maanantai 8. heinäkuuta 2019

Tanssi yli hautojen (1950)

SF:n maisteri T.J. Särkän leipälaji ohjaajana oli historiallinen romanssi, johon hän palasi aina uudelleen. Myös yleisö piti yleensä Särkän elokuvista, joten aihevalinnoille oli hyvät taloudelliset perusteet. Sotien jälkeen eskapistista romantiikkaa kaivattiin kenties aiempaakin enemmän ja tähän markkinarakoon Särkkä ohjasi Mika Waltarin historialliseen romaaniin perustuvan elokuvan Tanssi yli hautojen (1950).
Suomen sota on juuri päättynyt ja Aleksanteri I (Leif Wager) saapuu Porvooseen valtiopäiville. Hän tutustuu maaherran tytär Ulla Möllersvärdiin (Eila Peitsalo) ja nuoret tietenkin rakastuvat. Aleksanterin valtiolliset velvollisuudet vaikeuttavat rakkauden edistymistä, varsinkin kun myös monet ulkopuoliset tahot pyrkivät hyötymään parin virinneestä lemmestä.
Särkkä on ohjauksessaan laittanut jälleen kerran erityistä huolta epookkikohtauksiin ja lavastukset, puvut ja tanssiaiskohtaukset onkin toteutettu ensiluokkaisesti. Käsikirjoitus jää kiistatta ohuemmaksi, mutta parhaimmillaan elokuvassa käsitellään oivaltavasti Suomen ja Venäjän monimutkaista suhdetta sekä siihen liitettyjä toiveita ja pelkoja. Tosin venäläiset sotilaat esitetään vain huonotapaisena ja mölisevänä laumana.
Mukana elokuvassa on myös pari henkilöä, jotka myöhemmin tulivat kuuluisiksi muissa yhteyksissä. Rauni Mollberg nähdään renkinä, Tabe Laesvirta, myöhempi Slioor taas vapaaherratar Rehbinderinä. Kohukaunottaren esiintyminen jäi varmasti aikalaiskatsojille mieleen. Runsaasti pieniä sivuosia tehneellä Mauri Jaakkolalla on tässä tavallista suurempi rooli.
Ohjaus: Toivo Särkkä
Pääosissa: Leif Wager, Eila Peitsalo, Ossi Korhonen, Siiri Angerkoski, Mauri Jaakkola, Arvo Lehesmaa.

Elvis ja Onerva (2019)

Me Too-kampanja ei ole ainakaan vielä erityisemmin näkynyt kotimaisissa elokuvissa, vaikka se on koskettanut kotimaistakin elokuva-alaa. Mikael Syrjälän esikoisohjaus Elvis ja Onerva (2019) on yritys tähän suuntaan. Asetelmaltaan se muistuttaa hieman ylistettyä tanskalaiselokuvaa, Thomas Winterbergin Jahtia ja vielä enemmän Yle Areenastakin löytyvää islantilaista tv-elokuvaa Syytöksiä. Islantilaiselokuva on tosin paremmin toteutettu.
Elvis (Johannes Brotherus) tutustuu luokalleen saapuneeseen Onervaan (Mimosa Willamo). Nuoret kiinnostuvat toisistaan ja lopulta ihastuvat. Bileissä sitten jo suudellaankin. Valitettavasti käy vain niin, että Onerva sammuu ja Elvis rehentelee kavereilleen harrastaneensa tytön kanssa seksiä. Epäilykset alkavat kasvaa ja lopulta tilanne lähtee lapasesta.
Ohjaus on esikoistyössä vielä hieman epävarmaa, varsinkin alkupuolella tavoitellaan tyhjänoloisilla kuvilla voimakasta tunnetta, mutta tunteilta puuttuu tarinan antama kate. Mieleen tulevat jotkut kotimaiset uuden aallon elokuvat 1960-luvun alusta. Tämä siis vain kommenttina tyylistä, ei noiden 60-luvun elokuvien tasosta. Loppua kohti tarinankerronta jäntevöityy ja nuoret näyttelijät, varsinkin Brotherus, tekevät hyvää työtä, vaikka jotkut roolit jäävätkin hieman ohuiksi.
Mitä tulee tarinan uskottavuuteen, niin ihmettelin lähinnä kahta asiaa. Sekä Elviksen että Onervan vanhemmat olivat passiivisia eivätkä kiinnittäneet nuorien asioihin juuri mitään huomiota. Näin nuoret eivät myöskään kertoneet heille juuri mitään. Tällaisia asetelmia on toki runsaasti todellisessakin elämässä, mutta nimenomaan tässä yhteydessä asia olisi kenties kaivannut laajempaa taustoitusta. Toisaalta kukaan nuorista ei käyttänyt koko tarinan aikana sosiaalista mediaa, vaikka elokuva sijoittuikin nykyaikaan. Olisihan tämä antanut myös mahdollisuuden kerronnan syventämiseen ja monipuolistamiseen.
Kaikkiaan Elvis ja Onerva kestää kuitenkin mainiosti ainakin kertakatsomisen. On mielenkiintoista nähdä, mitä sen ohjaaja saa tulevaisuudessa aikaan. Teemaltaan elokuva on tervetullut avaus ja varsinkin pääosakaksikkoa seuraa mielellään.
Ohjaus: Mikael Syrjälä
Pääosissa: Johannes Brotherus, Mimosa Willamo, Saana Koivisto, David Sandqvist, Ella Lymi, Joel Hirvonen, Minna Haapkylä, Tommi Korpela, Carl-Christian Rundman, Jessica Grabowsky, Hannu-Pekka Björkman.

