristiriitaa armeijaa ylistävään yleissävyyn. 
Sotilasfarssiksi elokuvaa ei voi vielä kutsua, vaikka joitakin lajille tyypillisiä vitsejä onkin mukana. 1930-luvun sotilasfarsseille oli tyypillistä ns. kääntymiskertomus, jossa pelkuri tai mammanpoika kasvoi rohkeaksi vastuunottajaksi. Malmsténin hahmossa on tästä piirteitä sikäli, että alussa hän pinnaa päästäkseen katsomaan kaunista sairaanhoitajaa (juonen arvannut lääkäri antaa hänelle risiiniöljyä), mutta lopussa pelastaa koko pulaan joutuneen sukellusveneensä miehistön nousemalla henkensä kaupalla pintaan. Malmsténin hahmon miehisyyttä ei kuitenkaan aseteta missään vaiheessa vakavasti kyseenalaiseksi.

Meidän poikamme merellä (1933)
Ohjaus: Erkki Karu
Pääosissa: Georg Malmstén, Kati Aspelin, Aku Käyhkö, Jaakko Korhonen

Tukkipojan morsian (1931)

Erkki Karu oli suomalaisen elokuvan voimamies itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina. Hänen luotsaamanaan Suomi-Filmi siirtyi myös äänielokuvan aikakauteen. Karun omista ohjauksista ensimmäinen äänielokuva on Tukkipojan morsian (1931). Sen tarinan lähtökohta on tavanomainen. Kosken Leena (Helena Koskinen) on kaunis nuori nainen, jota pitäjän rikkain isäntä (Aku Käykö) kosiskelee. Tansseihin paikalle pelmahtanut Erkki (Urho Somersalmi) laittaa kuitenkin lusikkansa soppaan ja tilanne mutkistuu kolmiodraamaksi.
Muodoltaan Tukkipojan morsian on jonkinlainen antologinen kollaasi, jossa on paljon erilaisia aineksia. Tukkilaiselokuvaa, runsaasti musiikkia, rakkautta, luontokuvaa, draamaa ja komediaa. Karu käytti usein muulloinkin tällaista muotoa, jossa voi arvata kaupallisen motiivin. Elokuvan tuli käydä kaupaksi mahdollisimman suurelle katsojajoukolle, mutta ratkaisuissa tekee mieli nähdä myös jonkinlainen elokuvan ja maailman hahmottamisen filosofia. Yhtäkaikki tulos on parhaimmillaan persoonallinen.
Tukkipojan morsian käynnistyy lyyrisin luontokuvin juhannuksen vietosta. Kotimaisessa elokuvassa ei ole ollut toista ohjaajaa, joka Karun osoittamalla pieteetillä olisi kuvannut Suomen luontoa tarinan taustaksi ja myös sen elimelliseksi osaksi. Tässä elokuvassa varsinkin ensimmäiset kahdeksantoista minuuttia ovat tässä suhteessa hienoa katsottavaa.
Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä unimaisemmaksi se muuttuu. Jälleen kerran moraalinen hyveellisyys palkitaan moneen kertaan rakkaudella ja myös talouden saralla. Talous ja rakkaus kietoutuvatkin monisyisellä ja oudolla tavalla, kun onnelliseen loppuun päädytään niin monen juonellisen piruetin kautta, että taloudellisen menestyksen sattumanvaraisuus tulee varmasti kaikille katsojille selväksi.
Urho Somersalmen esittämä sankari on jonkinlainen supermies, jossa perinteen ja modernien piirteiden parhaat piirteet yhdistyvät. Tämä huipentuu lopun kuvassa, jossa kartanon edessä seisoo mannermainen loistoauto. Somersalmi ei kuitenkaan pärjäisi ilman vaurasta isäänsä (Thorild Bröderman), jonka rahapussi lopulta ratkaisee ongelmat.
Kerronta onkin viimeisen päälle patriarkaalista. Mistään ei tulisi mitään ilman (vanhempia) miehiä. Edellä mainittu unimaisuus luo kuitenkin kaiken ylle jonkinlaisen monimielisyyden ilmapiirin. Kerronta on välillä laahaavaa eikä henkilöissä ole psykologista syvyyttä. Teatraaliseen tarinaan ja näyttelemiseen olisi välillä kaivattu melodramaattisesti kiihkeämpää otetta, mutta lopun huutokauppajakso on tässä suhteessa komea. Kiintoisaa muuten, että 30-luvun alun suomalaisessa elokuvassa käsitellään pakkohuutokauppaa, vaikka tilanne ratkaistaankin sadunomaisin keinoin.
Hieno on myös kohtaus, jossa Somersalmen esittämä Erkki osoittaa ylivoimaisuutensa kilpakosijansa yllyttämille riidanhaastajille syömällä paljon ja heiluttelemalla sen jälkeen käsissään tuvan penkkiä. Tässä vaiheessa riidanhaastajat (joukossa Aku Korhonen) poistuvat vähin äänin. Tapani Maskulan mukaan kyseessä on "yksi suomalaisen elokuvahistorian muistettavimmista kohtauksista. En voi kuvitella samanlaista väkivallatonta auktoriteetin ilmausta enää nykyfilmiin".
Tukkipojan morsianta kannattelee runebergilainen käsitys isänmaasta ja sen kuluessa koetaan tunnetasolla aivan kuin jonkinlainen aikamatka 1800-luvun lopun tunnelmista tuolloiseen nykyaikaan. Olkoonkin, että filmin tapahtuma-aika pysyy koko ajan samana. Tämäkin vahvistaa filmin unenomaista tunnelmaa. Epätasainen, mutta kiehtova teos, joka oli myös Aito Mäkisen suosikkielokuva.

Tukkipojan morsian (1931)
Ohjaus: Erkki Karu
Pääosissa: Helena Koskinen, Aku Käyhkö, Urho Somersalmi, Hemmo Kallio, Thorild Bröderman.

Opettajatar seikkailee (1960)

Aarne Tarkaksen tuotannon arvostus on viime vuosina hiljakseen kohonnut ja varsinkin hänen parhaita komedioitaan on ryhdytty kohottamaan kotimaisen elokuvan klassikoiden joukkoon. Yksi näistä arvonnousun kokeneista elokuvista on ollut Opettajatar seikkailee, jota erityisesti kriitikko Jukka Sammalisto on kehunut. Se avaa ohjaajan seitsemän elokuvan mittaisen sarjan, jossa naureskellaan keski- ja yläluokan tapakulttuurille ja sosiaalista nousua havitteleville onnenonkijoille. Tosin samoja piirteitä on jo Tarkaksen elokuvassa Vihdoinkin hääyö (1957).
Toistuvana teemana sarjan teoksissa ovat tapakulttuurin ahtaat normit, joita noudattaessaan päähenkilöt sotkeutuvat sekavien tapahtumien vyyhtiin. Tässä opettaja Leena Kataja (Leni Katajakoski) on epäsuosittu oppilaidensa keskuudessa ja jää väärinkäsityksen ja välinpitämättömyyden seurauksena saareen taidemaalarin (Tommi Rinne) kanssa. Siveä kansankynttilä pelkää maineensa menetystä ja sosiaalisen katastrofin uhka pahenee, kun hän saa tietää taidemaalarin tehneen hänestä alastonmaalauksen, joka uhkaa päätyä taidenäyttelyyn kaupungin kerman töllisteltäväksi.
Opettajatar seikkailee sisältää varsinkin alun saarikohtauksissa vielä tyhjäkäyntiä, mutta kun väärinkäsitysten mylly yltyy täysille kierroksilleen, on tuloksena nautittavaa komediaa. Ohjaaja on tyylitellyt tapahtumat niin kauas todellisuudesta, ettei tarinassa ole sijaa yhteiskunnalliselle realismille, mutta sen sijaan tapakulttuurin ahdistavat normit joutuvat perusteellisen naurun kohteeksi. Temaattisesti elokuvalla on yhtymäkohtansa edellisenä vuonna valmistuneeseen sotilasfarssiin Vatsa sisään, rinta ulos! jossa Helge Heralan esittämä kapteeni joutui (seksuaaliseen) paniikkiin jouduttuaan tyttökoulun oppilaiden viettely-yritysten kohteeksi. Tässä "kärsivänä" osapuolena on siis nainen, mutta asetelmaa ei viedä yhtä pitkälle. Sen sijaan keskitytään seuraamaan kaupungin asukkaiden väärinkäsityksiä ja ennakkoluuloja, joiden suodattaman kukin näkee asiat omasta (vääristyneestä) näkökulmastaan. Tämän voisi pelkistää niin, että ihminen on sitä, mitä hänen yhteiskunnallisen asemansa uskotaan olevan. Tässä mielessä Opettajatar seikkailee on yhä varsin tarkkanäköinen teos. Monen muun Tarkaksen teoksen tapaan päähenkilöt etsivät keinoja elää aitoa elämää roolien puristuksessa tai mahdollisuutta vapautua niistä, määrittelemään elämää omilla ehdoillaan. Tämä teema toistui niin Tarkaksen kevyemmissä (Kulkurin masurkka, Älä nuolase!) kuin vakavammissakin teoksissa (Yö on pitkä, Olemme kaikki syyllisiä, Nina ja Erik, Hän varasti elämän, Naiset, jotka minulle annoit). Draamoissa tämä pyrkimys saattoi saada itsetuhoisia piirteitä.
Katajakosken ja Rinteen muodostama pääpari on mainio, mutta kenties vielä herkullisempia ovat sivuhahmot. Leo Jokela pikkuroistona, Siiri Angerkoski seurapiirirouvana, Paavo Hukkinen asianajajana ja Pia Hattara hänen vaimonaan ja ennen kaikkea Uljas Kandolin ja Hannes Häyrinen poliisikaksikkona. Poliisihahmot koheltavat itse kuvittelemansa murhatutkinnan parissa ja heissä voi nähdä parodiaa tai satiiria. Kannattaa tässä yhteydessä pitää mielessä 50-luvun murhien aiheuttamat kohut.
Kaikkiaan Opettajatar seikkailee on tyhjäkäynteineenkin viihdyttävä elokuva, vaikka en pidäkään sitä Tarkaksen parhaana komediana.

