Blogissa alkaa uusi sarja, jossa haastatellaan elokuvan kanssa tavalla tai toisella tekemisissä olevia henkilöitä. Ensimmäisenä puheenvuoron saa Oulun elokuvakeskuksen toiminnanjohtaja Sauli Pesonen. Kerrotko ensin hiukan itsestäsi? Eli mitä olet tehnyt elokuvaan liittyen elämäsi aikana ja mitä teet Oulun elokuvakeskuksessa?
- Toimin elokuvakoneenhoitajana Kirjastokino- ja Studio-teattereissa vuodesta 1982 lähtien jonnekin 90-luvun alkupuolelle saakka keikkaluontoisesti. Olin myös Haukiputaan kunnankinon Kino Jatulin teatterinhoitajana 80-luvun alkupuolella. Elokuva-arvosteluita taas kirjoitin vuodesta 1981 vuoteen 2005 saakka eri lehtiin. Eniten niitä syntyi Oulu-lehteen ja Kalevaan. Kaikkiaan kritiikkejä lienee kertynyt muutama tuhat. Kirjapuolella olen tehnyt muutamia toimitustöitä sekä kolme omaa kirjaa, joista kaksi on elokuva-aiheisia.
- Oulun elokuvakeskuksen toiminnanjohtajana olen toiminut jo yli 32 vuoden ajan. Jo sitä ennen näytin siellä elokuvia keikkaluontoisesti ja työskentelin aiemmin myös kirjastonhoitajan ja toimistotyöntekijän sijaisena elokuvakeskuksessa.
Kotimainen elokuva näkyy vankasti elokuvakeskuksen toiminnassa, sillä vuosittain sen valkokankaalla pyörivät niin tärkeimmät arthousetuotannot kuin indie-elokuviakin. Suositumpia kotimaisia on mukana kypsän iän elokuvakerho Kultalammen ohjelmistossa. Myös elokuvakeskuksen seminaareissa teema pyritään pitämään mukana. Ainakin puolet vuoden tapahtumista keskittyy säännöllisesti suomalaiseen elokuvaan. Ajankohtaisista tilaisuuksista mainittakoon juuri elokuuussa järjestetyt Siirin-päivät, joilla muistettiin ohjaaja-näyttelijä Mikko Niskasta. Lokakuussa taas juhlistetaan KAVI:n Oulun maakuntasarjaa, joka täyttää 50 vuotta. Pesosen mukaan se lienee lajissaan vanhin.
- Näillä näkymin järjestetään myös Lasse Naukkarisen Vienan-Karjala-aiheisten dokumenttien ympärille keskittyvä seminaari. Ohjaaja tulee itse siihen paikalle.
Sauli Pesosen suhde kotimaiseen elokuvaan on siis aina ollut läheinen. Ensimmäiset muistikuvat aihepiiristä ovat jo lapsena nähdyistä tv-esityksistä, kuten monilla muillakin. Ei se mitään, sanoi Eemeli (1962) teki kolmivuotiaaseen pikkupoikaan lähtemättömän vaikutuksen.
- Säikähdin alun kohtausta, jossa postinkantajan jalka jää kiinni ketunrautoihin niin, etten uskaltanut katsoa elokuvaa loppuun. Kotona meillä katsottiin kotimaisia laidasta laitaan eikä sensuuria pidetty. Myöhemminkin seurasin jo arvostelijan työni vuoksi suomalaista elokuvaa varsin kattavasti myös keskeisillä festivaaleilla.
Nykypäivän suomalaisen elokuvan tilanteen Pesonen näkee melko hyvänä, joskin parantamisen varaakin on.
- Erityisesti ilahduttaa lastenelokuvan vankka asema. Mutta vaikka sinänsä en kaipaa 80-luvun "säätiöelokuva"-tilannetta, vaihtoehtolinja voisi olla vahvempikin nykyisen populaarin otteen rinnalla. Yle voisi myös tiedostaa asemansa suomalaisen dokumentin tukijana ja levittäjänä paremmin, siinä paluu menneeseen ei olisi pahasta.
Erityisiä Sauli Pesosen spesialiteetteja ja osaamisalueita ovat aina olleet komedia ja animaatio. Komedia ja farssi ovat valikoituneet hänen mukaansa mielenkiinnonkohteiksi siksi, että naurun merkitys elämän keventäjänä on niin suuri. Toisaalta Pesonen pitää niitä myös kaikkein vaikeimpina lajityyppeinä. Ajankuvakin välittyy komedioissa ja farsseissa hänen mielestään usein elävästi ja ne samoin kestävät aikaa monesti paremmin kuin vakavammat työt. Animaatiotekniikka taas antaa Pesosen mukaan mielikuvitukselle paremmat mahdollisuudet kuin perinteinen fiktioilmaisu.
Kotimaisista komediasuosikeistaan mies mainitsee erikseen Matti Kassilan, joka hallitsi lajityypin erinomaisesti.
- Ere Kokkonen taas keskittyi siihen valkokangastöissään käytännössä täysin, siinäkin mielessä arvostan hänen pitkää uraansa. Samoin Speden alkukausi ensimmäisiin Turhapuroihin asti oli tärkeä.
Yleensä ottaen Pesonen on sekä komediasta että animaatiosta sitä mieltä, että kunhan idea ja tarina kantaa, niin tekninen ja kuvailmaisu saa olla vähemmän hiottua. Hyvänä esimerkkinä tällaisista teoksista hän pitää vaikkapa monia Aarne Tarkaksen elokuvia. Laaja-alaisena komedian tuntijana Pesosella on myös monia sellaisia suosikkeja, jotka eivät nauti laajaa arvostusta ainakaan kriitikoiden piirissä.
- Noissa ns. "guilty pleasure" -jutuissa viehättää esimerkiksi groteskius (esim. Eemeli), absurdius ja myös puhdas kornius. Speden tapauksessa myös joskus tiedostettu, mutta usein tiedostamaton camp.
Pesosen suosikkeihin lukeutuvat tältä saralta myös monet Pekka ja Pätkä-elokuvat. Niiden osalta lisämielenkiintoa tuo vertailu kahden eri käsikirjoittajan (Armand Lohikoski ja Reino Helismaa) välillä.
- Helismaa sai joskus aikaan ehkä puhtaasti vahingossa ällistyttäviä tuloksia koplaamalla aineksia, joiden ei pitäisi toimia yhtenä pakettina mitenkään, mutta toisinpa vain kävi: minusta malliesimerkki tuosta on Pekka ja Pätkä pahassa pulassa (1955).
- Animaatioissa taas veteraanipuolella Hjalmar Löfvingillä on kestävää jälkeä. Heikki Partasen ja Riitta Rautoman kansansatufilmatisoinnit ovat olleet läpi vuosien hellyttävyydessään tärkeitä. Mainoselokuvapuolella tehtiin yhtä lailla varteenotettavaa työtä.
Lopuksi Sauli Pesosen suosikit suomalaisista elokuvista studiokauden (1920-63) ajalta ja myös kotimaiset animaatiosuosikit. Aluksi listoilla piti olla kymmenen teosta, mutta ilmeisesti runsauden pula iski. En valita.
Studiokauden suosikit:
1. Risto Orko: Jääkärin morsian (1938)
2. Yrjö Norta: SF-paraati (1940)
3. Risto Orko: Taistelun tie (1940)
4. Hannu Leminen: Valkoiset ruusut (1943)
5. Teuvo Tulio: Rakkauden risti (1946)
6. Valentin Vaala: Loviisa (1946)
7. Toivo Särkkä: Katupeilin takana (1949)
8. Ilmari Unho: Härmästä poikia kymmenen (1950)
9. Ville Salminen: Lentävä kalakukko (1953)
10. Matti Kassila: Hilmanpäivät (1954)
11. Erik Blomberg: Kun on tunteet (1954)
12. Edvin Laine: Tuntematon sotilas (1955)
13. Aarne Tarkas: Vatsa sisään, rinta ulos (1959)
Animaatiosuosikit:
(Saulin kommentti: "Tässä on vain lyhyitä, pitkät elokuvat ja tv-animaatiot jätin enimmäkseen tietoisesti pois. Tämä lista on puhtaasti henkilökohtainen, eli näistä olen tykännyt itse").