Risto Räppääjä ja pullistelija (2019)

Risto Räppääjä-sarjan ohjausvastuu on siirtynyt Markus Lehmusruusulle sarjan tuoreimmassa osassa, mutta peruskonseptiin ei ole tullut suuria muutoksia. Lapset ovat kenties enemmän pääroolissa kuin Timo Koivusalon aikana. Eri asia sitten on, kaipaako sinänsä toimiva kaava uudistamista, yleisö ainakin on pitänyt tästäkin Räppääjästä.
Juonihan menee niin, että Risto (Silmu Ståhlberg) lähtee Rauha-tädin (Pamela Tola), Lennartin (Ylermi Rajamaa) ja Nellin (Lumi Kallio) kanssa kesälomalle Voimakallion urheiluopistolle. Kesäloma saa uuden käänteen, kun paikalle ilmestyvät urheilulliset isä ja poika Pöntinen. Bill (Timo Lavikainen) ja Sylvester (Eelis Kesäläinen) saavat Rauhan ja Nellin kiinnostumaan ja niinpä Riston ja Lennartin miehisyys ajautuu kriisiin. He päättävät treenata itsensä huippukuntoon Elvin (Jenni Kokander) avulla.
Lastenelokuvalle tyypillisesti kyse on jälleen ystävyydestä ja aitoudesta, oikeudesta olla oma itsensä. Räppääjien maailma on lapselle turvallinen eikä siinä ole mitään erityisen pelottavia piirteitä, vaikka asiat ajautuvatkin hetkeksi epätasapainoon. Itsekin koin elokuvan kohtalaisen viihdyttäväksi, tarina rullasi hyvin eteenpäin ja näyttelijäsuoritukset olivat hyviä.
Hyvin toimivaan ja viihdyttäväänkin Räppääjä-sarjaan toivoisi silti (ainakin aikuiskatsojan näkökulmasta) hiukan lisää särmää ja taiteellista kunnianhimoa. Ihan hyvä näinkin, mutta voisiko olla vielä parempi?

Ohjaus: Markus Lehmusruusu
Pääosissa: Pamela Tola, Silmu Ståhlberg, Lumi Kallio, Ylermi Rajamaa, Jenni Kokander, Timo Lavikainen, Eelis Kesäläinen.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Kulkurin masurkka (1958)

