Varhaiset suomalaiset värielokuvat ovat eräs heikkouteni. Erityisesti Juhasta (1956) noin vuoteen 1963 värikuvaus on useimmiten niin hienon sävyistä, että pidän elokuvasta melkein riippumatta sen sisällöstä.
Aarne Tarkaksen ohjaama ja käsikirjoittama Kulkurin masurkka (1958) oli tuotantoyhtiönsä Fennada-Filmin ensimmäinen värielokuva ja eräänlainen muunnelma suursuosion aikanaan saavuttaneesta Kulkurin valssista (1941). Se saavuttaa merkityksensä ja tiheytensä nimenomaan värikuvauksen kautta. Kulkuri Paul (Sakari Jurkka) selvittelee syntyperäänsä ja tapaa matkansa aikana viisi naista (Elina Salo, Assi Nortia, Leena Häkinen, Mirja Karisto ja Elina Pohjanpää). Hän pyrkii sekä säilyttämään vapautensa että löytämään täydellisen rakkauden, naisen joka olisi valmis lähtemään hänen mukaansa.
Täydellisen rakkauden etsintä yhdistää Kulkurin masurkkaa sellaisiin Tarkaksen elokuviin kuin Olemme kaikki syyllisiä (1954) ja Jokin ihmisessä (1956), halu irtautua sovinnaisesta elämänmenosta taas teokseen Hän varasti elämän (1962). Kulkurin masurkassa tuo etsintä ei kuitenkaan ole niin itsetuhoista kuin mainituissa elokuvissa, vaan kytkeytyy lajityypin mukaisesti vapauden etsintää, itsemääräämisoikeuteen ja jonkinlaiseen yhteensulautumiseen luonnon kanssa. Kyseessä on kotimaiselle elokuvalle tyypillinen "köyhän miehen panteismi", josta Antti Alanen on kirjoittanut.
Toisaalta yhteiskunnan tai yhteisön ja yksilön välisen ristiriidan kuvaus on tuttua muistakin kulkurielokuvista ja vaikkapa amerikkalaisista westerneistä. Kulkurin masurkka on elokuvana jonkinlainen campin, parodian (alun työkohtaus), romanttisen draaman ja melodraaman yhdistelmä, jossa paisuttelua ei kaihdeta. Melodramaattisuus ei tule niikään esiin melko hillityn näyttelemisen, vaan epätodennäköisten ja sadunomaisten juonenkäänteiden ja räiskyvän värienkäytön avulla. Erityisesti luostarikohtauksessa saavutetaan unimainen tunnelma, johon yhdistyy groteskia paisuttelua värienkäytön ja repliikkien osalta. Juuri siksi temaattiset ristiriidat kärjistyvät ja siksi kohtaus on erityisen vaikuttava. Jokapäiväisen elämänsä rutiinimaisuuksissa kamppailevan katsojan on varmaan helppo samaistua myös sankarin ehdottomaan vapaudenkaipuuseen. Hän kokee niin vapauden ja rakkauden illuusiot kuin niiden todemmatkin kosketukset, mutta vain hetkellisesti. Hetkellisiä ovat myös onnellisen vuorovaikutuksen tuokiot niin miesten kuin erityisesti naistenkin kanssa. Hän on myös uhmakas ja surullinen yksinäisyydestään, jota on ennakoinut jo elämä yksinäisen äidin poikana. Tämä tietenkin kärjistää myös yhteiskunnallista ristiriitaa tai voisi sen tehdä, jos tarina ei olisi niin selkeästi satua.
Itse pidin tästä elokuvasta, mutta ymmärrän myös niitä, jotka eivät pidä. Sakari Jurkka ei päähenkilönä ole paras mahdollinen eikä käsikirjoitus uutuudella pilattu. Kuten sanottu, tarina saakin merkityksensä kuvauksen kautta. Esko Töyrin värikuvaus on parhaimmillaan upeaa katsottavaa. Myös lavastusta ja puvustusta kelpaa katsella.
Ohjaus: Aarne Tarkas
Pääosissa: Sakari Jurkka, Elina Salo, Assi Nortia, Leena Häkinen, Mirja Karisto, Elina Pohjanpää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti