keskiviikko 15. huhtikuuta 2020

Likainen puolitusina (1982)

Viisi miestä myöhästyy eri syistä kertausharjoituksista ja he saapuvat omia aikojaan Ruutsalon varuskuntaan, jossa heitä odottaa vääpeli Kyllijoki (Tenho Saurén). Samaan aikaan amerikkalaisen ohjaajan johtama filmiryhmä on saapumassa Suomeen kuvaamaan. Heidän elokuvaansa liittyy jalkapallon näköinen pommi, joka katoaa varuskuntaan kuljetettaessa. Presidentin kanssa käydyn neuvottelun jälkeen päätetään, että varuskuntaan myöhässä saapuneet miehet (ja yksi nainen) lähtevät yhdessä etsimään pommia. Operaatiota johtaa vääpeli Kyllijoki.
Visa Mäkisen viides ohjaustyö on teknisesti sujuvaa työtä, rinnakkaisia juonilinjoja kuljetetaan ihan hyvin. Pallon etsintävaiheessa filmi sortuu välillä tyhjäkäyntiin. 
Temaattisesti voisi sanoa, ettei ohjaaja ainakaan tämän filmin perusteella luota erityisesti ihmisten kykyyn hoitaa asioita. Kaikki hahmot ovat toinen toistaan epäpätevämpiä ja yrittävät luistaa vastuusta virheiden sattuessa. Ajoittaisen tyhjäkäyntinsä vastapainoksi elokuva sisältää joitakin herkullisen absurdeja kohtauksia ja tunnelmaa, jotka ainakin minua naurattivat. Tällaisia ovat esimerkiksi neuvottelu presidentin luona ja majuri Auerin (Kauko Helovirta) vierelle metsässä ilmaantuva tyyppi, joka luettelee majurin kertausharjoituksissa tekemiä virheitä.
Likaista puolitusinaa pidetään usein sotilasfarssina ja siinä onkin lajin piirteitä (armeijaympäristö, hierarkian teko naurettavaksi), mutta varsin runsaasti myös muuta. Yksi taso on ihan tavallinen kansanomainen sekoilufarssi, toinen elokuvien konventioille naureskelu. Mukana on myös parodiaa ajankohtaisista asioista. Yksi piirre, jota ei juuri ole käsitelty, on elokuvan nimen vihjaama parodia Likaisesta tusinasta, tuosta äijäfilmien klassikosta.
Siinä missä Likaisen tusinan operaation pomo on kova ja pätevä, tässä vääpeli on pätevä vain näennäisesti. Myös operaatio, joka esikuvassa on tiukasti johdettu ja harjoiteltu, on tässä hyvin summittainen. Itse operaation suorittajat ovat hekin Mäkisen versiossa enemmänkin rentoja tyyppejä, jotka yrittävät päästä melko vähällä. Tämä asettaa koko sankaruuden kyseenalaiseen valoon. Tietenkin parodia on ilmeistä, mutta se on toteutettu niin kieli poskessa, että naurattaa ainakin minua. Lisäksi tehtävän kohde (pommiksi naamioitu jalkapallo) on absurdi jo sinällään.
Tästä pääsemme kysymykseen Visa Mäkisen elokuvien arvottamisesta. Esteettisesti niitä pidetään usein roskana (teema, johon palaan myöhemmissä teksteissäni), mutta ainakin Likainen puolitusina on melko elokuvamaisesti toteutettu. Lisäksi se viihdytti ja naurattikin usein. Jos tälle pitäisi jotain tähtiä antaa, niin esteettisestä suorituksesta antaisin kenties kaksi, mutta viihdyttävyydestä neljä. Mukavaa "aivot narikkaan"-viihdettä, joka vie lisäksi lapsuusaikoihin.

Likainen puolitusina (1982)
Ohjaus: Visa Mäkinen
Pääosissa: Allan Tuppurainen, Ilmari Saarelainen, Visa Mäkinen, Tauno Karvonen, Matti Ruohola, Titta Jokinen, Kauko Helovirta, Tenho Saurén, Reijo Salminen, Ville-Veikko Salminen.

Virtaset ja Lahtiset (1959)

Virtasen perhe asuu komeassa omakotitalossa ja odottaa niin poikansa Jyrkin rippijuhlia kuin lähistöllä asuvan Lahtisen viisikymppisiä. Kateus Lahtisten menestyksestä työelämässä kalvaa mieltä ja muutenkin ajatukset liikkuvat lähinnä elintason kohottamisessa.
Leena Härmä oli aikanaan suosittu kirjailija ja ansioitui niin näytelmien (komedioiden ja farssien) kuin nuortenkirjojenkin kirjoittajana. Hänen ajankohtaisia kysymyksiä sivuavat tekstinsä olivat menestyksiä monissa teattereissa, joten ei ollut mikään ihme, että myös elokuvatuottajat kiinnostuivat niistä. Ensimmäisenä ehti asialle Veikko Itkonen, joka tuotti Virtasista ja Lahtisista tämän pääasiassa studiossa kuvatun komedian. Varhaisiin kotimaisiin värifilmeihin lukeutuvan teoksen kuvasi englantilainen Bob Huke ja ohjasi Jack Witikka.
Witikalle tyypilliseen tapaan ohjaus on huoliteltu ja pysyy hyvin rytmissään. Sisätiloihin istutettu tarina kulkee sujuvasti taitavan tilankäytön ansiosta. Näytteleminen on pääosin erittäin luontevaa, vaikkakin aiheeseen sopivasti tyyliteltyä.
Tarinan keskeiset teemat pyörivät siis kohoavan elintason ja siitä juontuvan kilpailun ympärillä. Itkonen sivusi tällaisia aiheita joissakin muissakin elokuvissaan. Virtaset ovat kateellisia ja juoruilevia, käy myös ilmi, että virkakoneistossa paikkoja jaetaan korruption siivittämänä. Tämä oli ajankohtaista, sillä 50-luvun lopussa korruptioskandaaleja pulpahteli julkisuuteen.
Perhessä vanhemmat ovat lähinnä näennäisiä auktoriteetteja, jotka eivät kiinnitä huomiota lapsiinsa näiden aineellisia tarpeita lukuunottamatta. Tässä mielessä elokuva on jopa varsin ankara. Käy nopeasti ilmi, että lasten kapinointikin on lähinnä näennäistä. He omaksuvat vanhempiensa arvot. Kaikki ihmiset esitetään kuitenkin inhimillisinä ja lopulta melko mukavina, vaikka heillä omat paheensa onkin. Tämä yhdistyneenä elämäntapakritiikkiin vahvistaa sitä, että Witikka oli Suomen Frank Tashlin. Vielä selvemmin tämä näkyy farssissa Iloinen Linnanmäki.

Virtaset ja Lahtiset
Ohjaus: Jack Witikka
Pääosissa: Heimo Lepistö, Terttu Soinvirta, Ritva Valkama, Saara Ranin, Pertti Roisko, Kirsti Lehtonen, Uljas Kandolin, Enni Rekola, Pertti Palo, Olavi Ahonen, Helge Herala.