Varhaiset suomalaiset värielokuvat ovat eräs heikkouteni. Erityisesti Juhasta (1956) noin vuoteen 1963 värikuvaus on useimmiten niin hienon sävyistä, että pidän elokuvasta melkein riippumatta sen sisällöstä.
Aarne Tarkaksen ohjaama ja käsikirjoittama Kulkurin masurkka (1958) oli tuotantoyhtiönsä Fennada-Filmin ensimmäinen värielokuva ja eräänlainen muunnelma suursuosion aikanaan saavuttaneesta Kulkurin valssista (1941). Se saavuttaa merkityksensä ja tiheytensä nimenomaan värikuvauksen kautta.  Kulkuri Paul (Sakari Jurkka) selvittelee syntyperäänsä ja tapaa matkansa aikana viisi naista (Elina Salo, Assi Nortia, Leena Häkinen, Mirja Karisto ja Elina Pohjanpää). Hän pyrkii sekä säilyttämään vapautensa että löytämään täydellisen rakkauden, naisen joka olisi valmis lähtemään hänen mukaansa.
Täydellisen rakkauden etsintä yhdistää Kulkurin masurkkaa sellaisiin Tarkaksen elokuviin kuin Olemme kaikki syyllisiä (1954) ja Jokin ihmisessä (1956), halu irtautua sovinnaisesta elämänmenosta taas teokseen Hän varasti elämän (1962). Kulkurin masurkassa tuo etsintä ei kuitenkaan ole niin itsetuhoista kuin mainituissa elokuvissa, vaan kytkeytyy lajityypin mukaisesti vapauden etsintää, itsemääräämisoikeuteen ja jonkinlaiseen yhteensulautumiseen luonnon kanssa. Kyseessä on kotimaiselle elokuvalle tyypillinen "köyhän miehen panteismi", josta Antti Alanen on kirjoittanut.
Toisaalta yhteiskunnan tai yhteisön ja yksilön välisen ristiriidan kuvaus on tuttua muistakin kulkurielokuvista ja vaikkapa amerikkalaisista westerneistä. Kulkurin masurkka on elokuvana jonkinlainen campin, parodian (alun työkohtaus), romanttisen draaman ja melodraaman yhdistelmä, jossa paisuttelua ei kaihdeta. Melodramaattisuus ei tule niikään esiin melko hillityn näyttelemisen, vaan epätodennäköisten ja sadunomaisten juonenkäänteiden ja räiskyvän värienkäytön avulla. Erityisesti luostarikohtauksessa saavutetaan unimainen tunnelma, johon yhdistyy groteskia paisuttelua värienkäytön ja repliikkien osalta. Juuri siksi temaattiset ristiriidat kärjistyvät ja siksi kohtaus on erityisen vaikuttava. Jokapäiväisen elämänsä rutiinimaisuuksissa kamppailevan katsojan on varmaan helppo samaistua myös sankarin ehdottomaan vapaudenkaipuuseen. Hän kokee niin vapauden ja rakkauden illuusiot kuin niiden todemmatkin kosketukset, mutta vain hetkellisesti. Hetkellisiä ovat myös onnellisen vuorovaikutuksen tuokiot niin miesten kuin erityisesti naistenkin kanssa. Hän on myös uhmakas ja surullinen yksinäisyydestään, jota on ennakoinut jo elämä yksinäisen äidin poikana. Tämä tietenkin kärjistää myös yhteiskunnallista ristiriitaa tai voisi sen tehdä, jos tarina ei olisi niin selkeästi satua.
Itse pidin tästä elokuvasta, mutta ymmärrän myös niitä, jotka eivät pidä. Sakari Jurkka ei päähenkilönä ole paras mahdollinen eikä käsikirjoitus uutuudella pilattu. Kuten sanottu, tarina saakin merkityksensä kuvauksen kautta. Esko Töyrin värikuvaus on parhaimmillaan upeaa katsottavaa. Myös lavastusta ja puvustusta kelpaa katsella.
Ohjaus: Aarne Tarkas
Pääosissa: Sakari Jurkka, Elina Salo, Assi Nortia, Leena Häkinen, Mirja Karisto, Elina Pohjanpää.

Iloinen Linnanmäki (1960)

Pimux ja Sussux käyvät kovaa taistoa siitä, kumman shampoomerkki on parempi. Sussuxille työskentelevä Tea (Tea Ista) joutuu hankaluuksiin jouduttuaan vahingossa kilpailevan merkin järjestämään tukanpesukilpailuun ja kehuttuaan siellä Sussuxia. Loppuelokuvan juoni koostuukin siitä, että Teaa yritetään tavoittaa Linnanmäellä ja välillä nähdään huvipuistossa esiintyvien viihdyttäjien ohjelmanumeroita.
Kuten juonitiivistelmä kertoo, kyseessä on höyhenenkevyt komedia, mutta se ei silti ole täysin vailla ansioita. Veikko Itkosesta Kavin ohjelmavihkoon kirjoittanut Petteri Kalliomäki luonnehtii Jack Witikan tuottajalle ohjaamia komedioita osuvasti "näennäisen tyhjänpäiväisiksi" ja toteaa, että ne sisältävät "hypnoottista tilan ja draamanhallintataitoa". Iloista Linnanmäkeä Kalliomäki hehkuttaa näin: "Parhailla hetkillään teos tuo mieleen tashlinlaisen mainosyhteiskunnan satiirin sekä Tatin Paraden melankolisiksi vääntyneet varieteetaltioinnnit".
Teos on eittämättä epätasainen jo valitun metodin vuoksi, mutta ilman muuta katsomisen arvoinen. Rahan perässä juoksemiseen ja kapitalismin valtaan liittyy naisten silmitön objektivointi (tuotteiden myymiseen tarvitaan naisia) ja kuvaavaa tälle onkin, että päähenkilön perässä juoksevat miehet eivät tunnista tätä, siis erota muiden naisten joukosta. Merkille pantavaa on sekin, että (taloudellisessa) vallassa olevat miehet ovat nimenomaan keski-ikäisiä tai vanhempia.
Räiskyvä värienkäyttö (parhaimmillaan Osmo Harkimon ja tuottaja Veikko Itkosen kuvaus on todella komeaa) tuo mieleen pop-taiteen ja vääntää ihmisten pyrkimykset samanlaiseen groteskiin kulmaan kuin mainitulla Tashlinillakin. Parhaissa jaksoissa saavutetaan tuntu elämän tyhjyydestä, järjettömyydestä ja arvoituksellisuudesta farssin keinoin.
Kalliomäki sanoi Itkosen vuotta myöhemmästä Mullin mallin-teoksesta, että se muuntaa rillumarein käsiteavantgardeksi. Samanlaisia avantgardistisia pyrkimyksiä on tässäkin nähtävissä. Huvipuisto ja sen esitystaltioinnit tuovat mieleen varhaisen attraktioelokuvan ja sen hämmästyksen estetiikan, jossa asioiden näyttäminen ja näkeminen oli sinällään tärkeää tarinankerronnan ohi. Muistettakoon, että vastaava "silmillä ahmiminen" on ollut yksi kulutusyhteiskunnan suuria käynnissäpitäviä voimia.
Kaikkiaan siis kaikki ihmisen pyrinnöt näytetään vähän naurettavina ja elokuvan etsivä ja "sekoileva" muoto vastaa teemaa. Tuloksena on väistämättä välillä myös tylsiä jaksoja ja nollatasoista viihdettä.

