Kun tuomi kukkii (1962)

Kirjoittelin tuossa joku aika sitten, että heikkouteni ovat vanhat kotimaiset värielokuvat. Pidän myös Mauno Kuusiston ja Tamara Lundin tähdittämästä Kun tuomi kukkii-teoksesta (1962). Siinä on mahtavan epätodelliset Eastmancolor-värit ja hienoa musiikkia. Tarinakin on yllättävän vahva. Myönnän toki, että elokuva sisältää camp-arvoja, joita voi halutessaan löytää paljonkin.
Itse en kuitenkaan innostunut asian tästä puolesta. Näen filmin melodraamana, jossa on yllättävän synkkä pohjavire. Nuo camp-arvot selittyvät myös osittain lajityypin kautta. Kun kyseessä on sekä musiikkielokuva, että melodraama, on selvää, ettei realismi ole ensimmäisenä asialistalla.
Tarina kertoo Kuusiston esittämästä Mikko-nimisestä miehestä, joka rakastuu Tamara Lundin esittämään Liinaan. Suhde on kuitenkin vaikea, sillä Liina on jo luvattu rikkaalle Suntilan Jaakolle (Matti Oravisto) ja nuoresta naisesta on kiinnostunut myös Liinan kotitaloon huutolaisena otettu renki Eetu (Leo Lastumäki). Lopulta kaikki johtaakin tragediaan.
Tarina menee siis tuttuja latujaan, kuten melodraaman kaltaisessa ritualistisessa lajityypissä sopii odottaakin. Ilmaisu on kuitenkin odottamattoman synkkää. Liinan ja Mikon rakkaussuhde kuvataan aluksi ylimaallisen onnellisena, mutta sitä uhkaavat koko ajan niin Jaakko kuin Liinan rahanahne isäkin. Koko elämä näyttäytyy pettymysten hallitsemana ja ihmisten juoksuna rakkauden ja rahan perässä. Yleensä tuloksetta. Odottamattoman lisäsäväyksen kaikkeen antaa viittaus Mikon elämänmittaiseen pettymykseen ja kuoleman läheisyys. Lisäksi yksinkertaisen huutolaisen, Eetun, kohtalo koskettaa. Elokuvassa näytetään suoraan hänen täydellinen yksinäisyytensä ja muiden armoilla olemisensa. Ilmaisun epätodellinen luonne sopii tähän kaikkeen ja nostaa teoksen ulos realismin kehyksistä, alitajuiselle tasolle. Elokuvan alkua ja siihen kietoutuvaa loppua voisi pitää myös uskonnollisina ja siten lohdullisina, mutta tätä ei sanota suoraan.
Jos vaikutteita etsii, niin Veit Harlanin melodraamassa Muuttolintu (1944) on vähän samanlainen epätodellinen, tuonpuoleinen tunnelma ja kaikki on saatu aikaan Agfacolor-väreillä. Tuli mieleen, että olisivatko tuottaja Toivo Särkkä ja ohjaaja Åke Lindman voineet saada inspiraatiota Harlanin elokuvista, näytettiinhän niitä aikanaan Suomessakin. Kun tuomi kukkii on houkuttelevaa nähdä myös jonkinlaisena tuottajansa itsetilitysleffana, olihan Särkkä jo tuolloin iäkäs ja lopettelemassa pian uraansa.

Kun tuomi kukkii (1962)
Ohjaus: Åke Lindman
Pääosissa: Mauno Kuusisto, Tamara Lund, Matti Oravisto, Leo Lastumäki, Riitta Pakarinen, Siiri Angerkoski, Toivo Lehto.

Sininen viikko (1954)