1. Heikki Partanen ja Riitta Rautoma: Jänis ja vuohi (1975)
2. Liisa Helminen ja Tini Sauvo: Minulla on tiikeri (1979)
3. Camilla Mickwitz: Emilia ja onni (1978)
4. Katariina Lillqvist: Tyttö ja sotamies (1995)
5. Christian Lindblad: Space Pigs (2000)
6. Heikki Paakkanen: Iso asia (1991)
7. Ami Lindholm: Ilo irti (2006)
8. Eino Ruutsalo: Kaksi kanaa (1963)
9. Kari Häkkinen: Kanan muna (1994)
10. Marjut Rimminen: Silta (1981)
11. Heikki Prepula: Veturi (1978)
12. Seppo Suo-Anttila: Impressio (1973)
13. Hjalmar Löfving: Muutama metri tuulta ja sadetta (1932)
Kiitokset haatattelusta Sauli Pesoselle!
perjantai 23. elokuuta 2019
perjantai 16. elokuuta 2019
Elämän rouva, rouva Glad (1990)
Eeva Joenpelto kuuluu jostakin syystä niihin klassikkokirjailijoihimme, joiden tekstiä ei ole lainkaan siirretty valkokankaalle. Tämä on jopa hieman outoa, kun ottaa huomioon, että Joenpelto on käsitellyt teoksissaan usein myös historiaa ja yhteiskunnallisia murrosvaiheita. Toisaalta hänen kirjallisen uransa huippuvuodet osuivat juuri niihin aikoihin, kun kotimainen elokuva oli joko taloudellisessa kriisissä tai sitten sen aihevalintojen painopiste oli muualla.
Onneksi televisio on siirtänyt joitakin Joenpellon tekstejä visuaaliseen muotoon. Juri Nummelin onkin todennut, että nämä tv-sarjat ovat eräs todistus siitä, että Suomessakin on tehty pienen ruudun taidetta. Joitakin klassikkoja lukuunottamatta tv:n parhaiden päivien kotimainen tuotanto on suurelle yleisölle valitettavan vierasta, eivätkä tutkijatkaan ole siihen juuri tarttuneet. Aihetta olisi, sillä laadukkaita teoksia löytyy paljon.
MTV toteutti 1990 neliosaiseksi tv-sarjaksi Eeva Joenpellon romaanin Elämän rouva, rouva Glad. Kertomus alkaa siitä, kun nuori Saara Heinonen (Riitta Räty) tutustuu Åke Nygreniin (Jouko Keskinen), suuren kartanon poikaan, jolta odotetaan elämässä paljon. Åke pitää Saarasta, joka on vaatimaton ja työteliäs ja kohta nuoret menevät naimisiin, vaikka Åken kotiväki ei tavallisesta Saarasta pidäkään. Sitten käykin niin, että Åke lähtee pois ja avioliitto purkautuu, kun Saara tulee raskaaksi toiselle miehelle. Tarinan kuluessa Saara lyhentää nimensä Saraksi ja kohtaa vielä kolme miestä. Sukunimi tulee rakkaimmalta aviomieheltä.
Huomaa selvästi, että tv-sarja on toteutettu vielä silloin, kun kotimaisissa tuotannoissa pyrittiin satsaamaan laatuun ja taiteeseen viihteen vastakohtana. Vastakkainasettelu on tietenkin vanhanaikainen ja kulunutkin, mutta kun MTV-teatteri lakkasi olemasta ja tuotannot ryhdyttiin ostamaan ulkopuolelta, kanavan lippulaivaksi tulikin Salatut elämät. Tehdään Suomessa toki nykyäänkin laadukasta tv-tuotantoa, mutta samanlaista television voittokulkua kuin vaikkapa Tanskassa ja Ruotsissa (Yhdysvalloista ja brittiläisistä puhumattakaan) ei maassamme silti ole ainakaan vielä nähty.
Tämä Joenpelto-adaptaatio on joka tapauksessa oiva esimerkki siitä, että vanhoja klassikoita kannattaa muistaa ja katsoa edelleen. Tarina on itse asiassa ajankohtaisempi aatteelliselta sisällöltään nyt kuin valmistuessaan. Talous sanelee aivan kaikkea samalla tavoin kuin tässäkin ja oikeistolaiset tuulet puhaltavat moniaalla Euroopan politiikassa. Epookin toteutuksesta näkee kyllä, etteivät käytettävissä olevat resurssit ole olleet suurimmat mahdolliset, mutta ohjaaja Ritva Nuutinen onnistuu joka tapauksessa luomaan vaikuttavan fassbinderiläisen ilmapiirin, jossa sukupuolet kamppailevat ja räikeä vastakohta ihmisten päiväunelmien ja elämän realiteettien välillä paljastuu (jo alkuteosta on luonnehdittu fassbinderiläiseksi). Tämä tunnelma saavutetaan usein lavastuksen ja puvustuksen avulla niin, että epookki ikään kuin kommentoi ihmisten tekoja ja sanoja. Riitta Räty näyttelee pääroolissa ravisuttavasti ja saa esiin monitahoisen persoonan kaikki vivahteet. Muutenkin näyttelijäsuoritukset ovat laadukkaita. Saara Ranin on yhdeksänkymppisenä sivuroolissa pankkiasiakkaana.
Elämän rouva, rouva Glad
Ohjaus: Ritva Nuutinen
Pääosissa: Riitta Räty, Jouko Keskinen, Juhani Laitala, Mauri Heikkilä, Matti Nurminen.
maanantai 12. elokuuta 2019
Kun tuomi kukkii (1962)
Kirjoittelin tuossa joku aika sitten, että heikkouteni ovat vanhat kotimaiset värielokuvat. Pidän myös Mauno Kuusiston ja Tamara Lundin tähdittämästä Kun tuomi kukkii-teoksesta (1962). Siinä on mahtavan epätodelliset Eastmancolor-värit ja hienoa musiikkia. Tarinakin on yllättävän vahva. Myönnän toki, että elokuva sisältää camp-arvoja, joita voi halutessaan löytää paljonkin.
Itse en kuitenkaan innostunut asian tästä puolesta. Näen filmin melodraamana, jossa on yllättävän synkkä pohjavire. Nuo camp-arvot selittyvät myös osittain lajityypin kautta. Kun kyseessä on sekä musiikkielokuva, että melodraama, on selvää, ettei realismi ole ensimmäisenä asialistalla.
Tarina kertoo Kuusiston esittämästä Mikko-nimisestä miehestä, joka rakastuu Tamara Lundin esittämään Liinaan. Suhde on kuitenkin vaikea, sillä Liina on jo luvattu rikkaalle Suntilan Jaakolle (Matti Oravisto) ja nuoresta naisesta on kiinnostunut myös Liinan kotitaloon huutolaisena otettu renki Eetu (Leo Lastumäki). Lopulta kaikki johtaakin tragediaan.
Tarina menee siis tuttuja latujaan, kuten melodraaman kaltaisessa ritualistisessa lajityypissä sopii odottaakin. Ilmaisu on kuitenkin odottamattoman synkkää. Liinan ja Mikon rakkaussuhde kuvataan aluksi ylimaallisen onnellisena, mutta sitä uhkaavat koko ajan niin Jaakko kuin Liinan rahanahne isäkin. Koko elämä näyttäytyy pettymysten hallitsemana ja ihmisten juoksuna rakkauden ja rahan perässä. Yleensä tuloksetta. Odottamattoman lisäsäväyksen kaikkeen antaa viittaus Mikon elämänmittaiseen pettymykseen ja kuoleman läheisyys. Lisäksi yksinkertaisen huutolaisen, Eetun, kohtalo koskettaa. Elokuvassa näytetään suoraan hänen täydellinen yksinäisyytensä ja muiden armoilla olemisensa. Ilmaisun epätodellinen luonne sopii tähän kaikkeen ja nostaa teoksen ulos realismin kehyksistä, alitajuiselle tasolle. Elokuvan alkua ja siihen kietoutuvaa loppua voisi pitää myös uskonnollisina ja siten lohdullisina, mutta tätä ei sanota suoraan.
Jos vaikutteita etsii, niin Veit Harlanin melodraamassa Muuttolintu (1944) on vähän samanlainen epätodellinen, tuonpuoleinen tunnelma ja kaikki on saatu aikaan Agfacolor-väreillä. Tuli mieleen, että olisivatko tuottaja Toivo Särkkä ja ohjaaja Åke Lindman voineet saada inspiraatiota Harlanin elokuvista, näytettiinhän niitä aikanaan Suomessakin. Kun tuomi kukkii on houkuttelevaa nähdä myös jonkinlaisena tuottajansa itsetilitysleffana, olihan Särkkä jo tuolloin iäkäs ja lopettelemassa pian uraansa.
Kun tuomi kukkii (1962)
Ohjaus: Åke Lindman
Pääosissa: Mauno Kuusisto, Tamara Lund, Matti Oravisto, Leo Lastumäki, Riitta Pakarinen, Siiri Angerkoski, Toivo Lehto.
Itse en kuitenkaan innostunut asian tästä puolesta. Näen filmin melodraamana, jossa on yllättävän synkkä pohjavire. Nuo camp-arvot selittyvät myös osittain lajityypin kautta. Kun kyseessä on sekä musiikkielokuva, että melodraama, on selvää, ettei realismi ole ensimmäisenä asialistalla.