Opettajatar seikkailee (1960)
Ohjaus: Aarne Tarkas
Pääosissa: Leni Katajakoski, Tommi Rinne, Uljas Kandolin, Hannes Häyrinen, Leo Jokela, Risto Mäkelä, Aarne Laine, Siiri Angerkoski, Paavo Hukkinen, Pia Hattara, Pirkko Mannola.

Sininen viikko (1954)

Suomenruotsalainen kirjailija Jarl Hemmer kuuluu niihin, joilla on ollut onnea tulla filmatisoiduiksi hyvin. Toivo Särkkä ohjasi hänen teksteistään kaksi pääteoksiinsa luettavaa elokuvaa (Vaivaisukon morsian ja 1918) ja Ivar Johansson puolestaan teki Ruotsissa Viljan valtakunnan kahdesti (vuosina 1929 ja 1950). Varsinkin aikaisempaa versiota pidetään klassikkona ja se kuului Ingmar Bergmanin suosikkielokuviin. Myös Matti Kassilan Sininen viikko (1954), joka perustuu Hemmerin yhä suomentamattomaan novelliin, sai heti alkuun kriitikoiden tunnustuksen. Siitä on myöhemmin tullut yksi Kassilan komean uran pääteoksista ja vakiintunut klassikko.
Usko Siltanen (Matti Oravisto) lähtee alun dokumentaarista tyyliä tavoittelevassa jaksossa saareen kesäisen viikonlopun viettoon monen muun tavoin. Työviikko on takana, on aika rentoutua ja mahdollisuus viettää vapaa-aikaa lauantai-illan ja sunnuntain verran. Usko päättää kuitenkin jäädä saareen maanantaina viettämään rokulipäivää. Hän kiinnittää huomionsa myös saareen jääneeseen Siiri Forssiin (Gunvor Sandkvist), jonka Usko on huomannut jo aiemmin, viikonloppuna pidettyjen tanssien aikana. Pariskunnan välille syntyy lyhyt suhde, vaikka Siiri onkin naimisissa itseään vanhemman Bertel Forssin (Toivo Mäkelä) kanssa. Suhde sisältää niin alun onnen ja aistinautinnot kuin epäilyksen ja syyllisyydenkin tunteet.
Suomen kansallisfilmografiaan kirjoittamassaan esseessä Sakari Toiviainen toteaa, että alkuperäisen novellin melodramaattista painokkuutta ja raamatullisuutta on häivytetty jonkin verran elokuvassa. Siitä huolimatta Sininen viikko on aito melodraama, jossa Kassila käsittelee psykologisesti osuvasti niin syyllisyyden tuntoja kuin itselleen valehtelemistakin. Tässä mielessä teos on jonkinlainen esityö ennen vielä parempaa Elokuuta (1956). Elokuva on taitava yhdistelmä alitajuista ja arkipäiväistä, melodraamaa ja realismia. Pääosakolmikon suoritukset ovat erinomaisia, mutta erityisen vaikutuksen itseeni teki tällä katsomiskerralla Matti Oraviston päärooli. Oravisto näyttää pienin vivahtein niin nuoren miehen uhon, seksuaalisen nälän kuin epävarmuuden ja syyllisyydenkin tunnot. Lopussa myös perimmäinen hyväsydämisyys ja reiluus tulee pintaan.
Osmo Harkimon taitavalla kuvauksella on olennainen rooli filmin onnistumisessa. Kamera on taltioinut tarkasti valon vivahteet ja luonnon mahdollisuudet mielentilojen ilmentäjänä on erinomaisesti tavoitettu. Elokuvan symboliikka on (Kassilalle usein tyypillisesti) joissakin kohtauksissa hieman alleviivailevaa. Ajattelen lähinnä alun kahvipannukohtausta ja tilannetta, jossa Usko saa haavan sormeensa. Näihin Toiviainenkin kiinnitti huomiota. Nämä ovat kuitenkin pikkujuttuja onnistuneen kokonaisuuden rinnalla, tarinassa joka näyttää, mikä merkitys elämän pienillä, melkein itsetiedottomilla valinnoilla voi olla.

Sininen viikko 1954
Ohjaus: Matti Kassila
Pääosissa: Matti Oravisto, Gunvor Sandkvist ja Toivo Mäkelä.

Nightmare 2 - painajainen jatkuu (2014)

Voi jatko-osan tietysti tehdä tälläkin tavoin. Otetaan ensimmäisen osan juoni ja siirretään se eri tapahtumapaikkaan. Tällä kertaa ollaan saaressa. Pepin välit mieheensä Sergeihin ovat viilentyneet ja hän on saapunut ystäviensä kanssa lomapaikkaan, jonne Jiri on perustanut kesäbaarin. Jirillä taas on apunaan Jannen (Hemmo Karja) ja Talen (Emil Hallberg) muodostama kaverikaksikko, joka vastaa leffan huumorista. Ei tosin yhtä onnistuneesti kuin Markku Pulli edellisessä osassa. Joka tapauksessa vanhat tapahtumat vainoavat Peppiä ja sitten taas epäillään hetki paikalle pölähtänyttä Sergeitä.
Olen nähnyt tämän peräti kahdesti. Kerran elokuvateatterissa, kun kirjoitin tästä Satakunnan viikkoon ja toisen kerran dvd:ltä. Ainakin tuo toinen kerta oli selvästi liikaa. Katsomiskokemus oli todella tuskainen. Camphuumoria ei ollut tarpeeksi, ei järkevää juonta eikä oikeastaan mitään muutakaan. Ei tätä oikein kenellekään voi suositella, paitsi ehkä kertakatsomiseksi. Silloin tästä voi hyvällä tahdolla löytää vielä joitakin huvittavia hetkiä. Itse tarinassa on liikaa motivoimatonta juoksentelua edestakaisin ja haahuilua metsässä. Ainakin dvd:ltä katsottuna se näytti todella rasittavalta, mikä saattoi johtua siitäkin, että huone ei ollut tarpeeksi pimeä. En kuitenkaan usko menettäneeni taiteellisia kohokohtia.

Ohjaus: Marko Äijö
Pääosissa: Sara Parikka, Mikko Parikka, Tero Tiittanen, Tommi Taurula, Hemmo Karja, Emil Hallberg, Karoliina Blackburn, Sara Lohiniva, Patrik Borodavkin, Jasmin Voutilainen, Jami Hyttinen.