Ohjaus: Jack Witikka
Pääosissa: Tea Ista, Niilo Tarvajärvi, Matti Aulos, Pentti Irjala, Ismo Kallio, Elina Salo.

Leena (1954)

Leena Jonsson (Heidi Krohn) on orpotyttö, joka uhkaa jäädä kiinni myymälävarkaudesta. Hänet pelastaa toimittaja Lauri Huurros (Matti Oravisto) ja väärinkäsityksen seurauksena alkaa levitä tieto, että Leena on konsulinpoika Huurroksen ranskalainen morsian. Leenasta tuleekin seurapiirien suosikki, mutta asiat mutkistuvat, kun menneisyys uhkaa paljastua.
Sakari Jurkan esikoisohjaus on viihdyttävästi ja luistavasti toteutettu Pygmalion-tarina, jossa tavoitellaan valtamerentakaisten farssien vauhdikkuutta, siinä varsin hyvin onnistuenkin. Heidi Krohn on ensimmäisessä roolissaan luonteva. Leena koskettelee ajalleen uusia ilmiöitä, kuten sensaatiolehdistöä ja orastavaa kulutusyhteiskuntaa ja moninkertaisilla roolinvaihdoksilla tavoittellaan crazykomedian tunnelmaa. Samalla toteutuksessa tapaillaan kotimaisen seurapiirikomedian taiturin, Valentin Vaalan tyyliä, mutta hänelle tyypillinen monitasoisuus jää tavoittamatta. Tämä johtuu erityisesti hieman latteaksi jäävästä käsikirjoituksesta. Loppu on konservatiivinen kaiken hulluttelun jälkeen, tosin senkin voi kokea parodiseksi.
Leena (1954
Ohjaus: Sakari Jurkka
Pääosissa: Heidi Krohn, Matti Oravisto, Eija Karipää, Mia Backman, Arvo Lehesmaa, Paavo Jännes, Holger Salin.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Pekka ja Pätkä miljonääreinä (1958)

Tämä elokuva sai minut hämmennyksen tilaan sekoittaessaan selvästi lapsille suunnattuja jaksoja kyyniseen ihmiskuvaan, jossa kaikki juoksivat rahan perässä ja avioliitto esitettiin painajaisena:). Muutenkin P & P on usein melko hämmentävää kamaa. Tässäkin oli ensin kauppaneuvos Lillukan perinnönjako, jonka jälkeen Pekka ja Pätkä pelasivat futista ja rikkoivat astioita. Tämän jälkeen he huijasivat Justiinaa niin, että Pätkä antoi ymmärtää Pekan kuolleen ja sitten siirryttiinkin jo ottamaan yhteyttä kuolleeseen! Olisi kiinnostavaa pohtia, että liittyykö rillumarein ja Puupää-leffojen absurdia, groteskia ja hellämielisyyttä yhdistelevä komiikka jotenkin sodan jälkeiseen tunneilmastoon, jossa usko auktoriteetteihin oli monelta kadonnut.
Leffan vahvuutena ovat tietenkin mainiot pääosanesittäjät. Esa Pakarinen, Masa Niemi, Siiri Angerkoski ja Armas Jokio eivät ole lainkaan teatraalisia, eivätkä myöskään pinnistetyn "luontevia", vaan vain rentoja ja taitavia.
Pekan ja Pätkän hahmojen kiinnostavuus ja suosio on syntynyt varmaan suureksi osaksi siitä, että he ovat samaan aikaan sekä samaistuttavia että peruuttamattomasti ulkopuolisia. Heille "aikuiset ihmissuhteet" ovat mahdottomia, samoin heidän käytännön taitonsa maailmaa vastaan selviämisessä ovat käytännössä olemattomat. Kuitenkin he heijastavat jotain hyvin inhimillistä.
Elokuva on epätasainen, mutta parhaat kohtaukset ovat erittäin hauskoja.