Tarina kertoo Kuusiston esittämästä Mikko-nimisestä miehestä, joka rakastuu Tamara Lundin esittämään Liinaan. Suhde on kuitenkin vaikea, sillä Liina on jo luvattu rikkaalle Suntilan Jaakolle (Matti Oravisto) ja nuoresta naisesta on kiinnostunut myös Liinan kotitaloon huutolaisena otettu renki Eetu (Leo Lastumäki). Lopulta kaikki johtaakin tragediaan.
Tarina menee siis tuttuja latujaan, kuten melodraaman kaltaisessa ritualistisessa lajityypissä sopii odottaakin. Ilmaisu on kuitenkin odottamattoman synkkää. Liinan ja Mikon rakkaussuhde kuvataan aluksi ylimaallisen onnellisena, mutta sitä uhkaavat koko ajan niin Jaakko kuin Liinan rahanahne isäkin. Koko elämä näyttäytyy pettymysten hallitsemana ja ihmisten juoksuna rakkauden ja rahan perässä. Yleensä tuloksetta. Odottamattoman lisäsäväyksen kaikkeen antaa viittaus Mikon elämänmittaiseen pettymykseen ja kuoleman läheisyys. Lisäksi yksinkertaisen huutolaisen, Eetun, kohtalo koskettaa. Elokuvassa näytetään suoraan hänen täydellinen yksinäisyytensä ja muiden armoilla olemisensa. Ilmaisun epätodellinen luonne sopii tähän kaikkeen ja nostaa teoksen ulos realismin kehyksistä, alitajuiselle tasolle. Elokuvan alkua ja siihen kietoutuvaa loppua voisi pitää myös uskonnollisina ja siten lohdullisina, mutta tätä ei sanota suoraan.
Jos vaikutteita etsii, niin Veit Harlanin melodraamassa Muuttolintu (1944) on vähän samanlainen epätodellinen, tuonpuoleinen tunnelma ja kaikki on saatu aikaan Agfacolor-väreillä. Tuli mieleen, että olisivatko tuottaja Toivo Särkkä ja ohjaaja Åke Lindman voineet saada inspiraatiota Harlanin elokuvista, näytettiinhän niitä aikanaan Suomessakin. Kun tuomi kukkii on houkuttelevaa nähdä myös jonkinlaisena tuottajansa itsetilitysleffana, olihan Särkkä jo tuolloin iäkäs ja lopettelemassa pian uraansa.
Kun tuomi kukkii (1962)
Ohjaus: Åke Lindman
Pääosissa: Mauno Kuusisto, Tamara Lund, Matti Oravisto, Leo Lastumäki, Riitta Pakarinen, Siiri Angerkoski, Toivo Lehto.
Koskenlaskijan morsian (1937)
Valentin Vaalaa voidaan pitää kotimaisen elokuvan studiokauden merkittävimpänä ohjaajana ja Koskenlaskijan morsian (1937) on perinteisesti hänen arvostetuimpia töitään. Joskus sitä on pidetty myös hänen lopullisena läpimurtonaan. Väinö Katajan romaaniin perustuvan elokuva lähtöasetelmahan on sellainen, että Paloniemen Juhani (Tauno Palo) on kiinnostunut Nuottaniemen Hannasta (Ansa Ikonen), mutta ei saa vastakaikua tunteilleen. Pakkaa sekoittaa vielä sekin, että Juhanin isä (Eino Jurkka) kadehtii taloudellisesti paremmin menestynyttä Nuottaniemen isäntää (Jalmari Rinne) ja haluaisi poikansa väkisin naimisiin Hannan kanssa. Nuottaniemen poika kuolee koskea laskettaessa ja epäilyksen varjo laskeutuu Paloniemen isännän päälle. Oliko hän toiminut huolimattomasti?
Ikäänsä nähden elokuva sisältää yllättävän modernia kuvakerrontaa. Esimerkiksi alkujaksossa on hyvin vähän repliikkejä, herätysseurakohtauksessa on sähköä ja koskenlaskut ovat komeita.
Temaattisesti elokuva pohtii uskonnollista (lestadiolaista) moraalia ja syyllisyyttä. Arkinen elämä, luonto ja uskonasiat kietoutuvat erottamattomaksi vyyhdeksi ja kaikki pääosanäyttelijät ovat erinomaisia. Perheiden lisäksi tärkeässä roolissa on saarnamies Kero-Pieti (Ossi Elstelä, joka taisi juuri noina vuosina olla Porin teatterissa) ja hän tekee tässä ehkä parhaan leffaroolinsa. Kuvakerronta vihjailee tyylikkäästi. Välillä Kero-Pieti horjuu uskossaan ystävänsä Paloniemen sanoihin ja sen näkee silmistä ja eleistä. Samoin epäilys Paloniemen syyllisyydestä Nuottaniemen pojan kuolemaan on koko ajan päällä, mutta asia ei koskaan ratkea. Kaikkiaan elokuva on edelleen vaikuttavaa katsottavaa ja klassikko on kestänyt ajan kulutusta hyvin.
Koskenlaskijan morsian (1937)
Ohjaus: Valentin Vaala
Pääosissa: Eino Jurkka, Jalmari Rinne, Tauno Palo, Ansa Ikonen, Ossi Elstelä, Kaarlo Kytö.
Ikäänsä nähden elokuva sisältää yllättävän modernia kuvakerrontaa. Esimerkiksi alkujaksossa on hyvin vähän repliikkejä, herätysseurakohtauksessa on sähköä ja koskenlaskut ovat komeita.
Temaattisesti elokuva pohtii uskonnollista (lestadiolaista) moraalia ja syyllisyyttä. Arkinen elämä, luonto ja uskonasiat kietoutuvat erottamattomaksi vyyhdeksi ja kaikki pääosanäyttelijät ovat erinomaisia. Perheiden lisäksi tärkeässä roolissa on saarnamies Kero-Pieti (Ossi Elstelä, joka taisi juuri noina vuosina olla Porin teatterissa) ja hän tekee tässä ehkä parhaan leffaroolinsa. Kuvakerronta vihjailee tyylikkäästi. Välillä Kero-Pieti horjuu uskossaan ystävänsä Paloniemen sanoihin ja sen näkee silmistä ja eleistä. Samoin epäilys Paloniemen syyllisyydestä Nuottaniemen pojan kuolemaan on koko ajan päällä, mutta asia ei koskaan ratkea. Kaikkiaan elokuva on edelleen vaikuttavaa katsottavaa ja klassikko on kestänyt ajan kulutusta hyvin.
Koskenlaskijan morsian (1937)
Ohjaus: Valentin Vaala
Pääosissa: Eino Jurkka, Jalmari Rinne, Tauno Palo, Ansa Ikonen, Ossi Elstelä, Kaarlo Kytö.
Roinilan talossa (1935)
Roinilan talossa (1935) jäi Erkki Karun viimeiseksi elokuvaksi ohjaajan kuoltua aivokalvontulehdukseen. Filmi perustuu Minna Canthin samannimiseen näytelmään. Ojalan isäntä on kuollut ja testamentti kadonnut. Kuolleen isännän veljenpoika Olli (Kaarlo Kartio) ottaa talon haltuunsa ja yrittää saada Roinilan tyttären (Rauni Luoma) naimisiin kanssaan. Leffa ei kuulu ohjaajansa tuotannon parhaimmistoon, vaan sen epätasaisessa toteutuksessa näkyvät vielä äänielokuvan alkuvaiheen hankaluudet.
Karun elokuva ei silti ole tyystin vailla ansioita. Ohjaaja on onnistunut tuomaan mukaan tavaramerkkinsä lyyrisen luontokuvauksen, johon yhdistyy kansanelämän miltei dokumentaarista havainnointia. Parhaimmillaan Karu pystyy vaivatta liukumaan realistisesta kerronnasta runolliseen maiseman ylistykseen, jossa tavalliset ihmiset nähdään epätäydellisinä, mutta sympaattisina. Tässä mielessä koskettavin on Roinilan Eeron (Eero Eloranta) ja Meri-Matin (Hemmo Kallio) kesäöinen kalastusjakso. Parhaasta näyttelijäsuorituksesta Roinilan talossa vastaa koomikkosuosikkeihini kuuluva Kaarlo Kartio, joka irrottelee täysillä juonittelevan Ojalan Ollin roolissa. Parhaassa kohtauksessa hän onnistuu vakuuttamaan tunteidensa kohteen siitä, että nainen on huomaamattaan suostunut hänen kosintaansa.