Nightmare - painajainen merellä (2012)

Maamme suosituimman tv-sarjan eli Salattujen elämien katsomiseen on kehittynyt aivan omanlaisensa kulttuuri. Monet katsovat saippuaa huumorimielessä ja bongailevat siitä epäuskottavuuksia ja kömpelyyksiä. Itsekin seurasin sarjaa usein tällä tavalla (kunnes kyllästyin), mutta on myönnettävä, että Salkkarit viihdytti kyllä usein muutenkin.
Katsojamenestys on ollut niin pysyvä ja pitkäaikainen, että ymmärrettävästi tuotteen ympärille on kehitetty myös oheissarjoja ja väistämättömästi pari elokuvaakin. Tosin nämä tuotettiin vain välipalaksi, kun varsinainen sarja oli esitystauolla ja myös budjetti oli kotimaiseksikin elokuvaksi hyvin pieni. Niinpä näistä elokuvista kirjoittaminen oli alunperinkin tietyssä mielessä turhaa. Salkkarifanit katsoivat ne joka tapauksessa ja ne taas, joita koko sarja ei kiinnosta, jättivät ne muutenkin väliin.
Ensimmäisen elokuvan tarina alkaa siitä, että Sergei Kuula (Tero Tiittanen) on mennyt naimisiin Peppi Kuulan (Sara Säkkinen) kanssa ja he menevät häämatkalle laivalle. Mukana on sitten kavereita, kuten Heidi (Venla Savikuja), Joonatan (Markku Pulli) ja Jiri (Mikko Parikka). Kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan, kun humalainen Joonatan joutuu heti aluksi kateisiin ja Peppiäkin pelotellaan useammankin kerran. Elokuva koostuu sitten näiden tapahtumien selvittelystä. Mikään varsinainen arvoitusdekkari se ei kuitenkaan ole sen enempää kuin kauhuakaan. Enemmänkin kyseessä on camp-huumorilla kuorrutettu ja pidennetty tv-sarjan jakso, jota piristää (ainakin ensi kertaa katsottaessa) Markku Pullin roolisuoritus. Myös Venla Savikuja näyttelee paremmin kuin muu porukka. Mitään elokuvallista arvoa tällä ei ole, mutta sellaista ei kai kukaan odottanutkaan.

Nightmare - painajainen merellä

Ohjaus: Marko Äijö
Päärooleissa: Sara Säkkinen, Tero Tiittanen, Venla Savikuja, Markku Pulli, Mikko Parikka, Sara Lohiniva, Patrik Borodavkin, Sampsa Tuomala, Karoliina Blackburn, Kasimir Baltzar.

Tanssi yli hautojen (1950)

SF:n maisteri T.J. Särkän leipälaji ohjaajana oli historiallinen romanssi, johon hän palasi aina uudelleen. Myös yleisö piti yleensä Särkän elokuvista, joten aihevalinnoille oli hyvät taloudelliset perusteet. Sotien jälkeen eskapistista romantiikkaa kaivattiin kenties aiempaakin enemmän ja tähän markkinarakoon Särkkä ohjasi Mika Waltarin historialliseen romaaniin perustuvan elokuvan Tanssi yli hautojen (1950).
Suomen sota on juuri päättynyt ja Aleksanteri I (Leif Wager) saapuu Porvooseen valtiopäiville. Hän tutustuu maaherran tytär Ulla Möllersvärdiin (Eila Peitsalo) ja nuoret tietenkin rakastuvat. Aleksanterin valtiolliset velvollisuudet vaikeuttavat rakkauden edistymistä, varsinkin kun myös monet ulkopuoliset tahot pyrkivät hyötymään parin virinneestä lemmestä.
Särkkä on ohjauksessaan laittanut jälleen kerran erityistä huolta epookkikohtauksiin ja lavastukset, puvut ja tanssiaiskohtaukset onkin toteutettu ensiluokkaisesti. Käsikirjoitus jää kiistatta ohuemmaksi, mutta parhaimmillaan elokuvassa käsitellään oivaltavasti Suomen ja Venäjän monimutkaista suhdetta sekä siihen liitettyjä toiveita ja pelkoja. Tosin venäläiset sotilaat esitetään vain huonotapaisena ja mölisevänä laumana.
Mukana elokuvassa on myös pari henkilöä, jotka myöhemmin tulivat kuuluisiksi muissa yhteyksissä. Rauni Mollberg nähdään renkinä, Tabe Laesvirta, myöhempi Slioor taas vapaaherratar Rehbinderinä. Kohukaunottaren esiintyminen jäi varmasti aikalaiskatsojille mieleen. Runsaasti pieniä sivuosia tehneellä Mauri Jaakkolalla on tässä tavallista suurempi rooli.
Ohjaus: Toivo Särkkä
Pääosissa: Leif Wager, Eila Peitsalo, Ossi Korhonen, Siiri Angerkoski, Mauri Jaakkola, Arvo Lehesmaa.

Elvis ja Onerva (2019)

Me Too-kampanja ei ole ainakaan vielä erityisemmin näkynyt kotimaisissa elokuvissa, vaikka se on koskettanut kotimaistakin elokuva-alaa. Mikael Syrjälän esikoisohjaus Elvis ja Onerva (2019) on yritys tähän suuntaan. Asetelmaltaan se muistuttaa hieman ylistettyä tanskalaiselokuvaa, Thomas Winterbergin Jahtia ja vielä enemmän Yle Areenastakin löytyvää islantilaista tv-elokuvaa Syytöksiä. Islantilaiselokuva on tosin paremmin toteutettu.
Elvis (Johannes Brotherus) tutustuu luokalleen saapuneeseen Onervaan (Mimosa Willamo). Nuoret kiinnostuvat toisistaan ja lopulta ihastuvat. Bileissä sitten jo suudellaankin. Valitettavasti käy vain niin, että Onerva sammuu ja Elvis rehentelee kavereilleen harrastaneensa tytön kanssa seksiä. Epäilykset alkavat kasvaa ja lopulta tilanne lähtee lapasesta.
Ohjaus on esikoistyössä vielä hieman epävarmaa, varsinkin alkupuolella tavoitellaan tyhjänoloisilla kuvilla voimakasta tunnetta, mutta tunteilta puuttuu tarinan antama kate. Mieleen tulevat jotkut kotimaiset uuden aallon elokuvat 1960-luvun alusta. Tämä siis vain kommenttina tyylistä, ei noiden 60-luvun elokuvien tasosta. Loppua kohti tarinankerronta jäntevöityy ja nuoret näyttelijät, varsinkin Brotherus, tekevät hyvää työtä, vaikka jotkut roolit jäävätkin hieman ohuiksi.
Mitä tulee tarinan uskottavuuteen, niin ihmettelin lähinnä kahta asiaa. Sekä Elviksen että Onervan vanhemmat olivat passiivisia eivätkä kiinnittäneet nuorien asioihin juuri mitään huomiota. Näin nuoret eivät myöskään kertoneet heille juuri mitään. Tällaisia asetelmia on toki runsaasti todellisessakin elämässä, mutta nimenomaan tässä yhteydessä asia olisi kenties kaivannut laajempaa taustoitusta. Toisaalta kukaan nuorista ei käyttänyt koko tarinan aikana sosiaalista mediaa, vaikka elokuva sijoittuikin nykyaikaan. Olisihan tämä antanut myös mahdollisuuden kerronnan syventämiseen ja monipuolistamiseen.
Kaikkiaan Elvis ja Onerva kestää kuitenkin mainiosti ainakin kertakatsomisen. On mielenkiintoista nähdä, mitä sen ohjaaja saa tulevaisuudessa aikaan. Teemaltaan elokuva on tervetullut avaus ja varsinkin pääosakaksikkoa seuraa mielellään.
Ohjaus: Mikael Syrjälä
Pääosissa: Johannes Brotherus, Mimosa Willamo, Saana Koivisto, David Sandqvist, Ella Lymi, Joel Hirvonen, Minna Haapkylä, Tommi Korpela, Carl-Christian Rundman, Jessica Grabowsky, Hannu-Pekka Björkman.

