Vuoden kaunein kotimainen?

Jouko Aaltosen dokumentti Tunteiden temppelit käy läpi kotimaisten elokuvateattereiden historiaa ja nykypäivää. Se heijastelee osaltaan kasvanutta kiinnostusta kuvakulttuurin vanhempia muotoja kohtaan esitys- ja katselutapojen muuttuessa. Vanhoista elokuvateattereista ja niiden lumosta on julkaistu viime vuosina useampiakin kirjoja (Outi Heiskasen Elohuvia 2009, Olli Aaltosen, Jussi Nenosen ja Juhani Styrmanin Elokuvateatterit: korttelikinojen aikaan ja Ilmari Vesterisen Viidakosta villiin länteen tänä vuonna). Kotimaisen elokuvan liiketoiminnan historiaa taas selvitteli Taru Mäkelän dokumenttielokuva Saalis (2007).
Tunteiden temppelit sukeltaa menneisyyteen aina paloherkän nitraattifilmin aikoihin saakka. Tampereella vuonna 1927 syttyi tuhoisa tulipalo teatteri Imatrassa. Turmassa kuoli 21 ihmistä ja se herätti tietenkin kauhua aikalaisissa. Ohjaaja on löytänyt tuolloisia tunnelmia valottavaa arkistomateriaalia. Julkinen paine johtikin osaltaan esitystilojen turvamääräysten kiristämiseen. Cinefilian jonkinlainen kukoistusaika on selvästi koettu heti toisen maailmansodan jälkeen. Erilaisia teattereita on ollut paljon ja innostus suurta. Sopii muistaa, että niihin aikoihin osui niin kotimaisen elokuvakritiikin suuren polven nousu kuin toisaalta suomalaisen elokuvan studiokauden viimeinen suuri vuosikymmenkin. Toki yleisö oli palvonut suuria filmitähtiä ja jonottanut sankoin joukoin katsomaan elokuvia jo mykkäkaudelta saakka.
Kiintoisimmillaan Tunteiden temppelit on dokumentoidessaan muutoksia, jotka ensin tv, sitten video ja lopulta digitalisaatio ovat saaneet aikaan. Television tulo koetteli kovalla kädellä perinteisiä elokuvateattereita ja tämän kehityksen murheellinen huippukohta oli Suomi-filmin omistaman pramean Kinopalatsin purkaminen vuonna 1965. Dokumetissa haastateltu Peter von Bagh arveli, että kaikki tapahtui niin nopeasti, etteivät purkamista vastustaneet tahot ehtineet järjestäytyä. Hänen mukaansa myös Alvar Aallon nimellä oli asiassa oma osuutensa. Aalto nimittäin suunnitteli Kinopalatsin tilalle tulleen rakennuksen.
Kenties vaikuttavinta Tunteiden temppeleissä on kuitenkin se, kuinka omistautuneita monet pitkäaikaiset teatteriyrittäjät ovat olleet. Elokuvan välittämä kuva heistä ei ole vailla romantisoivaakaan sävyä, mutta juuri tällaisena se lämmittää katsojaa ja tuo esiin elokuvan mahdollisuudet elämän sisällön rikastuttajana. Katsojien haastattelut kertovat samasta. Erityisesti takavuosikymmeninä, kun viihdettä oli tarjolla vähän, katsomoihin saatettiin lähteä pitkienkin taipaleiden takaa. Muuan elokuvatutkimuksen ongelma onkin aina ollut se, että innokkaiden katsojien tuntemuksiin tai heidän mietteisiinsä nähdyistä teoksista ei ole ollut pääsyä. Toki internet tarjoaa tähän uusia mahdollisuuksia, mutta nykyään puolestaan elokuvan asema mediakentässä on aivan toinen kuin 40-50 vuotta sitten.
Tunteiden temppelit tuokin kauniisti elokuvaharrastukseen ja sille omistautumiseen liittyvät tunteet esiin. Monet katsojat puhuvat siitä, että teatterin pimeydessä tarjolla on suuria kokemuksia, jotka liikuttavat ja vievät arjen pois tuokioksi. Peter von Bagh puhuu elokuvan luomista mahdollisista maailmoista ja rinnakkaistodellisuudesta, joka on parempi kuin omamme. Koska katsojien kokemat myönteiset tunteet ovat ensisijaisesti läsnä, Tunteiden temppelit ei ota kantaa teattereissa esitettyjen teosten ideologisiin sisältöihin. Ei myöskään siihen, miten tunteet syntyvät kulttuurissa tai kuinka ideologiat niihin vaikuttavat. Se olisikin vaatinut erilaisen elokuvan. Tällaisena kunnianosoituksena elokuvan voimalle ja myönteisille mahdollisuuksille Tunteiden temppelit saattaa olla vuoden kaunein kotimainen elokuva.