Ideologisesti Roinilan talossa noudattelee SF:n tyypillistä linjaa, jossa kartettiin liian kärkeviä kannanottoja ja haluttiin satsata kansakunnan yhtenäisyyteen. Paitsi liiketaloudellisesti, tämä oli ymmärrettävää myös siitä näkökulmasta, että maassa oli eletty itsenäisyyden ensimmäiset vuosikymmenet varsin suurten ristiriitojen repimänä. Karun näkemys ei silti liene pelkkää laskelmointia. Toteutuksen vilpittömyys vihjaa, että miehellä aivan aidosti oli topeliaaninen näkemys Suomen maasta ja kansasta.
Roinilan talossa (1935)
Ohjaus: Erkki Karu
Pääosissa: Iivari Tuomisto, Rauni Luoma, Eero Eloranta, Toivo Palomurto, Laila Rihte, Kaarlo Kartio, Hemmo Kallio.
Karun elokuva ei silti ole tyystin vailla ansioita. Ohjaaja on onnistunut tuomaan mukaan tavaramerkkinsä lyyrisen luontokuvauksen, johon yhdistyy kansanelämän miltei dokumentaarista havainnointia. Parhaimmillaan Karu pystyy vaivatta liukumaan realistisesta kerronnasta runolliseen maiseman ylistykseen, jossa tavalliset ihmiset nähdään epätäydellisinä, mutta sympaattisina. Tässä mielessä koskettavin on Roinilan Eeron (Eero Eloranta) ja Meri-Matin (Hemmo Kallio) kesäöinen kalastusjakso. Parhaasta näyttelijäsuorituksesta Roinilan talossa vastaa koomikkosuosikkeihini kuuluva Kaarlo Kartio, joka irrottelee täysillä juonittelevan Ojalan Ollin roolissa. Parhaassa kohtauksessa hän onnistuu vakuuttamaan tunteidensa kohteen siitä, että nainen on huomaamattaan suostunut hänen kosintaansa.
Ideologisesti Roinilan talossa noudattelee SF:n tyypillistä linjaa, jossa kartettiin liian kärkeviä kannanottoja ja haluttiin satsata kansakunnan yhtenäisyyteen. Paitsi liiketaloudellisesti, tämä oli ymmärrettävää myös siitä näkökulmasta, että maassa oli eletty itsenäisyyden ensimmäiset vuosikymmenet varsin suurten ristiriitojen repimänä. Karun näkemys ei silti liene pelkkää laskelmointia. Toteutuksen vilpittömyys vihjaa, että miehellä aivan aidosti oli topeliaaninen näkemys Suomen maasta ja kansasta.
Roinilan talossa (1935)
Ohjaus: Erkki Karu
Pääosissa: Iivari Tuomisto, Rauni Luoma, Eero Eloranta, Toivo Palomurto, Laila Rihte, Kaarlo Kartio, Hemmo Kallio.
Ne 45000 (1933)
Erkki Karun ja Risto Orkon elokuva Ne 45 000 on keuhkotaudin vaaroista varoittava ja sen ehkäisystä kertova propagandaelokuva. Elokuvan nimi viittaa tuolloin tuberkuloosiin sairastuneiden vuosittaiseen määrään maassamme. Suomi-Filmi toteutti teoksen yhdessä Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistyksen kanssa ja käsikirjoitus perustuu Maila Talvion edellisenä vuonna ilmestyneeseen romaaniin.
Juoni on valistusta yhdistettynä kolmiodraamaan. Helmi (Helena Koskinen) pyörtyy ollessaan tanssimassa poikaystävänsä Heikin (Kaarlo Angerkoski) kanssa. Lääketieteen kandidaatti Antti Ahonen (Jalmari Rinne) tutkii Helmin ja tämän muutkin perheenjäsenet, joilta löytyy tuberkuloosia isää lukuunottamatta. Heikki uskoo Helmin kiinnostuneen Antista ja katkeroituu.
Elokuva on epätasainen, mutta ajankuvana kiinnostava kokonaisuus. Siihen nähden, että se on 1930-luvulla tehtyä propagandaa, on sävy melko hillitty. Kieltämättä draama on kömpelöä, mutta onnistuu ajoittain koskettamaan. Elokuvan varsinainen pointti on kuitenkin valistus ja siihen liittyvät dokumentaariset jaksot sisältävät hienoa visuaalista ilmaisua, aivan aikansa kansainväliseen huippuluokkaan verrattavaa. Ei ihme, että Markku Tuuli vertasi elokuvaa aikanaan (1979) näiltä osin Pare Lorentzin teoksiin. Sairaalajaksot sijoittuvat kuvitteelliseen Kukkarannan parantolaan, todellisina kuvauspaikkoina on käytetty Helsingin Tuberkuloosisairaalaa ja Tarinaharjun parantolaa. Kuvaajina ovat olleet Eino Kari ja Theodor Luts. Myös Uuno Klamin musiikkiin kannattaa kiinnittää huomiota. Mainittakoon vielä, että Mikko Jauho ja Tiina Tiilikka ovat kirjoittaneet elokuvasta kiinnostavasti kirjassa Filmi-Kela Suomi-filmistä sosiaalipolitiikkaan (2009).
Ne 45000 (1933)
Ohjaus: Erkki Karu, Risto Orko
Pääosissa: Jalmari Rinne, Helena Koskinen, Kaarlo Angerkoski.
Juoni on valistusta yhdistettynä kolmiodraamaan. Helmi (Helena Koskinen) pyörtyy ollessaan tanssimassa poikaystävänsä Heikin (Kaarlo Angerkoski) kanssa. Lääketieteen kandidaatti Antti Ahonen (Jalmari Rinne) tutkii Helmin ja tämän muutkin perheenjäsenet, joilta löytyy tuberkuloosia isää lukuunottamatta. Heikki uskoo Helmin kiinnostuneen Antista ja katkeroituu.
Elokuva on epätasainen, mutta ajankuvana kiinnostava kokonaisuus. Siihen nähden, että se on 1930-luvulla tehtyä propagandaa, on sävy melko hillitty. Kieltämättä draama on kömpelöä, mutta onnistuu ajoittain koskettamaan. Elokuvan varsinainen pointti on kuitenkin valistus ja siihen liittyvät dokumentaariset jaksot sisältävät hienoa visuaalista ilmaisua, aivan aikansa kansainväliseen huippuluokkaan verrattavaa. Ei ihme, että Markku Tuuli vertasi elokuvaa aikanaan (1979) näiltä osin Pare Lorentzin teoksiin. Sairaalajaksot sijoittuvat kuvitteelliseen Kukkarannan parantolaan, todellisina kuvauspaikkoina on käytetty Helsingin Tuberkuloosisairaalaa ja Tarinaharjun parantolaa. Kuvaajina ovat olleet Eino Kari ja Theodor Luts. Myös Uuno Klamin musiikkiin kannattaa kiinnittää huomiota. Mainittakoon vielä, että Mikko Jauho ja Tiina Tiilikka ovat kirjoittaneet elokuvasta kiinnostavasti kirjassa Filmi-Kela Suomi-filmistä sosiaalipolitiikkaan (2009).
Ne 45000 (1933)
Ohjaus: Erkki Karu, Risto Orko
Pääosissa: Jalmari Rinne, Helena Koskinen, Kaarlo Angerkoski.
Meidän poikamme merellä (1933)
Erkki Karun elokuvaa Meidän poikamme merellä (1933) pidetään yleensä ensimmäisenä suomalaisena musikaalina (tosin Yrjö Nortan kahta vuotta aikaisempi Sano se suomeksi sisälsi sekin musikaalin piirteitä). Musiikkinumerot ovatkin Georg Malmsténin tähdittämän teoksen parasta antia (erityisesti kiinnostavasti lavastettu Sukellusvenevalssi). Muuten filmi on varsin pahasti ajan kuluttama. Juoni on lattea ja se kerrotaan laahaavasti.
Karun ohjauksessa parasta ovat sotilaiden toimintaa dokumentoivat kohtaukset. Lopun sotaharjoitus- ja sukellusvenejaksoon on saatu jopa iskevyyttä. Ideologisesti Meidän poikamme merellä on aikansa tuote. Armeija esitetään ensin turvallisena paikkana, jossa pojat koulitaan miehiksi, mutta lopun sotaharjoitusjakso kertoo sitten jo suoraan asian vakavammasta puolesta, vaikka loppu on (tietenkin) onnellinen. Tämä tuo (tahattomastikin) ristiriitaa armeijaa ylistävään yleissävyyn.