Risto Räppääjä ja pullistelija (2019)

Risto Räppääjä-sarjan ohjausvastuu on siirtynyt Markus Lehmusruusulle sarjan tuoreimmassa osassa, mutta peruskonseptiin ei ole tullut suuria muutoksia. Lapset ovat kenties enemmän pääroolissa kuin Timo Koivusalon aikana. Eri asia sitten on, kaipaako sinänsä toimiva kaava uudistamista, yleisö ainakin on pitänyt tästäkin Räppääjästä.
Juonihan menee niin, että Risto (Silmu Ståhlberg) lähtee Rauha-tädin (Pamela Tola), Lennartin (Ylermi Rajamaa) ja Nellin (Lumi Kallio) kanssa kesälomalle Voimakallion urheiluopistolle. Kesäloma saa uuden käänteen, kun paikalle ilmestyvät urheilulliset isä ja poika Pöntinen. Bill (Timo Lavikainen) ja Sylvester (Eelis Kesäläinen) saavat Rauhan ja Nellin kiinnostumaan ja niinpä Riston ja Lennartin miehisyys ajautuu kriisiin. He päättävät treenata itsensä huippukuntoon Elvin (Jenni Kokander) avulla.
Lastenelokuvalle tyypillisesti kyse on jälleen ystävyydestä ja aitoudesta, oikeudesta olla oma itsensä. Räppääjien maailma on lapselle turvallinen eikä siinä ole mitään erityisen pelottavia piirteitä, vaikka asiat ajautuvatkin hetkeksi epätasapainoon. Itsekin koin elokuvan kohtalaisen viihdyttäväksi, tarina rullasi hyvin eteenpäin ja näyttelijäsuoritukset olivat hyviä.
Hyvin toimivaan ja viihdyttäväänkin Räppääjä-sarjaan toivoisi silti (ainakin aikuiskatsojan näkökulmasta) hiukan lisää särmää ja taiteellista kunnianhimoa. Ihan hyvä näinkin, mutta voisiko olla vielä parempi?

Ohjaus: Markus Lehmusruusu
Pääosissa: Pamela Tola, Silmu Ståhlberg, Lumi Kallio, Ylermi Rajamaa, Jenni Kokander, Timo Lavikainen, Eelis Kesäläinen.

Kulkurin masurkka (1958)

Varhaiset suomalaiset värielokuvat ovat eräs heikkouteni. Erityisesti Juhasta (1956) noin vuoteen 1963 värikuvaus on useimmiten niin hienon sävyistä, että pidän elokuvasta melkein riippumatta sen sisällöstä.
Aarne Tarkaksen ohjaama ja käsikirjoittama Kulkurin masurkka (1958) oli tuotantoyhtiönsä Fennada-Filmin ensimmäinen värielokuva ja eräänlainen muunnelma suursuosion aikanaan saavuttaneesta Kulkurin valssista (1941). Se saavuttaa merkityksensä ja tiheytensä nimenomaan värikuvauksen kautta.  Kulkuri Paul (Sakari Jurkka) selvittelee syntyperäänsä ja tapaa matkansa aikana viisi naista (Elina Salo, Assi Nortia, Leena Häkinen, Mirja Karisto ja Elina Pohjanpää). Hän pyrkii sekä säilyttämään vapautensa että löytämään täydellisen rakkauden, naisen joka olisi valmis lähtemään hänen mukaansa.
Täydellisen rakkauden etsintä yhdistää Kulkurin masurkkaa sellaisiin Tarkaksen elokuviin kuin Olemme kaikki syyllisiä (1954) ja Jokin ihmisessä (1956), halu irtautua sovinnaisesta elämänmenosta taas teokseen Hän varasti elämän (1962). Kulkurin masurkassa tuo etsintä ei kuitenkaan ole niin itsetuhoista kuin mainituissa elokuvissa, vaan kytkeytyy lajityypin mukaisesti vapauden etsintää, itsemääräämisoikeuteen ja jonkinlaiseen yhteensulautumiseen luonnon kanssa. Kyseessä on kotimaiselle elokuvalle tyypillinen "köyhän miehen panteismi", josta Antti Alanen on kirjoittanut.
Toisaalta yhteiskunnan tai yhteisön ja yksilön välisen ristiriidan kuvaus on tuttua muistakin kulkurielokuvista ja vaikkapa amerikkalaisista westerneistä. Kulkurin masurkka on elokuvana jonkinlainen campin, parodian (alun työkohtaus), romanttisen draaman ja melodraaman yhdistelmä, jossa paisuttelua ei kaihdeta. Melodramaattisuus ei tule niikään esiin melko hillityn näyttelemisen, vaan epätodennäköisten ja sadunomaisten juonenkäänteiden ja räiskyvän värienkäytön avulla. Erityisesti luostarikohtauksessa saavutetaan unimainen tunnelma, johon yhdistyy groteskia paisuttelua värienkäytön ja repliikkien osalta. Juuri siksi temaattiset ristiriidat kärjistyvät ja siksi kohtaus on erityisen vaikuttava. Jokapäiväisen elämänsä rutiinimaisuuksissa kamppailevan katsojan on varmaan helppo samaistua myös sankarin ehdottomaan vapaudenkaipuuseen. Hän kokee niin vapauden ja rakkauden illuusiot kuin niiden todemmatkin kosketukset, mutta vain hetkellisesti. Hetkellisiä ovat myös onnellisen vuorovaikutuksen tuokiot niin miesten kuin erityisesti naistenkin kanssa. Hän on myös uhmakas ja surullinen yksinäisyydestään, jota on ennakoinut jo elämä yksinäisen äidin poikana. Tämä tietenkin kärjistää myös yhteiskunnallista ristiriitaa tai voisi sen tehdä, jos tarina ei olisi niin selkeästi satua.
Itse pidin tästä elokuvasta, mutta ymmärrän myös niitä, jotka eivät pidä. Sakari Jurkka ei päähenkilönä ole paras mahdollinen eikä käsikirjoitus uutuudella pilattu. Kuten sanottu, tarina saakin merkityksensä kuvauksen kautta. Esko Töyrin värikuvaus on parhaimmillaan upeaa katsottavaa. Myös lavastusta ja puvustusta kelpaa katsella.
Ohjaus: Aarne Tarkas
Pääosissa: Sakari Jurkka, Elina Salo, Assi Nortia, Leena Häkinen, Mirja Karisto, Elina Pohjanpää.

Iloinen Linnanmäki (1960)

Pimux ja Sussux käyvät kovaa taistoa siitä, kumman shampoomerkki on parempi. Sussuxille työskentelevä Tea (Tea Ista) joutuu hankaluuksiin jouduttuaan vahingossa kilpailevan merkin järjestämään tukanpesukilpailuun ja kehuttuaan siellä Sussuxia. Loppuelokuvan juoni koostuukin siitä, että Teaa yritetään tavoittaa Linnanmäellä ja välillä nähdään huvipuistossa esiintyvien viihdyttäjien ohjelmanumeroita.
Kuten juonitiivistelmä kertoo, kyseessä on höyhenenkevyt komedia, mutta se ei silti ole täysin vailla ansioita. Veikko Itkosesta Kavin ohjelmavihkoon kirjoittanut Petteri Kalliomäki luonnehtii Jack Witikan tuottajalle ohjaamia komedioita osuvasti "näennäisen tyhjänpäiväisiksi" ja toteaa, että ne sisältävät "hypnoottista tilan ja draamanhallintataitoa". Iloista Linnanmäkeä Kalliomäki hehkuttaa näin: "Parhailla hetkillään teos tuo mieleen tashlinlaisen mainosyhteiskunnan satiirin sekä Tatin Paraden melankolisiksi vääntyneet varieteetaltioinnnit".
Teos on eittämättä epätasainen jo valitun metodin vuoksi, mutta ilman muuta katsomisen arvoinen. Rahan perässä juoksemiseen ja kapitalismin valtaan liittyy naisten silmitön objektivointi (tuotteiden myymiseen tarvitaan naisia) ja kuvaavaa tälle onkin, että päähenkilön perässä juoksevat miehet eivät tunnista tätä, siis erota muiden naisten joukosta. Merkille pantavaa on sekin, että (taloudellisessa) vallassa olevat miehet ovat nimenomaan keski-ikäisiä tai vanhempia.
Räiskyvä värienkäyttö (parhaimmillaan Osmo Harkimon ja tuottaja Veikko Itkosen kuvaus on todella komeaa) tuo mieleen pop-taiteen ja vääntää ihmisten pyrkimykset samanlaiseen groteskiin kulmaan kuin mainitulla Tashlinillakin. Parhaissa jaksoissa saavutetaan tuntu elämän tyhjyydestä, järjettömyydestä ja arvoituksellisuudesta farssin keinoin.
Kalliomäki sanoi Itkosen vuotta myöhemmästä Mullin mallin-teoksesta, että se muuntaa rillumarein käsiteavantgardeksi. Samanlaisia avantgardistisia pyrkimyksiä on tässäkin nähtävissä. Huvipuisto ja sen esitystaltioinnit tuovat mieleen varhaisen attraktioelokuvan ja sen hämmästyksen estetiikan, jossa asioiden näyttäminen ja näkeminen oli sinällään tärkeää tarinankerronnan ohi. Muistettakoon, että vastaava "silmillä ahmiminen" on ollut yksi kulutusyhteiskunnan suuria käynnissäpitäviä voimia.
Kaikkiaan siis kaikki ihmisen pyrinnöt näytetään vähän naurettavina ja elokuvan etsivä ja "sekoileva" muoto vastaa teemaa. Tuloksena on väistämättä välillä myös tylsiä jaksoja ja nollatasoista viihdettä.