Tunteiden temppelit
Ohjaus: Jouko Aaltonen
Kesto: 81 minuuttia

Lastenelokuva hiihtelee varmoilla laduilla

Onneli ja Anneli (Aava Merikanto ja Lilja Lehto) ovat kaksi pientä tyttöä, jotka ovat päässeet toteuttamaan jokaisen lapsen unelman asumalla keskenään omassa talossaan. Ympäristö on silti turvallinen, sillä ympärillä on auttavia aikuisia. Tytöt odottavat lähestyvää joulua, mutta ovat huolissaan siitä, että saattavat "joutua" pyhiksi vanhempiensa luo. Rauhallinen alkuasetelma kääntyy fantasian suuntaan, kun pikkuruinen Vaaksanheimon perhe ajaa kenkälaatikon kokoisella autollaan kolarin aivan Onnelin ja Annelin talon liepeillä. Huoltoaseman mekaanikon (Samuli Vauramo) tyttöystävä (Inka Kallén) on turhautunut rahan vähyyteen ja äkkää minikokoisten Vaaksanheimojen muodostavan antoisan ansaitsemismahdollisuuden.
Marjatta Kurenniemen klassikkoaseman saavuttaneeseen satuun perustuva Onnelin ja Annelin talvi hyödyntää siis kerronnassaan populaarikulttuurista tuttua myyttiä ihmismäisen, mutta huomattavasti pienikokoisemman kansan/perheen olemassaolosta. Kirjallisuudessa sen tunnetuin ilmentymä on  Jonathan Swiftin Gulliverin retket ja omasta lapsuudestani muistan vaikkapa animaatiosarja Muori Pippurin sekä Marjukka ja Mikko-sarjakuvan (Marjukkaa ja Mikkoa piirsi esimerkiksi ilmavasta tyylistään tunnettu taituri Al Hubbard). Nuo molemmat lapsuuteni tarinat poikkesivat käsiteltävästä elokuvasta sikäli, että niissä päähenkilö muuttui itse pienemmäksi ajoittain.
Elokuvassa pienikokoisen perheen tarkoitus on tietenkin muistuttaa moraalin merkityksestä ja kaikenlaisten elämänmuotojen arvokkuudesta. Lapsille suunnatussa sadussa tärkeää on sekin, että pienet pärjäävät yhteisvoimin. Onneli ja Anneli ovat selvästi tarinan päähenkilöt ja auttavat Vaaksanheimoja monen kiipelin ylitse. Tytöistä ei silti ole tehty ylivertaisia superlapsia, vaan heilläkin on epävarmuuden hetkensä. Elokuvan kerronta ei kuitenkaan edes pyri virittämään kovin kiperiä vastakkainasetteluja ja pelottavia tilanteita. Aikuisen näkökulmasta tämä heikentää juonen jännitteitä kohtalokkaalla tavalla, mutta kohderyhmän muistaen on silti perusteltua.
Onnelin ja Annelin talven ansiona onkin juuri turvallisen fantasiamaailman luominen. Lavastaja Minna Santakari on onnistunut erinomaisesti. Interiöörien värit ovat sadunomaisia, mutta eivät liian makeita ja kaikki on toteutettu huolellisesti.
Heikkouksia löytyy silti niitäkin. Kuten todettua, tarina ei aikuisen kannalta ole erityisen kiintoisa ja fantasiaa olisi voinut käyttää rohkeammin. Nyt melkein ainoa asia, mikä Vaaksanheimoista saadaan irti, on heidän pieni kokonsa. Ainoastaan perheen ylikorrekti isä (Joonas Saartamo) kohoaa kiinnostavaksi hahmoksi, vaikka näyttelijät taitavia ovatkin. Tarinan varovaisuus näkyy siinäkin, ettei henkilöiden välillä ole kovin suuria eroavaisuuksia. Kaikki ovat periaatteessa hyviä ja jutun "pahiskin" kääntää nopeasti kelkkansa samalle puolelle muiden kanssa. Sinänsä Kotikadun ja Uuden päivän Mirja Mäkimaana parhaiten tunnettu Inka Kallén tekee roolissaan oikein hyvää työtä. Kaikkiaan asetelmien ilmeisyys on tuottanut ulkoisesti huolellisesti tehdyn, mutta juonellisesti hiukan kömpelön ja sympaattisen elokuvan.