Suomenruotsalainen kirjailija Jarl Hemmer kuuluu niihin, joilla on ollut onnea tulla filmatisoiduiksi hyvin. Toivo Särkkä ohjasi hänen teksteistään kaksi pääteoksiinsa luettavaa elokuvaa (Vaivaisukon morsian ja 1918) ja Ivar Johansson puolestaan teki Ruotsissa Viljan valtakunnan kahdesti (vuosina 1929 ja 1950). Varsinkin aikaisempaa versiota pidetään klassikkona ja se kuului Ingmar Bergmanin suosikkielokuviin. Myös Matti Kassilan Sininen viikko (1954), joka perustuu Hemmerin yhä suomentamattomaan novelliin, sai heti alkuun kriitikoiden tunnustuksen. Siitä on myöhemmin tullut yksi Kassilan komean uran pääteoksista ja vakiintunut klassikko.
Usko Siltanen (Matti Oravisto) lähtee alun dokumentaarista tyyliä tavoittelevassa jaksossa saareen kesäisen viikonlopun viettoon monen muun tavoin. Työviikko on takana, on aika rentoutua ja mahdollisuus viettää vapaa-aikaa lauantai-illan ja sunnuntain verran. Usko päättää kuitenkin jäädä saareen maanantaina viettämään rokulipäivää. Hän kiinnittää huomionsa myös saareen jääneeseen Siiri Forssiin (Gunvor Sandkvist), jonka Usko on huomannut jo aiemmin, viikonloppuna pidettyjen tanssien aikana. Pariskunnan välille syntyy lyhyt suhde, vaikka Siiri onkin naimisissa itseään vanhemman Bertel Forssin (Toivo Mäkelä) kanssa. Suhde sisältää niin alun onnen ja aistinautinnot kuin epäilyksen ja syyllisyydenkin tunteet.
Suomen kansallisfilmografiaan kirjoittamassaan esseessä Sakari Toiviainen toteaa, että alkuperäisen novellin melodramaattista painokkuutta ja raamatullisuutta on häivytetty jonkin verran elokuvassa. Siitä huolimatta Sininen viikko on aito melodraama, jossa Kassila käsittelee psykologisesti osuvasti niin syyllisyyden tuntoja kuin itselleen valehtelemistakin. Tässä mielessä teos on jonkinlainen esityö ennen vielä parempaa Elokuuta (1956). Elokuva on taitava yhdistelmä alitajuista ja arkipäiväistä, melodraamaa ja realismia. Pääosakolmikon suoritukset ovat erinomaisia, mutta erityisen vaikutuksen itseeni teki tällä katsomiskerralla Matti Oraviston päärooli. Oravisto näyttää pienin vivahtein niin nuoren miehen uhon, seksuaalisen nälän kuin epävarmuuden ja syyllisyydenkin tunnot. Lopussa myös perimmäinen hyväsydämisyys ja reiluus tulee pintaan.
Osmo Harkimon taitavalla kuvauksella on olennainen rooli filmin onnistumisessa. Kamera on taltioinut tarkasti valon vivahteet ja luonnon mahdollisuudet mielentilojen ilmentäjänä on erinomaisesti tavoitettu. Elokuvan symboliikka on (Kassilalle usein tyypillisesti) joissakin kohtauksissa hieman alleviivailevaa. Ajattelen lähinnä alun kahvipannukohtausta ja tilannetta, jossa Usko saa haavan sormeensa. Näihin Toiviainenkin kiinnitti huomiota. Nämä ovat kuitenkin pikkujuttuja onnistuneen kokonaisuuden rinnalla, tarinassa joka näyttää, mikä merkitys elämän pienillä, melkein itsetiedottomilla valinnoilla voi olla.

Sininen viikko 1954
Ohjaus: Matti Kassila
Pääosissa: Matti Oravisto, Gunvor Sandkvist ja Toivo Mäkelä.

Leena (1954)

Leena Jonsson (Heidi Krohn) on orpotyttö, joka uhkaa jäädä kiinni myymälävarkaudesta. Hänet pelastaa toimittaja Lauri Huurros (Matti Oravisto) ja väärinkäsityksen seurauksena alkaa levitä tieto, että Leena on konsulinpoika Huurroksen ranskalainen morsian. Leenasta tuleekin seurapiirien suosikki, mutta asiat mutkistuvat, kun menneisyys uhkaa paljastua.
Sakari Jurkan esikoisohjaus on viihdyttävästi ja luistavasti toteutettu Pygmalion-tarina, jossa tavoitellaan valtamerentakaisten farssien vauhdikkuutta, siinä varsin hyvin onnistuenkin. Heidi Krohn on ensimmäisessä roolissaan luonteva. Leena koskettelee ajalleen uusia ilmiöitä, kuten sensaatiolehdistöä ja orastavaa kulutusyhteiskuntaa ja moninkertaisilla roolinvaihdoksilla tavoittellaan crazykomedian tunnelmaa. Samalla toteutuksessa tapaillaan kotimaisen seurapiirikomedian taiturin, Valentin Vaalan tyyliä, mutta hänelle tyypillinen monitasoisuus jää tavoittamatta. Tämä johtuu erityisesti hieman latteaksi jäävästä käsikirjoituksesta. Loppu on konservatiivinen kaiken hulluttelun jälkeen, tosin senkin voi kokea parodiseksi.
Leena (1954
Ohjaus: Sakari Jurkka
Pääosissa: Heidi Krohn, Matti Oravisto, Eija Karipää, Mia Backman, Arvo Lehesmaa, Paavo Jännes, Holger Salin.