Ohjaus: Jack Witikka
Pääosissa: Tea Ista, Niilo Tarvajärvi, Matti Aulos, Pentti Irjala, Ismo Kallio, Elina Salo.

Leena (1954)

Leena Jonsson (Heidi Krohn) on orpotyttö, joka uhkaa jäädä kiinni myymälävarkaudesta. Hänet pelastaa toimittaja Lauri Huurros (Matti Oravisto) ja väärinkäsityksen seurauksena alkaa levitä tieto, että Leena on konsulinpoika Huurroksen ranskalainen morsian. Leenasta tuleekin seurapiirien suosikki, mutta asiat mutkistuvat, kun menneisyys uhkaa paljastua.
Sakari Jurkan esikoisohjaus on viihdyttävästi ja luistavasti toteutettu Pygmalion-tarina, jossa tavoitellaan valtamerentakaisten farssien vauhdikkuutta, siinä varsin hyvin onnistuenkin. Heidi Krohn on ensimmäisessä roolissaan luonteva. Leena koskettelee ajalleen uusia ilmiöitä, kuten sensaatiolehdistöä ja orastavaa kulutusyhteiskuntaa ja moninkertaisilla roolinvaihdoksilla tavoittellaan crazykomedian tunnelmaa. Samalla toteutuksessa tapaillaan kotimaisen seurapiirikomedian taiturin, Valentin Vaalan tyyliä, mutta hänelle tyypillinen monitasoisuus jää tavoittamatta. Tämä johtuu erityisesti hieman latteaksi jäävästä käsikirjoituksesta. Loppu on konservatiivinen kaiken hulluttelun jälkeen, tosin senkin voi kokea parodiseksi.
Leena (1954
Ohjaus: Sakari Jurkka
Pääosissa: Heidi Krohn, Matti Oravisto, Eija Karipää, Mia Backman, Arvo Lehesmaa, Paavo Jännes, Holger Salin.

Pekka ja Pätkä miljonääreinä (1958)

Tämä elokuva sai minut hämmennyksen tilaan sekoittaessaan selvästi lapsille suunnattuja jaksoja kyyniseen ihmiskuvaan, jossa kaikki juoksivat rahan perässä ja avioliitto esitettiin painajaisena:). Muutenkin P & P on usein melko hämmentävää kamaa. Tässäkin oli ensin kauppaneuvos Lillukan perinnönjako, jonka jälkeen Pekka ja Pätkä pelasivat futista ja rikkoivat astioita. Tämän jälkeen he huijasivat Justiinaa niin, että Pätkä antoi ymmärtää Pekan kuolleen ja sitten siirryttiinkin jo ottamaan yhteyttä kuolleeseen! Olisi kiinnostavaa pohtia, että liittyykö rillumarein ja Puupää-leffojen absurdia, groteskia ja hellämielisyyttä yhdistelevä komiikka jotenkin sodan jälkeiseen tunneilmastoon, jossa usko auktoriteetteihin oli monelta kadonnut.
Leffan vahvuutena ovat tietenkin mainiot pääosanesittäjät. Esa Pakarinen, Masa Niemi, Siiri Angerkoski ja Armas Jokio eivät ole lainkaan teatraalisia, eivätkä myöskään pinnistetyn "luontevia", vaan vain rentoja ja taitavia.
Pekan ja Pätkän hahmojen kiinnostavuus ja suosio on syntynyt varmaan suureksi osaksi siitä, että he ovat samaan aikaan sekä samaistuttavia että peruuttamattomasti ulkopuolisia. Heille "aikuiset ihmissuhteet" ovat mahdottomia, samoin heidän käytännön taitonsa maailmaa vastaan selviämisessä ovat käytännössä olemattomat. Kuitenkin he heijastavat jotain hyvin inhimillistä.
Elokuva on epätasainen, mutta parhaat kohtaukset ovat erittäin hauskoja.

Ohjaus: Armand Lohikoski
Pääosissa: Esa Pakarinen, Masa Niemi, Siiri Angerkoski, Armas Jokio, Harri Turunen, Elsa Turakainen, Juhani Kumpulainen, Leena Pulkkinen, Heikki Heino.

Putkinotko (1954)

Roland af Hällstömin ohjaama Putkinotko (1954) kuuluu keskeisiin klassikkokirjallisuutemme filmatisointeihin. Se on yhden päivän tarina, joka lähtee liikkeelle siitä, että Rosina (Elvi Saarnio) on lähdössä kaupunkiin houkutellakseen sukulaisensa Putkinotkoon viinan keittoon ja käydäkseen apteekissa. Perheen pää Juutas Käkriäinen (Matti Lehtelä) puolestaan lähtee käymään myllyssä hakeakseen jauhoja perheelleen.
Joel Lehtosen kuvaus "laiskasta viinatrokarista ja hänen ahkerasta ajastaan" on kääntynyt onnellisesti elokuvaksi. Dialogi on yksi onnistuneimmista kotimaisen elokuvan historiassa ja kurjalistokuvauksesta puuttuu kokonaan ylemmyydentunne. Putkinotkolaiset eivät ole nöyriä eivätkä tunnollisia alamaisia, vaan omia itsejään. Ilmaisullisesti ohjaaja on tavoittanut hienosti tasapainon realistisemman ja lyyrisemmän aineksen välillä, tässä mielessä työtä voi kutsua klassiseksi. Markku Varjola on Filmihulluun kirjoittamassaan esseessä kiinnittänyt huomiota siihen, että kamera seurailee tapahtumia usein niiden "liepeillä" pysyen ja löytänyt tästä jotain renoirilaista. Kieltämättä Jean Renoir tulee mieleen elokuvaa katsoessa, kuten myös Chaplin.
 Af Hällströmillä, kuten myös Chaplinilla elämä on jatkuvaa taistelua olemassaolosta ja se heittää jatkuvasti eteen uudenlaisia tilanteita, joista pitää selviytyä. Juutas Käkriäinen ei ole pelkästään laiska. Hän pyrkii säilyttämään itsenäisyytensä siten, ettei hyväksy mitään, mitä ei itse halua tehdä. Niinpä vuokraisäntä Aapeli Muttisen (Pentti Viljanen) omenapuut ja muutkin omistukset ovat jääneet hoitamatta. Tällä tavoin Käkriäisen elämä vaikeutuu, mutta toisaalta hän pystyy säilyttämään itsekunnioituksensa. Elokuva (ja Lehtosen kirja) on ihmisarvon puolustus, joka sisältää vähän samanlaisia teemoja kuin Arvid Järnefeltin kuuluisa pamfletti Maa kuuluu kaikille. Ellei kaikkien ihmisarvoa tunnusteta, tuloksena on ongelmia. Putkinotkolaisten suhde yhteiskunnallisesti ylempiinsä onkin epäluuloinen ja kaunainen. He nöyristelevät näitä vain pakon edessä. Vuokraisäntä Muttinen ei kuitenkaan ole yksiviivainen hahmo, vaikuttaa siltä, että hän ei tahdo tietentahtoen nöyryyttää Juutasta. Teos onkin psykologisesti tarkkanäköinen luokkasuhteiden analyysi ja välittää samalla tunnun olemassaolon perimmäisestä arvoituksellisuudesta.
 Teuvo Tulion apulaisohjaajana aiemmin toiminut af Hällström on tässä elokuvassa jo kaukana Tulion linjalta. Melodraaman on korvannut realismi. Elokuvassa on silti pystytty säilyttämään elämän vapaa virtailu ja ihmisen ja elämän arvaamattomuus. Elokuva on tehty kirjaimellisesti maan tasalta, putkinotkolaisten vaatteet ja asunnot tuntuvat olevan ainaisessa lahoamistilassa. Ikään kuin he puolihuolimattomasti ponnistelisivat päästäkseen sivilisaation piiriin, mutta luonto vetää heitä myös puoleensa. Se on heille niin turvapaikka kuin vastustajakin.

Ohjaus: Roland af Hällström. Pääosissa: Matti Lehtelä, Elvi Saarnio, Lasse Pöysti, Pentti Viljanen, Ari Laine, Hillevi Rautio.