Onnelin ja Annelin talvi
Suomi 2015
Ohjaus: Saara Cantell
Pääosissa: Aava Merikanto, Lilja Lehto, Samuli Vauramo, Inka Kallén, Leena Uotila, Joonas Saartamo, Elina Knihtilä, Kiti Kokkonen, Jaakko Saariluoma, Johanna Af Schulten, Eija Ahvo, Anna-Leena Sipilä, Aleksis Koistinen
Kesto: 88 minuuttia.

Poliittista jännityselokuvaa paikantamassa

Matti Salo on pitkän linjan elokuvakirjoittaja, jonka ura alkoi jo 1950-luvulla. Salo on yhdysvaltalaisen elokuvan asiantuntija, jonka kirjoista merkittävin (Hiljaiset sankarit) käsittelee Hollywoodin kommunistivainoissa 1950-luvulla mustalle listalle joutuneita käsikirjoittajia. Nyt mies on julkaissut sivumäärältään melko suppean, mutta anniltaan täysipainoisen johdatuksen poliittiseen jännityselokuvaan.

                      Painopiste Yhdysvalloissa

Kirjan nimi Viitta ja tikari on saanut innoitteensa niin Fritz Langin samannimisestä elokuvaklassikosta kuin Charles Dickensin lanseeraamasta salailuun ja väkivaltaan viittaavasta termistäkin. Esipuheessa Salo pohtii poliittisen jännityselokuvan käsitettä. Hänen mukaansa kaikki elokuvat ovat poliittisia, koska ne kytkeytyvät valmistusaikansa todellisuuteen. Toisaalta kaikki ovat myös jännityselokuvina, koska ne ovat ”elämää, josta tylsät kohdat on leikattu pois”.  Kirjassa on tietysti jouduttu tyytymään selkeisiin rajauksiin. Lähempään esittelyyn Salo on valinnut 61 elokuvaa 1930-luvulta tähän päivään asti painopisteen ollessa yhdysvaltalaisessa tuotannossa. Lisäksi mukana on kiinnostavien elokuvien ja tv-sarjojen lista.

                      Tarkkoja pienoiskuvia

Lajeista ilmeisimmin mukana on erityisesti vakoiluun ja poliittisiin salahankkeisiin keskittyneitä tarinoita. Salo ei ole ottanut mukaan todellisuuspakoisia fantasiaan kääntyviä elokuvia, kuten James Bondeja. Enemmänkin esiin nousevat agenttilajityypin vahvat kirjalliset juuret ja tarinoiden surullinen pohjavire sekä moraalinen monitulkintaisuus. Näin Salo jatkaa komeasti elokuvakirjoittamisen humanistista perinnettä, jossa teokset nähdään muunakin kuin pelkkänä kulutustavarana.

Sivumäärä ei ole sallinut yksityiskohtaisia analyyseja esitellyistä elokuvista, mutta sen sijaan tarjolla on tarkkoja kytkentöjä kunkin elokuvan valmistusajankohdan todellisuuteen. Salo mainitsee esittelyjensä yhteydessä myös rinnakkaisteoksia, joihin filmihullujen kannattaa tutustua. Hän on valinnoillaan kunnioittanut klassikkoja, mutta esiin tulee myös elokuvateollisuuden rooli. Poliittisia sanomia on monesti ajan paineissa jouduttu pehmentämään. Ilahduttavaa on, että klassikoiden ja nykypäivän välillä on saavutettu varsin hyvä tasapaino. Uuden vuosituhannen tuotannosta läpikäydään useampia helmiä. Toki Euroopasta ja Aasiasta olisi varmasti löytynyt enemmänkin esiteltävää. Itse olisin kaivannut runsaammin mukaan 1970-luvun ranskalaisia ja italialaisia elokuvia, jotka pureutuivat poliittiseen terrorismiin ajan hermolla. Kaikkiaan kyseessä on kuitenkin erinomainen johdatus aiheeseen.