Sotilasfarssiksi elokuvaa ei voi vielä kutsua, vaikka joitakin lajille tyypillisiä vitsejä onkin mukana. 1930-luvun sotilasfarsseille oli tyypillistä ns. kääntymiskertomus, jossa pelkuri tai mammanpoika kasvoi rohkeaksi vastuunottajaksi. Malmsténin hahmossa on tästä piirteitä sikäli, että alussa hän pinnaa päästäkseen katsomaan kaunista sairaanhoitajaa (juonen arvannut lääkäri antaa hänelle risiiniöljyä), mutta lopussa pelastaa koko pulaan joutuneen sukellusveneensä miehistön nousemalla henkensä kaupalla pintaan. Malmsténin hahmon miehisyyttä ei kuitenkaan aseteta missään vaiheessa vakavasti kyseenalaiseksi.
Meidän poikamme merellä (1933)
Ohjaus: Erkki Karu
Pääosissa: Georg Malmstén, Kati Aspelin, Aku Käyhkö, Jaakko Korhonen
Karun ohjauksessa parasta ovat sotilaiden toimintaa dokumentoivat kohtaukset. Lopun sotaharjoitus- ja sukellusvenejaksoon on saatu jopa iskevyyttä. Ideologisesti Meidän poikamme merellä on aikansa tuote. Armeija esitetään ensin turvallisena paikkana, jossa pojat koulitaan miehiksi, mutta lopun sotaharjoitusjakso kertoo sitten jo suoraan asian vakavammasta puolesta, vaikka loppu on (tietenkin) onnellinen. Tämä tuo (tahattomastikin) ristiriitaa armeijaa ylistävään yleissävyyn.
Sotilasfarssiksi elokuvaa ei voi vielä kutsua, vaikka joitakin lajille tyypillisiä vitsejä onkin mukana. 1930-luvun sotilasfarsseille oli tyypillistä ns. kääntymiskertomus, jossa pelkuri tai mammanpoika kasvoi rohkeaksi vastuunottajaksi. Malmsténin hahmossa on tästä piirteitä sikäli, että alussa hän pinnaa päästäkseen katsomaan kaunista sairaanhoitajaa (juonen arvannut lääkäri antaa hänelle risiiniöljyä), mutta lopussa pelastaa koko pulaan joutuneen sukellusveneensä miehistön nousemalla henkensä kaupalla pintaan. Malmsténin hahmon miehisyyttä ei kuitenkaan aseteta missään vaiheessa vakavasti kyseenalaiseksi.
Meidän poikamme merellä (1933)
Ohjaus: Erkki Karu
Pääosissa: Georg Malmstén, Kati Aspelin, Aku Käyhkö, Jaakko Korhonen
Tukkipojan morsian (1931)
Erkki Karu oli suomalaisen elokuvan voimamies itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina. Hänen luotsaamanaan Suomi-Filmi siirtyi myös äänielokuvan aikakauteen. Karun omista ohjauksista ensimmäinen äänielokuva on Tukkipojan morsian (1931). Sen tarinan lähtökohta on tavanomainen. Kosken Leena (Helena Koskinen) on kaunis nuori nainen, jota pitäjän rikkain isäntä (Aku Käykö) kosiskelee. Tansseihin paikalle pelmahtanut Erkki (Urho Somersalmi) laittaa kuitenkin lusikkansa soppaan ja tilanne mutkistuu kolmiodraamaksi.
Muodoltaan Tukkipojan morsian on jonkinlainen antologinen kollaasi, jossa on paljon erilaisia aineksia. Tukkilaiselokuvaa, runsaasti musiikkia, rakkautta, luontokuvaa, draamaa ja komediaa. Karu käytti usein muulloinkin tällaista muotoa, jossa voi arvata kaupallisen motiivin. Elokuvan tuli käydä kaupaksi mahdollisimman suurelle katsojajoukolle, mutta ratkaisuissa tekee mieli nähdä myös jonkinlainen elokuvan ja maailman hahmottamisen filosofia. Yhtäkaikki tulos on parhaimmillaan persoonallinen.
Tukkipojan morsian käynnistyy lyyrisin luontokuvin juhannuksen vietosta. Kotimaisessa elokuvassa ei ole ollut toista ohjaajaa, joka Karun osoittamalla pieteetillä olisi kuvannut Suomen luontoa tarinan taustaksi ja myös sen elimelliseksi osaksi. Tässä elokuvassa varsinkin ensimmäiset kahdeksantoista minuuttia ovat tässä suhteessa hienoa katsottavaa.
Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä unimaisemmaksi se muuttuu. Jälleen kerran moraalinen hyveellisyys palkitaan moneen kertaan rakkaudella ja myös talouden saralla. Talous ja rakkaus kietoutuvatkin monisyisellä ja oudolla tavalla, kun onnelliseen loppuun päädytään niin monen juonellisen piruetin kautta, että taloudellisen menestyksen sattumanvaraisuus tulee varmasti kaikille katsojille selväksi.
Urho Somersalmen esittämä sankari on jonkinlainen supermies, jossa perinteen ja modernien piirteiden parhaat piirteet yhdistyvät. Tämä huipentuu lopun kuvassa, jossa kartanon edessä seisoo mannermainen loistoauto. Somersalmi ei kuitenkaan pärjäisi ilman vaurasta isäänsä (Thorild Bröderman), jonka rahapussi lopulta ratkaisee ongelmat.
Kerronta onkin viimeisen päälle patriarkaalista. Mistään ei tulisi mitään ilman (vanhempia) miehiä. Edellä mainittu unimaisuus luo kuitenkin kaiken ylle jonkinlaisen monimielisyyden ilmapiirin. Kerronta on välillä laahaavaa eikä henkilöissä ole psykologista syvyyttä. Teatraaliseen tarinaan ja näyttelemiseen olisi välillä kaivattu melodramaattisesti kiihkeämpää otetta, mutta lopun huutokauppajakso on tässä suhteessa komea. Kiintoisaa muuten, että 30-luvun alun suomalaisessa elokuvassa käsitellään pakkohuutokauppaa, vaikka tilanne ratkaistaankin sadunomaisin keinoin.
Hieno on myös kohtaus, jossa Somersalmen esittämä Erkki osoittaa ylivoimaisuutensa kilpakosijansa yllyttämille riidanhaastajille syömällä paljon ja heiluttelemalla sen jälkeen käsissään tuvan penkkiä. Tässä vaiheessa riidanhaastajat (joukossa Aku Korhonen) poistuvat vähin äänin. Tapani Maskulan mukaan kyseessä on "yksi suomalaisen elokuvahistorian muistettavimmista kohtauksista. En voi kuvitella samanlaista väkivallatonta auktoriteetin ilmausta enää nykyfilmiin".
Tukkipojan morsianta kannattelee runebergilainen käsitys isänmaasta ja sen kuluessa koetaan tunnetasolla aivan kuin jonkinlainen aikamatka 1800-luvun lopun tunnelmista tuolloiseen nykyaikaan. Olkoonkin, että filmin tapahtuma-aika pysyy koko ajan samana. Tämäkin vahvistaa filmin unenomaista tunnelmaa. Epätasainen, mutta kiehtova teos, joka oli myös Aito Mäkisen suosikkielokuva.
Tukkipojan morsian (1931)
Ohjaus: Erkki Karu
Pääosissa: Helena Koskinen, Aku Käyhkö, Urho Somersalmi, Hemmo Kallio, Thorild Bröderman.
Muodoltaan Tukkipojan morsian on jonkinlainen antologinen kollaasi, jossa on paljon erilaisia aineksia. Tukkilaiselokuvaa, runsaasti musiikkia, rakkautta, luontokuvaa, draamaa ja komediaa. Karu käytti usein muulloinkin tällaista muotoa, jossa voi arvata kaupallisen motiivin. Elokuvan tuli käydä kaupaksi mahdollisimman suurelle katsojajoukolle, mutta ratkaisuissa tekee mieli nähdä myös jonkinlainen elokuvan ja maailman hahmottamisen filosofia. Yhtäkaikki tulos on parhaimmillaan persoonallinen.
Tukkipojan morsian käynnistyy lyyrisin luontokuvin juhannuksen vietosta. Kotimaisessa elokuvassa ei ole ollut toista ohjaajaa, joka Karun osoittamalla pieteetillä olisi kuvannut Suomen luontoa tarinan taustaksi ja myös sen elimelliseksi osaksi. Tässä elokuvassa varsinkin ensimmäiset kahdeksantoista minuuttia ovat tässä suhteessa hienoa katsottavaa.
Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä unimaisemmaksi se muuttuu. Jälleen kerran moraalinen hyveellisyys palkitaan moneen kertaan rakkaudella ja myös talouden saralla. Talous ja rakkaus kietoutuvatkin monisyisellä ja oudolla tavalla, kun onnelliseen loppuun päädytään niin monen juonellisen piruetin kautta, että taloudellisen menestyksen sattumanvaraisuus tulee varmasti kaikille katsojille selväksi.