Aatamin puvussa ja vähän Eevankin (1971)

Agapetuksen klassikkotarinan neljäs filmatisointi on sujuva, mutta jää ulkokohtaiseksi. En oikein saanut otetta elokuvasta, vaikka se suhteellisen viihdyttävä onkin. Muidenkin mielipiteet tuntuvat hajautuvan. Jotkut arvioitsijat pitävät tätä kaikkien aikojen parhaisiin kotimaisiin komedioihin kuuluvana, kun taas esimerkiksi Timo Malmi pitää sitä tyhjänpäiväisenä.
Parhaan roolisuorituksen teki Veijo Pasanen asemapäällikkönä ja värikuvaus oli hienoa. Heikki Kinnuselle ja Metsoloiden pahiksena muistetulle Juha Hyppöselle ongelmat ratkaisevana sankarikaksikkona jäi lopulta varsin vähän näyttelemistä. Tarinassa kuluu liikaa aikaa väärinkäsitysten selvittämiseen eikä modernisointi ole täysin onnistunut. Ossi Elstelän versio (1940) pesee tämän kyllä.

Ohjaus: Matti Kassila
Pääosissa: Heikki Kinnunen, Juha Hyppönen, Tuire Salenius, Marja-Leena Kouki, Kauko Helovirta, Risto Mäkelä Veijo Pasanen.

Yö on pitkä

Tarina alkaa siitä, kun kolme nuorta Rita (Mirja Karisto), Åke (Åke Lindman) ja Jussi (Jussi Jurkka) viettävät yötä hermostuneina poliisia odottaen. Se, miten he ovat joutuneet tilanteeseen, kerrotaan takautumana. Rita on karannut kotoa kyllästyttyään vanhempiensa epävakaaseen liittoon, Åke on kasvattilapsi, joka on päättänyt tulla rikkaaksi ja Jussi taas on kyllästynyt perheensä ahtaaseen poroporvarillisuuteen. Nuoret ovat liukuneet rikoksen teille.
Jos minun pitäisi valita kotimainen elokuva, joka muistuttaa eniten oman aikansa amerikkalaisia rikoselokuvia, valintani kohdistuisi todennäköisesti tähän Aarne Tarkaksen esikoisohjaukseen Yö on pitkä. Kysymys ei ole silti pelkästään ulkomaisten esikuvien tylsästä matkimisesta, sillä käsikirjoittajat (Tarkas ja Matti Kassila) ovat ankkuroineet elokuvan tiukasti aikansa henkiseen todellisuuteen tinkimättä kerronnan ja lajityypin vaatimuksista. Käsikirjoitus takautumarakenteineen ja nuorine päähenkilöineen on ensiluokkainen.
Kirjoitin aikaan artikkelin kotimaisista noir-vaikutteisista elokuvista Filmihulluun (3/2005) ja myöhemmin myös Aarne Tarkaksen draamoista (5/2007). Muistan, että ohjaajan esikoisohjaus jäi mieleeni yritteliäänä, mutta ei täysin onnistuneena. Nyt vaikutelmani oli toisenlainen. Käsikirjoitus, ohjaus, ajankuva ja näyttelijät ovat kaikki erinomaisia. Osmo Harkimon kamera poimii jatkuvasti olennaisia yksityiskohtia kerronnan tueksi ja tunnelma on vahva. Jussi Jurkka ensimmäisessä elokuvaroolissaan jää mieleen hieman dostojevskilaisena etsijänä, jonka on vaikea löytää omaa paikkaansa, mutta erityisesti tekee mieli nostaa esiin Henake Schubakin hahmottama koronkiskuri nuorten vastapelurina. Turhan harvoin päärooleissa nähty näyttelijä tekee yhden kotimaisen elokuvan parhaista konnahahmoista.
Suomalaisessa elokuvassa on toisinaan nähty nuoria tekijöitä, jotka ovat määritelleet uudelleen tekemisen ehtoja ja toiminnan kenttää (Vaala ja Tulio 1920-luvun lopussa, Nyrki Tapiovaara ja Erik Blomberg 1930-luvun lopussa, Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta 60-luvun alussa, Kaurismäen veljekset 80-luvun alussa). Matti Kassilan ja Aarne Tarkaksen muodostaman kaksikon tekemä muutos ei kenties 50-luvun alussa ollut niin merkittävä kuin joidenkin edellämainittujen, mutta epäilemättä kummankin läpimurtoteokset ja tuotanto merkitsivät jonkinlaista avautumista uudelle ajalle ja aikansa tuoreimpien Hollywoodin virtausten saapumista kotimaiseen elokuvaan. Tässäkin mielessä Yö on pitkä on tutkimisen arvoinen elokuva.
1952 tuntuu olleen jonkinlainen avainvuosi kotimaisten noir-vaikutteisten elokuvien osalta. Saman vuoden aikana valmistui nimittäin useampikin teos, jotka voidaan laskea käsitteen alle, ainakin jos tyydytään etsimään visuaalisia tai samansukuisesta asenteesta kertovia tunnusmerkkejä, eikä yritetä väkisin tunkea teoksia "puhtaaksi" noiriksi. Sellaisen tekeminen Suomessa olisi ollut hankalaa jo siksikin, ettei maassamme ole koskaan ollut amerikkalaistyylisiä suurkaupunkeja eikä järjestäytynyttä rikollisuutta. Joka tapauksessa Helsingin olympiakisojen vuonna valmistuivat Teuvo Tulion Rikollinen nainen, Yö on pitkä, Edvin Laineen Yhden yön hinta, Veikko Itkosen Silmät hämärässä ja Roland af Hällströmin Noita palaa elämään sekä Suomalaistyttöjä Tukholmassa. Niin erilaisia kuin nämä teokset sinänsä ovatkin, kaikista voi löytää ahdistusta, epätoivoa ja epäilyksiä yhteiskuntaa kohtaan. Monessa elokuvassa myös miehen muuttuva rooli ja tämän kantamat traumat tulevat esiin. Yö on pitkä avasi myös ohjaajan sydäntä lähellä olleen nuorten ongelmia käsittelevän juonteen Tarkaksen tuotannossa.

Yö on pitkä (1952)
Ohjaus: Aarne Tarkas
Pääosissa: Åke Lindman, Jussi Jurkka, Mirja Karisto, Henake Scuback.