ELOKUVANTEKIJÄT ÄÄNESSÄ

 Sakari Kirjavaisen, Marja Pensalan ja Kati von Zansenin toimittama teos Konnia ja huligaaneja pureutuu kotimaisen elokuvan historiaan tekijöiden näkökulmasta. Kirjoittajakolmikko on haastatellut suuren joukon elokuvahistoriaamme eri rooleissa vaikuttaneita henkilöitä ja nyt nuo keskustelutuokiot on koottu kansien väliin. Aiemmin ne ovat ilmestyneet elokuvakulttuurilehti Lehtisetissä vuosina 2001-2009 ja siitä johtuukin, että osa haastatelluista on ehtinyt jo kuolla.

Lupaavasta lähtökohdasta huolimatta tuppaa kokonaisuus jäämään vähän hajanaiseksi ja valitettavasti haastattelut jäävät usein laimeiden tuokiokuvien sarjaksi. Olisin kaivannut enemmän kaivautumista yksittäisten elokuvien estetiikkaan, tekovaiheisiin ja siihen, mitä tekijät työpanoksestaan tällä hetkellä ajattelevat suhteutettuna nykyelokuvaan ja sen suomiin mahdollisuuksiin.

Onneksi mukana on myös vahvaa sisältöä. Tästä kiitos kuuluu ennen kaikkea haastatelluille ohjaajille ( Jaakko Pakkasvirta, Jörn Donner, Aito Mäkinen, Maunu Kurkvaara, Matti Kassila) ja maahantuoja Jussi Kohoselle. Kirjan avaus on sykähdyttävä. Pienimuotoisen elokuvan suomalainen mestari Erkko Kivikoski (1936-2005) korostaa elokuvaa henkilökohtaisena ilmaisuvälineenä. Teksti on siis elimellistä jatkoa hänen tarkan impressionistisia havaintoja sisältäneille teoksilleen, joissa varsinkin nuorten ihmisten sieluntilat tavoitettiin ilahduttavalla tarkkuudella. Juuri nuorista tekijöistä Kivikoski olikin huolissaan. Hänen mukaansa sekä elokuva-alan koulutus että kaupalliset mekanismit pahimmillaan latistavat ja tuhoavat ohjaajakokelaiden sisäistä maailmaa. Puhe on punnittua ja sitä kannattaa pohtia jokaisen, jota elokuva taiteena kiinnostaa.

Tunteen merkitystä korostaa myös tuottajana toiminut Jussi Kohonen, joka maahantuontiensa ansiosta tunsi leegion eri maiden suuria ohjaajia ja tutustui syvällisesti varsinkin itäeurooppalaiseen tuotantoon. Kohosen mukaan kulttuuri hävisi Venäjältä Neuvostoliiton romahduksen myötä ja liike-elämä on ottanut venäläisen nykyelokuvan haltuunsa. Muutenkin alan konkareita tuntuu huolettavan yksilöllisen ilmaisun häviäminen taloudellisten ja yhteiskunnallisten paineiden puristuksessa. Jaakko Pakkasvirta kertoo seikkaperäisesti oman ohjaajanuransa loppumisen syistä ja ne ovat varsin karua kertomaa, jotka saavat pohtimaan elokuvantekijän toimintaedellytyksiä yleisemminkin. Jatkuva taiteellisten visioiden ja arjen realiteettien välinen törmäyskurssi johti ilmeisesti jonkinlaiseen loppuun palamiseen. Hän vaikuttaakin löytäneen sykähdyttävimmät taidekokemuksensa teatterin parista.

Lopuksi kirja vie harvemmin koluttujen polkujen pariin päästäessään ääneen elokuvien kääntäjän (Eija Pokkinen), kriitikon (Heikki Eteläpää) ja animaattorin (Jan-Eric Nyström). Pakkasvirran klassikosta Vihreä leski muistettu Pokkinen kertoo kokemuksistaan näyttelijänä ulkomaita myöten ja muistuttaa hyvän käännöksen merkityksestä elokuvalle. Tälläkin saralla Pokkinen ylsi huomattaviin tuloksiin. Nyström puolestaan on tehnyt esimerkiksi legendaarisen Masinol-mainoksen ja alku- ja lopputekstit useampaan Aki Kaurismäen elokuvaan.

Konnia ja huligaaneja

Toimittaneet: Sakari Kirjavainen, Marja Pensala, Kati von Zansen.

Gaudeamus 2013

315 sivua