Urho Somersalmen esittämä sankari on jonkinlainen supermies, jossa perinteen ja modernien piirteiden parhaat piirteet yhdistyvät. Tämä huipentuu lopun kuvassa, jossa kartanon edessä seisoo mannermainen loistoauto. Somersalmi ei kuitenkaan pärjäisi ilman vaurasta isäänsä (Thorild Bröderman), jonka rahapussi lopulta ratkaisee ongelmat.
Kerronta onkin viimeisen päälle patriarkaalista. Mistään ei tulisi mitään ilman (vanhempia) miehiä. Edellä mainittu unimaisuus luo kuitenkin kaiken ylle jonkinlaisen monimielisyyden ilmapiirin. Kerronta on välillä laahaavaa eikä henkilöissä ole psykologista syvyyttä. Teatraaliseen tarinaan ja näyttelemiseen olisi välillä kaivattu melodramaattisesti kiihkeämpää otetta, mutta lopun huutokauppajakso on tässä suhteessa komea. Kiintoisaa muuten, että 30-luvun alun suomalaisessa elokuvassa käsitellään pakkohuutokauppaa, vaikka tilanne ratkaistaankin sadunomaisin keinoin.
Hieno on myös kohtaus, jossa Somersalmen esittämä Erkki osoittaa ylivoimaisuutensa kilpakosijansa yllyttämille riidanhaastajille syömällä paljon ja heiluttelemalla sen jälkeen käsissään tuvan penkkiä. Tässä vaiheessa riidanhaastajat (joukossa Aku Korhonen) poistuvat vähin äänin. Tapani Maskulan mukaan kyseessä on "yksi suomalaisen elokuvahistorian muistettavimmista kohtauksista. En voi kuvitella samanlaista väkivallatonta auktoriteetin ilmausta enää nykyfilmiin".
Tukkipojan morsianta kannattelee runebergilainen käsitys isänmaasta ja sen kuluessa koetaan tunnetasolla aivan kuin jonkinlainen aikamatka 1800-luvun lopun tunnelmista tuolloiseen nykyaikaan. Olkoonkin, että filmin tapahtuma-aika pysyy koko ajan samana. Tämäkin vahvistaa filmin unenomaista tunnelmaa. Epätasainen, mutta kiehtova teos, joka oli myös Aito Mäkisen suosikkielokuva.
Tukkipojan morsian (1931)
Ohjaus: Erkki Karu
Pääosissa: Helena Koskinen, Aku Käyhkö, Urho Somersalmi, Hemmo Kallio, Thorild Bröderman.
Opettajatar seikkailee (1960)
Aarne Tarkaksen tuotannon arvostus on viime vuosina hiljakseen kohonnut ja varsinkin hänen parhaita komedioitaan on ryhdytty kohottamaan kotimaisen elokuvan klassikoiden joukkoon. Yksi näistä arvonnousun kokeneista elokuvista on ollut Opettajatar seikkailee, jota erityisesti kriitikko Jukka Sammalisto on kehunut. Se avaa ohjaajan seitsemän elokuvan mittaisen sarjan, jossa naureskellaan keski- ja yläluokan tapakulttuurille ja sosiaalista nousua havitteleville onnenonkijoille. Tosin samoja piirteitä on jo Tarkaksen elokuvassa Vihdoinkin hääyö (1957).
Toistuvana teemana sarjan teoksissa ovat tapakulttuurin ahtaat normit, joita noudattaessaan päähenkilöt sotkeutuvat sekavien tapahtumien vyyhtiin. Tässä opettaja Leena Kataja (Leni Katajakoski) on epäsuosittu oppilaidensa keskuudessa ja jää väärinkäsityksen ja välinpitämättömyyden seurauksena saareen taidemaalarin (Tommi Rinne) kanssa. Siveä kansankynttilä pelkää maineensa menetystä ja sosiaalisen katastrofin uhka pahenee, kun hän saa tietää taidemaalarin tehneen hänestä alastonmaalauksen, joka uhkaa päätyä taidenäyttelyyn kaupungin kerman töllisteltäväksi.
Opettajatar seikkailee sisältää varsinkin alun saarikohtauksissa vielä tyhjäkäyntiä, mutta kun väärinkäsitysten mylly yltyy täysille kierroksilleen, on tuloksena nautittavaa komediaa. Ohjaaja on tyylitellyt tapahtumat niin kauas todellisuudesta, ettei tarinassa ole sijaa yhteiskunnalliselle realismille, mutta sen sijaan tapakulttuurin ahdistavat normit joutuvat perusteellisen naurun kohteeksi. Temaattisesti elokuvalla on yhtymäkohtansa edellisenä vuonna valmistuneeseen sotilasfarssiin Vatsa sisään, rinta ulos! jossa Helge Heralan esittämä kapteeni joutui (seksuaaliseen) paniikkiin jouduttuaan tyttökoulun oppilaiden viettely-yritysten kohteeksi. Tässä "kärsivänä" osapuolena on siis nainen, mutta asetelmaa ei viedä yhtä pitkälle. Sen sijaan keskitytään seuraamaan kaupungin asukkaiden väärinkäsityksiä ja ennakkoluuloja, joiden suodattaman kukin näkee asiat omasta (vääristyneestä) näkökulmastaan. Tämän voisi pelkistää niin, että ihminen on sitä, mitä hänen yhteiskunnallisen asemansa uskotaan olevan. Tässä mielessä Opettajatar seikkailee on yhä varsin tarkkanäköinen teos. Monen muun Tarkaksen teoksen tapaan päähenkilöt etsivät keinoja elää aitoa elämää roolien puristuksessa tai mahdollisuutta vapautua niistä, määrittelemään elämää omilla ehdoillaan. Tämä teema toistui niin Tarkaksen kevyemmissä (Kulkurin masurkka, Älä nuolase!) kuin vakavammissakin teoksissa (Yö on pitkä, Olemme kaikki syyllisiä, Nina ja Erik, Hän varasti elämän, Naiset, jotka minulle annoit). Draamoissa tämä pyrkimys saattoi saada itsetuhoisia piirteitä.
Katajakosken ja Rinteen muodostama pääpari on mainio, mutta kenties vielä herkullisempia ovat sivuhahmot. Leo Jokela pikkuroistona, Siiri Angerkoski seurapiirirouvana, Paavo Hukkinen asianajajana ja Pia Hattara hänen vaimonaan ja ennen kaikkea Uljas Kandolin ja Hannes Häyrinen poliisikaksikkona. Poliisihahmot koheltavat itse kuvittelemansa murhatutkinnan parissa ja heissä voi nähdä parodiaa tai satiiria. Kannattaa tässä yhteydessä pitää mielessä 50-luvun murhien aiheuttamat kohut.
Kaikkiaan Opettajatar seikkailee on tyhjäkäynteineenkin viihdyttävä elokuva, vaikka en pidäkään sitä Tarkaksen parhaana komediana.
Opettajatar seikkailee (1960)
Ohjaus: Aarne Tarkas
Pääosissa: Leni Katajakoski, Tommi Rinne, Uljas Kandolin, Hannes Häyrinen, Leo Jokela, Risto Mäkelä, Aarne Laine, Siiri Angerkoski, Paavo Hukkinen, Pia Hattara, Pirkko Mannola.
Toistuvana teemana sarjan teoksissa ovat tapakulttuurin ahtaat normit, joita noudattaessaan päähenkilöt sotkeutuvat sekavien tapahtumien vyyhtiin. Tässä opettaja Leena Kataja (Leni Katajakoski) on epäsuosittu oppilaidensa keskuudessa ja jää väärinkäsityksen ja välinpitämättömyyden seurauksena saareen taidemaalarin (Tommi Rinne) kanssa. Siveä kansankynttilä pelkää maineensa menetystä ja sosiaalisen katastrofin uhka pahenee, kun hän saa tietää taidemaalarin tehneen hänestä alastonmaalauksen, joka uhkaa päätyä taidenäyttelyyn kaupungin kerman töllisteltäväksi.