Suomalaisen elokuvan festivaali 2019

28. Suomalaisen elokuvan festivaali järjestettiin tuttuun tapaan Turussa 11.-14. huhtikuuta. Itse pääsin paikalle vasta toisena päivänä, joten torstaina esitetyt Mieheke, Näkymä vastarannalta, Mannerlaatta ja Atomin paluu jäivät väliin. Festivaalin pääteemana oli tänä vuonna kokeellinen elokuva ja siihen liittyen vieraina olivat Mika Taanila, Anna Eriksson, Anneli Nygren ja Saara Ekström. Myös Selma Vilhunen oli paikalla kertomassa ohjauksistaan.
Festivaali käynnistyi osaltani perjantaina Taanilan kuratoiman Vappuhumua - 80 vuotta kokeellista elokuvaa Suomessa-näytöksen myötä. Siinä esitettiin aikajärjestyksessä kymmenen lyhyttä teosta. Aloitus myöhästyi ääniongelmien vuoksi jonkin verran, mutta odottaminen kannatti. Kokonaisuudelle nimen antanut Vappuhumua on vuonna 1938 valmistunut Ama Jokisen ohjaama klassikko, joka nimensä mukaisesti kertoo kevään juhlaa viettävästä kaupungista. Irtonainen teos havainnoi niin urbaanin elämän vilinää kuin humalassa ja krapulassa toikkaroivan miehen seikkailujakin.
Seuraavaksi vuorossa oli kuvaajataituri Felix Forsmanin Huono filmi (1950), joka nimensä mukaisesti kertoo, mikä kaikki voi mennä elokuvanteossa pieleen. Lopulta koko filmi heitetään roskiin. Taanilan mukaan humoristinen kuvaus on materialistisen elokuvan absudi merkkiteos. Mainittakoon, että sen enempää Vappuhumua kuin Huono filmikään eivät ole varsinaisesti kokeellisia. Ne vain sisältävät joitakin kokeellisuuden piirteitä, jotka olivat tuolloin kotimaisessa elokuvassa tuiki harvinaisia.
Suosikikseni näytöksessä kohosivat kuitenkin Elina Kataisen Filmihullu-lehdelle vuonna 1969 tekemät mainokset. Lyhyet ja tehokkaat elokuvat käyttivät hienosti niin tekstejä, animoituja possuja kuin katkelmia ajan elokuvistakin. Jörn Donnerkin vilahti kankaalla. Katainen teki myöhemmällä urallaan niin animaatiota, pilakuvia kuin leikkaajan ja tuottajankin töitä. Tekisi mieli julistaa näkemäni mainokset kotimaisen kokeellisen klassikoiksi!
Vuotta aikaisemmin Katainen ohjasi yhdessä Pirjo Honkasalon ja Timo Linnasalon kanssa (tiettävästi mukana oli muitakin nuoria tekijöitä) Arento-nimisessä kampaamossa elokuvan The Whole Truth and Nothing But The Truth. Vain kolme minuuttia kestänyt filmi muodostui realistisesta ja rajatusta tapahtumaympäristöstään huolimatta hämmentäväksi tripiksi, jota Taanila luonnehtii ohjelmakirjassa "sarjallisen muotokokeilun hiotuksi timantiksi" ja "suomalaisen strukturalistisen elokuvan monumentaaliseksi kantateokseksi". Muista näytöksen elokuvista mieleen jäi paremmin muilta aloilta tunnetun Rosa Liksomin neliminuuttinen La Tour Eiffel, joka uutiskatsaukseksi naamioituneena kertoi Eiffelin tornin vallanneesta uudesta ja vaikutusvaltaisesta yhteisöstä. Osa muista teoksista olisi varmaan ollut paremmin kotonaan galleriaympäristössä.
Seuraavat näytökset oli omistettu Mika Taanilan omalle tuotannolle. Optinen ääni (2005) on tavallaan musiikkivideo,  joita ohjaaja on muutenkin tehnyt paljon. Musiikki vain on sävelletty printtereille (kanadalaisen yhtyeen sävellys matriisikirjoittimille) ja muille toimistotarvikkeille. Kokonaisuus on erittäin hyvä. Jo klassikoksi muodostunut dokumentti Tulevaisuus ei ole entisensä (2002) visionääri Erkki Kurenniemestä ja lyhyt, mykkä kunnianosoitus Kurenniemelle (Sommerreise vuodelta 2006) täydensivät kokonaisuuden. Tulevaisuus ei ole entisensä on jo ennestään yksi kaikkien aikojen dokumenttisuosikeistani ja se oli yhä vaikuttavaa katsottavaa.
 Taanilan elokuvista nähtiin vielä toinenkin kokonaisuus. Mieleen jäivät siitä erityisesti 60-luvun lopun teknologiaoptimismia dokumentoiva Futuro - tulevaisuuden olotila (1998) ja Pelin viivyttäminen (2017). Edellinen on lopulta varsin perinteinen, mutta erittäin hyvin tehty dokumentti Matti Suurosen kehittelemästä muovisesta Futuro-talosta ja sen tarinasta, jälkimmäinen taas kokeellinen visio jääkiekosta. Pelin viivyttämisessä Taanila on ottanut lähtökohdaksi uutisfilmin 1950-luvulta. Siinä Suomen maajoukkue pelaa brittiläistä Wembley Lionsia vastaan (Britanniassa oli vielä 50-luvulla hyvä jääkiekon ammattilaisliiga, jossa pelasi mm. suomalainen Jorma Salmi). Teos katsottiin 3 D-laseilla, jolloin pelaajien ponnistelu näytti paljon varjomaisemmalta ja ennen kaikkea fyysisemmältä kuin vanhassa ja varsin staattisessa reportaasissa. Katsoessa tuli mieleen, että edes nykyjääkiekon vaatima nopeus ja voima ei välttämättä välity tv-ruudussa kovin hyvin. Toki lasien ansiosta punaisen ja sinisen sävyjä saanut elokuva toi mieleen mietteitä ja tunteita myös sisyfosmaisesta työn turhuudesta ja ikuisesta jatkuvuudesta, niin humoristinen puolensa kuin irrottelevassa menossa onkin. Kenties kaikessa voi nähdä halutessaan myös jotain tuonpuoleista. Anna Erikssonin kohuttu ja syystäkin kehuttu M jäi sen sijaan tällä kertaa väliin, sillä näin sen jo marraskuussa Pori Film Festivalilla. Kirjattakoon kuitenkin, että kaikessa provokatiivisuudessaan M on merkkiteos pohdinnassaan naisen roolista ja katsomisen kohteena olosta tajuntateollisuudessa.
Lauantai käynnistyi osaltani Rautakylän vanhalla paroonilla (1923). Sakari Topeliuksen samannimiseen pienoisromaaniin perustuva elokuva on lavastajana muistetun Carl Fagerin ainoa ohjaustyö ja se oli kauan yleisön tavoittamattomissa. Nyt, uudet välitekstit saatuaan ja Kari Mäkirannan orkesterin säestämänä, se oli vaikuttava kokemus. Varsinkin tarinan ajankuvaan on kohdistettu erityistä huomiota ja myös tarinankerronta on huolellista ja hyvin pohjustettua. Legendaarisen Adolf Lindforsin näyttelemä paroni on saanut kartanonsa itselleen vääryyden avulla ja salaisuudet alkavat pikkuhiljaa keriytyä auki oikeiden perillisten eksyttyä lumimyrskyssä ja saapuessa sattumalta paikalle. Kaiken takapiruna häärii Lisette Hallström (Naimi Kari), paronin pitkäaikainen taloudenhoitaja. Kari tekee tässä yhden kotimaisen elokuvan vaikuttavimmista "pahoista naisista" kautta aikojen. Itse tarinassa on sukusalaisuuksineen ja kauhuvaikutteineen runsaasti samanlaista tematiikkaa kuin Valentin Vaalan myöhemmässä Topelius-filmissä Linnaisten vihreä kamari (1945). Kari Mäkirannan ja hänen yhtyeensä säestys oli erittäin onnistunut.
Seuraavaksi sukellettiinkin sitten Selma Vilhusen tuotannon pariin. Hobbyhorse Revolution (2017) on dokumentti keppihevostelua harrastavista tytöistä. Teoksessa kuvataan niin harrastuksen luomaa yhteishenkeä, tyttöjen kasvua kuin heidän ristiriitojaan ympäristönsä kanssa. Monet ovat joutuneet harrastuksensa vuoksi kiusatuiksi, mutta toisaalta juuri oman yhteisön tuki on auttanut heitä löytämään omaa persoonallisuuttaan. Päähenkilöitä ovat Aisku, joka valmentaa nuorempia ja menestyy kilpailuissa, mutta joutuu välillä lastensuojelulaitokseen, Elsa, joka joutuu koulukiusatuksi, mutta jolla on taiteellisia lahjoja ja porilainen Alisa, joka kuuluu koko harrastuksen pioneereihin. Vilhunen kuvaa kaikkien elämää suurella lämmöllä ja ymmärryksellä, kaikkien tyttöjen annetaan elokuvassa olla omia itsejään, kokonaisia persoonallisuuksia. Alkukuvana nähtiin Vilhusen vuonna 2000 valmistunut hauska lyhytelokuva Ruutana, joka kertoo nuoren naisen ja miehen hapuilevasta seurusteluyrityksestä.
Vilhusen vuonna 2016 valmistunut Tyttö nimeltä Varpu taas on viime vuosien parhaita kotimaisia pitkiä fiktioita. Varpu (Linnea Skog) asuu yhdessä siivoojaäitinsä Sirun (Paula Vesala) kanssa. Isän puuttuminen kaivertaa tytön mieltä ja hän kertoo ratsastuskavereilleen tästä kaikenlaisia epämääräisiä tarinoita. Lopulta Varpu saa ongituksi äidiltään tiedon siitä, että isä asuu Oulussa ja lähtee etsimään tätä poikaystävänsä varastamalla autolla. Äiti lähtee tietenkin tyttärensä perään. Isäkin löytyy, mutta ei ole ihan sellainen kuin Varpu on kenties olettanut. Vilhusen keskeiset teemat (nuorten ja lasten kasvu, perheen ja isän etsintä, hevosten tuoma lohtu) toistuvat tässäkin elokuvassa. Käsikirjoitus on toimiva, henkilöt uskottavia ja kokonaisia, näyttelijät erinomaisia. Ehkä ainoana hieman hämmentävä seikkana jäi elokuvasta mieleen se, että Varpun toteuttama auton "lainaaminen" jää vaille loppuselvittelyä. Sen jälkeen, kun auto on hylätty, asiaan ei enää palata. Tämän elokuvan alkukuvana nähtiin vuonna 1999 valmistunut lyhäri Päivä isän kanssa, jossa ohjaaja käsittelee mieleenjäävästi ajatuksiaan nuorena kuolleesta isästään.
Viimeinen festivaalipäivä, sunnuntai, muodostui Aleksis Kivi-teemaiseksi. Ensin katsoin Ilmari Unhon elämäkertaelokuvan Minä elän (1946) ja sitten Teuvo Puron Kihlauksen (1922). Ohjaajansa pääteoksiin lukeutuva Minä elän tavoittaa Tapani Maskulaa siteeraten "koskettavaa historiallista syvätarkkuutta". Itselleni se muodostui koko festivaalin vaikuttavimmaksi  kokemukseksi. Unho laventaa perinteisen elämäkertaelokuvan muotoa melodraamalla, ekspressionismilla ja luomalla Kiven voimakkaille ajatuksille ja tunteille usein visuaalisen muodon. Toisaalta ajankuvaa ei ole laiminlyöty, se on tehty huolellisesti ja Kiven elinajan yhteiskunnallista ilmapiiriä tavoitellen. Näin Minä elän voidaan nostaa koko kotimaisten elämäkertaelokuvien sarjan ykköseksi yhdessä Jari Halosen myöhemmän Kivi-hahmotuksen ja Ville Salmisen Tanner-elokuvan Orpopojan valssi (1950) kanssa. Rikkaine tyylillisine vaikutteineen ja rohkeine tyylittelyineenkin Minä elän on sillä tavoin klassinen teos, että siinä on noin puolet sekä lyriikkaa/romantiikkaa, että realismia. Esimerkiksi kauniiden maisemakuvien kautta katsojalle todella välittyy Kiven oletettu tuntemus siitä, millaisena hän ympäristönsä näki. Rauli Tuomi (joka oli pääroolissa myös Topelius-filmatisoinnissa Linnaisten vihreä kamari) on Kivenä loistava ja on todella luineen ja nahkoineen heittäytynyt kirjailijan rooliin.
Teuvo Puron Kihlaus on puolestaan ollut katsojien tavoittamattomissa pitkään. Elokuvan kuvamateriaali on kyllä ollut suurimmaksi osaksi tallella, mutta se on ollut epäjärjestyksessä ja vailla välitekstejä. Nyt kun restaurointityö on saatu tehtyä, on teos nähty niin Forssan mykkäelokuvafestivaaleilla kuin Turussakin. Säestyksestä huolehti tällä kertaa Lau Nau eli Laura Naukkarinen, joka on tehnyt aiemminkin useita erinomaisia säestyksiä mykkäelokuviin. Itse teos on mielenkiintoinen tuttavuus ja erityisesti Martti Tuukka Aapelin roolissa on erinomainen. Vaikka Kihlaus on räväkkä komedia, ei elokuva ole tyyliltään mitenkään groteski, vaan juonta kehitellään rauhallisesti. Toteutus on kunnianhimoinen, mutta ehkä myös hieman staattinen. Erik Blombergin erinomaisen ääniversion (1955) tasolle ei ylletä.
Kaikkiaan Suomalaisen elokuvan festivaali sujui jälleen kerran hyvin ammattitaitoisten järjestelyjen ja mukavan tunnelman myötä. Tarkoitukseni oli katsoa useampiakin elokuvia, mutta tällä kertaa se estyi käytännön syistä.