Opettajatar seikkailee sisältää varsinkin alun saarikohtauksissa vielä tyhjäkäyntiä, mutta kun väärinkäsitysten mylly yltyy täysille kierroksilleen, on tuloksena nautittavaa komediaa. Ohjaaja on tyylitellyt tapahtumat niin kauas todellisuudesta, ettei tarinassa ole sijaa yhteiskunnalliselle realismille, mutta sen sijaan tapakulttuurin ahdistavat normit joutuvat perusteellisen naurun kohteeksi. Temaattisesti elokuvalla on yhtymäkohtansa edellisenä vuonna valmistuneeseen sotilasfarssiin Vatsa sisään, rinta ulos! jossa Helge Heralan esittämä kapteeni joutui (seksuaaliseen) paniikkiin jouduttuaan tyttökoulun oppilaiden viettely-yritysten kohteeksi. Tässä "kärsivänä" osapuolena on siis nainen, mutta asetelmaa ei viedä yhtä pitkälle. Sen sijaan keskitytään seuraamaan kaupungin asukkaiden väärinkäsityksiä ja ennakkoluuloja, joiden suodattaman kukin näkee asiat omasta (vääristyneestä) näkökulmastaan. Tämän voisi pelkistää niin, että ihminen on sitä, mitä hänen yhteiskunnallisen asemansa uskotaan olevan. Tässä mielessä Opettajatar seikkailee on yhä varsin tarkkanäköinen teos. Monen muun Tarkaksen teoksen tapaan päähenkilöt etsivät keinoja elää aitoa elämää roolien puristuksessa tai mahdollisuutta vapautua niistä, määrittelemään elämää omilla ehdoillaan. Tämä teema toistui niin Tarkaksen kevyemmissä (Kulkurin masurkka, Älä nuolase!) kuin vakavammissakin teoksissa (Yö on pitkä, Olemme kaikki syyllisiä, Nina ja Erik, Hän varasti elämän, Naiset, jotka minulle annoit). Draamoissa tämä pyrkimys saattoi saada itsetuhoisia piirteitä.
Katajakosken ja Rinteen muodostama pääpari on mainio, mutta kenties vielä herkullisempia ovat sivuhahmot. Leo Jokela pikkuroistona, Siiri Angerkoski seurapiirirouvana, Paavo Hukkinen asianajajana ja Pia Hattara hänen vaimonaan ja ennen kaikkea Uljas Kandolin ja Hannes Häyrinen poliisikaksikkona. Poliisihahmot koheltavat itse kuvittelemansa murhatutkinnan parissa ja heissä voi nähdä parodiaa tai satiiria. Kannattaa tässä yhteydessä pitää mielessä 50-luvun murhien aiheuttamat kohut.
Kaikkiaan Opettajatar seikkailee on tyhjäkäynteineenkin viihdyttävä elokuva, vaikka en pidäkään sitä Tarkaksen parhaana komediana.
Opettajatar seikkailee (1960)
Ohjaus: Aarne Tarkas
Pääosissa: Leni Katajakoski, Tommi Rinne, Uljas Kandolin, Hannes Häyrinen, Leo Jokela, Risto Mäkelä, Aarne Laine, Siiri Angerkoski, Paavo Hukkinen, Pia Hattara, Pirkko Mannola.
maanantai 5. elokuuta 2019
Sininen viikko (1954)
Suomenruotsalainen kirjailija Jarl Hemmer kuuluu niihin, joilla on ollut onnea tulla filmatisoiduiksi hyvin. Toivo Särkkä ohjasi hänen teksteistään kaksi pääteoksiinsa luettavaa elokuvaa (Vaivaisukon morsian ja 1918) ja Ivar Johansson puolestaan teki Ruotsissa Viljan valtakunnan kahdesti (vuosina 1929 ja 1950). Varsinkin aikaisempaa versiota pidetään klassikkona ja se kuului Ingmar Bergmanin suosikkielokuviin. Myös Matti Kassilan Sininen viikko (1954), joka perustuu Hemmerin yhä suomentamattomaan novelliin, sai heti alkuun kriitikoiden tunnustuksen. Siitä on myöhemmin tullut yksi Kassilan komean uran pääteoksista ja vakiintunut klassikko.
Usko Siltanen (Matti Oravisto) lähtee alun dokumentaarista tyyliä tavoittelevassa jaksossa saareen kesäisen viikonlopun viettoon monen muun tavoin. Työviikko on takana, on aika rentoutua ja mahdollisuus viettää vapaa-aikaa lauantai-illan ja sunnuntain verran. Usko päättää kuitenkin jäädä saareen maanantaina viettämään rokulipäivää. Hän kiinnittää huomionsa myös saareen jääneeseen Siiri Forssiin (Gunvor Sandkvist), jonka Usko on huomannut jo aiemmin, viikonloppuna pidettyjen tanssien aikana. Pariskunnan välille syntyy lyhyt suhde, vaikka Siiri onkin naimisissa itseään vanhemman Bertel Forssin (Toivo Mäkelä) kanssa. Suhde sisältää niin alun onnen ja aistinautinnot kuin epäilyksen ja syyllisyydenkin tunteet.
Suomen kansallisfilmografiaan kirjoittamassaan esseessä Sakari Toiviainen toteaa, että alkuperäisen novellin melodramaattista painokkuutta ja raamatullisuutta on häivytetty jonkin verran elokuvassa. Siitä huolimatta Sininen viikko on aito melodraama, jossa Kassila käsittelee psykologisesti osuvasti niin syyllisyyden tuntoja kuin itselleen valehtelemistakin. Tässä mielessä teos on jonkinlainen esityö ennen vielä parempaa Elokuuta (1956). Elokuva on taitava yhdistelmä alitajuista ja arkipäiväistä, melodraamaa ja realismia. Pääosakolmikon suoritukset ovat erinomaisia, mutta erityisen vaikutuksen itseeni teki tällä katsomiskerralla Matti Oraviston päärooli. Oravisto näyttää pienin vivahtein niin nuoren miehen uhon, seksuaalisen nälän kuin epävarmuuden ja syyllisyydenkin tunnot. Lopussa myös perimmäinen hyväsydämisyys ja reiluus tulee pintaan.
Osmo Harkimon taitavalla kuvauksella on olennainen rooli filmin onnistumisessa. Kamera on taltioinut tarkasti valon vivahteet ja luonnon mahdollisuudet mielentilojen ilmentäjänä on erinomaisesti tavoitettu. Elokuvan symboliikka on (Kassilalle usein tyypillisesti) joissakin kohtauksissa hieman alleviivailevaa. Ajattelen lähinnä alun kahvipannukohtausta ja tilannetta, jossa Usko saa haavan sormeensa. Näihin Toiviainenkin kiinnitti huomiota. Nämä ovat kuitenkin pikkujuttuja onnistuneen kokonaisuuden rinnalla, tarinassa joka näyttää, mikä merkitys elämän pienillä, melkein itsetiedottomilla valinnoilla voi olla.
Sininen viikko 1954
Ohjaus: Matti Kassila
Pääosissa: Matti Oravisto, Gunvor Sandkvist ja Toivo Mäkelä.
Usko Siltanen (Matti Oravisto) lähtee alun dokumentaarista tyyliä tavoittelevassa jaksossa saareen kesäisen viikonlopun viettoon monen muun tavoin. Työviikko on takana, on aika rentoutua ja mahdollisuus viettää vapaa-aikaa lauantai-illan ja sunnuntain verran. Usko päättää kuitenkin jäädä saareen maanantaina viettämään rokulipäivää. Hän kiinnittää huomionsa myös saareen jääneeseen Siiri Forssiin (Gunvor Sandkvist), jonka Usko on huomannut jo aiemmin, viikonloppuna pidettyjen tanssien aikana. Pariskunnan välille syntyy lyhyt suhde, vaikka Siiri onkin naimisissa itseään vanhemman Bertel Forssin (Toivo Mäkelä) kanssa. Suhde sisältää niin alun onnen ja aistinautinnot kuin epäilyksen ja syyllisyydenkin tunteet.
Suomen kansallisfilmografiaan kirjoittamassaan esseessä Sakari Toiviainen toteaa, että alkuperäisen novellin melodramaattista painokkuutta ja raamatullisuutta on häivytetty jonkin verran elokuvassa. Siitä huolimatta Sininen viikko on aito melodraama, jossa Kassila käsittelee psykologisesti osuvasti niin syyllisyyden tuntoja kuin itselleen valehtelemistakin. Tässä mielessä teos on jonkinlainen esityö ennen vielä parempaa Elokuuta (1956). Elokuva on taitava yhdistelmä alitajuista ja arkipäiväistä, melodraamaa ja realismia. Pääosakolmikon suoritukset ovat erinomaisia, mutta erityisen vaikutuksen itseeni teki tällä katsomiskerralla Matti Oraviston päärooli. Oravisto näyttää pienin vivahtein niin nuoren miehen uhon, seksuaalisen nälän kuin epävarmuuden ja syyllisyydenkin tunnot. Lopussa myös perimmäinen hyväsydämisyys ja reiluus tulee pintaan.