Jumalan myrsky (1940)

Kilian Melker (Olavi Reimas) on menossa naimisiin Elisa Karhelinin (Kaija Rahola) kanssa. Sulhasmies vaikuttaa kuitenkin levottomalta ja odottaa paikalle sisarensa (Sylvi Palo) kumppania Juhanaa (Matti Aulos). Lopulta tämä saapuukin ja Kilian syöksyy tilittämään hänelle onnetonta tilaansa. Paljastuu, että Kilian on menossa naimisiin rahan vuoksi, jotta voisi pelastaa isänsä kauppahuoneen pahoista talousvaikeuksista. Tästä alkaa varsinainen tarina, joka kerrotaan takautumana.
Valentin Vaala oli kotimaisen elokuvan studiokauden kenties merkittävin ohjaaja ja tässä hän on tehnyt vahvan melodraaman Lauri Haarlan romaanin pohjalta. Teemat ovat silti tuttua Vaalaa. Elokuva alkaa juhlakohtauksesta, kuten Kaikki rakastavat (1935), sen eräänä jännityskohteena on häiden toteutuminen, kuten teoksessa Morsian yllättää (1941) ja se sijoittuu yläluokan piiriin näiden taloushuolia käsitellen, kuten Rikas tyttö (1939). Niskavuori-elokuvien tavoin todellinen rakkaus on jossain toisaalla (tässä tapauksessa Kilian kokee lyhyen ja kiihkeän rakkauden Hanna Niskalan (Irma Seikkula) kanssa). Niskavuorten tavoin päähenkilöä repii siis pääoman ja omaksutun järjestyksen ristiriita. Elääkö omien tunteidensa mukaan ja kenties aidommin?
Edellä mainituista ohjaajansa teoksista Jumalan myrsky poikkeaa melodramaattisemmalla ja synkemmällä otteellaan. Elokuvassa on jonkinlaista masokistista ja itsetuhoista kiihkoa. Melkerin sukua vihataan, koska sen esi-isät ovat tehneet vääryyksiä nälkävuosista saakka. Näin omaisuuden alkuperä ja oikeutus asettuu ironiseen valoon. Markku Varjola kirjoitti aikanaan Filmihullussa aivan oikein, että Jumalan myrskyssä on ekspressionistista tyyliä, tämä toteutuu erityisesti myrskykohtauksissa ja koko hahmotuksen kohtalonomaisuudessa. Kaikki tuntuu olevan kuin ennalta määrättyä ja tätä vielä korostaa takautumarakenne. Tämä vie ajatukset Tulion suuntaan, mutta Vaalan "vaimeampi" toteutus tekee kaikesta vielä toivottomamman tuntuista.
Ihmiset elävät aina kahdella tasolla, reaalisella ja symbolisella. Jälkimmäisen muodostavat esimerkiksi tunteet, omaksutut tavat ja uskomukset. Näillä on Jumalan myrskyssä suuri osuus.  Erityisen synkkää on se, että Kilianin ja Hannan vilpitön rakkauskin saattaa olla vain yksi pakokeino perinnäistapojen ja edellisten sukupolvien asettamien vaatimusten vankilasta. Tässä mielessä voi ajatella, että kaikki ei voinutkaan päättyä kuin huonosti, koska molemmat olivat täydellisesti omaksuneet ympäristön ja vanhempien asettaman symbolisen järjestyksen. Kilianin ja Hannan suhteessa ei ole juuri lainkaan tilaa heille itselleen kuin aivan ohikiitävinä hetkinä. Voi sanoa, että näiltä osin Jumalan myrsky on Vaalan tuotannossa jopa poikkeuksellisen toivoton elokuva. Samanlaista tunnelmaa on nähtävissä lähinnä Loviisan (1946) ja Gabriel, tule takaisin! (1951)-teoksen joissakin jaksoissa. Kilianin ja Hannan ovat kuin marionetteja. Kuin Tex Averyn Lurppa, molemmat ovat samantien jo tapahtumisen lopussa, kun ovat aloittaneet jotain, koska ajatusmaailma kahlitsee heidän toimintansa ja kaikki on toivotonta. Teos tuo mieleen myös 1930- ja 40-lukujen saksalaiset melodraamat, kuten Veit Harlanin Muuttolinnun. Uhrautumisen ja kohtalonuskon teemat muistuttavat muutenkin ajan saksalaisia elokuvia, joita Siegfried Kracauer on ansiokkaasti analysoinut klassisessa psykologisessa tutkielmassaan Caligarista Hitleriin.
Eräs Jumalan myrskyn tunnelmaa selittävä tekijä on varmasti alkuperäisromaanin kirjoittaja Lauri Haarla. Hän oli ennen toista maailmansotaa suosittu kirjailija, mutta tuotanto on myöhemmin painunut unohduksiin. Haarlalla oli nuoruudessaan vasemmistolainen vaihe, mutta myöhemmin hän asettui äärioikeiston riveihin. Hänestä ja hänen isoveljestään, tehtaanjohtaja Rafael Haarlasta, on Kalevi Kalemaa kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan Veljekset kuin ilvekset (2012). Tiettävästi Jumalan myrskyn tarinalla on todellisuuspohjaa suvun vaiheissa.