Osmo Harkimon taitavalla kuvauksella on olennainen rooli filmin onnistumisessa. Kamera on taltioinut tarkasti valon vivahteet ja luonnon mahdollisuudet mielentilojen ilmentäjänä on erinomaisesti tavoitettu. Elokuvan symboliikka on (Kassilalle usein tyypillisesti) joissakin kohtauksissa hieman alleviivailevaa. Ajattelen lähinnä alun kahvipannukohtausta ja tilannetta, jossa Usko saa haavan sormeensa. Näihin Toiviainenkin kiinnitti huomiota. Nämä ovat kuitenkin pikkujuttuja onnistuneen kokonaisuuden rinnalla, tarinassa joka näyttää, mikä merkitys elämän pienillä, melkein itsetiedottomilla valinnoilla voi olla.
Sininen viikko 1954
Ohjaus: Matti Kassila
Pääosissa: Matti Oravisto, Gunvor Sandkvist ja Toivo Mäkelä.
Nightmare 2 - painajainen jatkuu (2014)
Voi jatko-osan tietysti tehdä tälläkin tavoin. Otetaan ensimmäisen osan juoni ja siirretään se eri tapahtumapaikkaan. Tällä kertaa ollaan saaressa. Pepin välit mieheensä Sergeihin ovat viilentyneet ja hän on saapunut ystäviensä kanssa lomapaikkaan, jonne Jiri on perustanut kesäbaarin. Jirillä taas on apunaan Jannen (Hemmo Karja) ja Talen (Emil Hallberg) muodostama kaverikaksikko, joka vastaa leffan huumorista. Ei tosin yhtä onnistuneesti kuin Markku Pulli edellisessä osassa. Joka tapauksessa vanhat tapahtumat vainoavat Peppiä ja sitten taas epäillään hetki paikalle pölähtänyttä Sergeitä.
Olen nähnyt tämän peräti kahdesti. Kerran elokuvateatterissa, kun kirjoitin tästä Satakunnan viikkoon ja toisen kerran dvd:ltä. Ainakin tuo toinen kerta oli selvästi liikaa. Katsomiskokemus oli todella tuskainen. Camphuumoria ei ollut tarpeeksi, ei järkevää juonta eikä oikeastaan mitään muutakaan. Ei tätä oikein kenellekään voi suositella, paitsi ehkä kertakatsomiseksi. Silloin tästä voi hyvällä tahdolla löytää vielä joitakin huvittavia hetkiä. Itse tarinassa on liikaa motivoimatonta juoksentelua edestakaisin ja haahuilua metsässä. Ainakin dvd:ltä katsottuna se näytti todella rasittavalta, mikä saattoi johtua siitäkin, että huone ei ollut tarpeeksi pimeä. En kuitenkaan usko menettäneeni taiteellisia kohokohtia.
Ohjaus: Marko Äijö
Pääosissa: Sara Parikka, Mikko Parikka, Tero Tiittanen, Tommi Taurula, Hemmo Karja, Emil Hallberg, Karoliina Blackburn, Sara Lohiniva, Patrik Borodavkin, Jasmin Voutilainen, Jami Hyttinen.
Olen nähnyt tämän peräti kahdesti. Kerran elokuvateatterissa, kun kirjoitin tästä Satakunnan viikkoon ja toisen kerran dvd:ltä. Ainakin tuo toinen kerta oli selvästi liikaa. Katsomiskokemus oli todella tuskainen. Camphuumoria ei ollut tarpeeksi, ei järkevää juonta eikä oikeastaan mitään muutakaan. Ei tätä oikein kenellekään voi suositella, paitsi ehkä kertakatsomiseksi. Silloin tästä voi hyvällä tahdolla löytää vielä joitakin huvittavia hetkiä. Itse tarinassa on liikaa motivoimatonta juoksentelua edestakaisin ja haahuilua metsässä. Ainakin dvd:ltä katsottuna se näytti todella rasittavalta, mikä saattoi johtua siitäkin, että huone ei ollut tarpeeksi pimeä. En kuitenkaan usko menettäneeni taiteellisia kohokohtia.
Ohjaus: Marko Äijö
Pääosissa: Sara Parikka, Mikko Parikka, Tero Tiittanen, Tommi Taurula, Hemmo Karja, Emil Hallberg, Karoliina Blackburn, Sara Lohiniva, Patrik Borodavkin, Jasmin Voutilainen, Jami Hyttinen.
Nightmare - painajainen merellä (2012)
Maamme suosituimman tv-sarjan eli Salattujen elämien katsomiseen on kehittynyt aivan omanlaisensa kulttuuri. Monet katsovat saippuaa huumorimielessä ja bongailevat siitä epäuskottavuuksia ja kömpelyyksiä. Itsekin seurasin sarjaa usein tällä tavalla (kunnes kyllästyin), mutta on myönnettävä, että Salkkarit viihdytti kyllä usein muutenkin.
Katsojamenestys on ollut niin pysyvä ja pitkäaikainen, että ymmärrettävästi tuotteen ympärille on kehitetty myös oheissarjoja ja väistämättömästi pari elokuvaakin. Tosin nämä tuotettiin vain välipalaksi, kun varsinainen sarja oli esitystauolla ja myös budjetti oli kotimaiseksikin elokuvaksi hyvin pieni. Niinpä näistä elokuvista kirjoittaminen oli alunperinkin tietyssä mielessä turhaa. Salkkarifanit katsoivat ne joka tapauksessa ja ne taas, joita koko sarja ei kiinnosta, jättivät ne muutenkin väliin.
Ensimmäisen elokuvan tarina alkaa siitä, että Sergei Kuula (Tero Tiittanen) on mennyt naimisiin Peppi Kuulan (Sara Säkkinen) kanssa ja he menevät häämatkalle laivalle. Mukana on sitten kavereita, kuten Heidi (Venla Savikuja), Joonatan (Markku Pulli) ja Jiri (Mikko Parikka). Kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan, kun humalainen Joonatan joutuu heti aluksi kateisiin ja Peppiäkin pelotellaan useammankin kerran. Elokuva koostuu sitten näiden tapahtumien selvittelystä. Mikään varsinainen arvoitusdekkari se ei kuitenkaan ole sen enempää kuin kauhuakaan. Enemmänkin kyseessä on camp-huumorilla kuorrutettu ja pidennetty tv-sarjan jakso, jota piristää (ainakin ensi kertaa katsottaessa) Markku Pullin roolisuoritus. Myös Venla Savikuja näyttelee paremmin kuin muu porukka. Mitään elokuvallista arvoa tällä ei ole, mutta sellaista ei kai kukaan odottanutkaan.
Nightmare - painajainen merellä
Ohjaus: Marko Äijö
Päärooleissa: Sara Säkkinen, Tero Tiittanen, Venla Savikuja, Markku Pulli, Mikko Parikka, Sara Lohiniva, Patrik Borodavkin, Sampsa Tuomala, Karoliina Blackburn, Kasimir Baltzar.
Katsojamenestys on ollut niin pysyvä ja pitkäaikainen, että ymmärrettävästi tuotteen ympärille on kehitetty myös oheissarjoja ja väistämättömästi pari elokuvaakin. Tosin nämä tuotettiin vain välipalaksi, kun varsinainen sarja oli esitystauolla ja myös budjetti oli kotimaiseksikin elokuvaksi hyvin pieni. Niinpä näistä elokuvista kirjoittaminen oli alunperinkin tietyssä mielessä turhaa. Salkkarifanit katsoivat ne joka tapauksessa ja ne taas, joita koko sarja ei kiinnosta, jättivät ne muutenkin väliin.
Ensimmäisen elokuvan tarina alkaa siitä, että Sergei Kuula (Tero Tiittanen) on mennyt naimisiin Peppi Kuulan (Sara Säkkinen) kanssa ja he menevät häämatkalle laivalle. Mukana on sitten kavereita, kuten Heidi (Venla Savikuja), Joonatan (Markku Pulli) ja Jiri (Mikko Parikka). Kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan, kun humalainen Joonatan joutuu heti aluksi kateisiin ja Peppiäkin pelotellaan useammankin kerran. Elokuva koostuu sitten näiden tapahtumien selvittelystä. Mikään varsinainen arvoitusdekkari se ei kuitenkaan ole sen enempää kuin kauhuakaan. Enemmänkin kyseessä on camp-huumorilla kuorrutettu ja pidennetty tv-sarjan jakso, jota piristää (ainakin ensi kertaa katsottaessa) Markku Pullin roolisuoritus. Myös Venla Savikuja näyttelee paremmin kuin muu porukka. Mitään elokuvallista arvoa tällä ei ole, mutta sellaista ei kai kukaan odottanutkaan.
Nightmare - painajainen merellä
Ohjaus: Marko Äijö
Päärooleissa: Sara Säkkinen, Tero Tiittanen, Venla Savikuja, Markku Pulli, Mikko Parikka, Sara Lohiniva, Patrik Borodavkin, Sampsa Tuomala, Karoliina Blackburn, Kasimir Baltzar.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)