Ohjaus: Armand Lohikoski
Pääosissa: Esa Pakarinen, Masa Niemi, Siiri Angerkoski, Armas Jokio, Harri Turunen, Elsa Turakainen, Juhani Kumpulainen, Leena Pulkkinen, Heikki Heino.

Putkinotko (1954)

Roland af Hällstömin ohjaama Putkinotko (1954) kuuluu keskeisiin klassikkokirjallisuutemme filmatisointeihin. Se on yhden päivän tarina, joka lähtee liikkeelle siitä, että Rosina (Elvi Saarnio) on lähdössä kaupunkiin houkutellakseen sukulaisensa Putkinotkoon viinan keittoon ja käydäkseen apteekissa. Perheen pää Juutas Käkriäinen (Matti Lehtelä) puolestaan lähtee käymään myllyssä hakeakseen jauhoja perheelleen.
Joel Lehtosen kuvaus "laiskasta viinatrokarista ja hänen ahkerasta ajastaan" on kääntynyt onnellisesti elokuvaksi. Dialogi on yksi onnistuneimmista kotimaisen elokuvan historiassa ja kurjalistokuvauksesta puuttuu kokonaan ylemmyydentunne. Putkinotkolaiset eivät ole nöyriä eivätkä tunnollisia alamaisia, vaan omia itsejään. Ilmaisullisesti ohjaaja on tavoittanut hienosti tasapainon realistisemman ja lyyrisemmän aineksen välillä, tässä mielessä työtä voi kutsua klassiseksi. Markku Varjola on Filmihulluun kirjoittamassaan esseessä kiinnittänyt huomiota siihen, että kamera seurailee tapahtumia usein niiden "liepeillä" pysyen ja löytänyt tästä jotain renoirilaista. Kieltämättä Jean Renoir tulee mieleen elokuvaa katsoessa, kuten myös Chaplin.
 Af Hällströmillä, kuten myös Chaplinilla elämä on jatkuvaa taistelua olemassaolosta ja se heittää jatkuvasti eteen uudenlaisia tilanteita, joista pitää selviytyä. Juutas Käkriäinen ei ole pelkästään laiska. Hän pyrkii säilyttämään itsenäisyytensä siten, ettei hyväksy mitään, mitä ei itse halua tehdä. Niinpä vuokraisäntä Aapeli Muttisen (Pentti Viljanen) omenapuut ja muutkin omistukset ovat jääneet hoitamatta. Tällä tavoin Käkriäisen elämä vaikeutuu, mutta toisaalta hän pystyy säilyttämään itsekunnioituksensa. Elokuva (ja Lehtosen kirja) on ihmisarvon puolustus, joka sisältää vähän samanlaisia teemoja kuin Arvid Järnefeltin kuuluisa pamfletti Maa kuuluu kaikille. Ellei kaikkien ihmisarvoa tunnusteta, tuloksena on ongelmia. Putkinotkolaisten suhde yhteiskunnallisesti ylempiinsä onkin epäluuloinen ja kaunainen. He nöyristelevät näitä vain pakon edessä. Vuokraisäntä Muttinen ei kuitenkaan ole yksiviivainen hahmo, vaikuttaa siltä, että hän ei tahdo tietentahtoen nöyryyttää Juutasta. Teos onkin psykologisesti tarkkanäköinen luokkasuhteiden analyysi ja välittää samalla tunnun olemassaolon perimmäisestä arvoituksellisuudesta.
 Teuvo Tulion apulaisohjaajana aiemmin toiminut af Hällström on tässä elokuvassa jo kaukana Tulion linjalta. Melodraaman on korvannut realismi. Elokuvassa on silti pystytty säilyttämään elämän vapaa virtailu ja ihmisen ja elämän arvaamattomuus. Elokuva on tehty kirjaimellisesti maan tasalta, putkinotkolaisten vaatteet ja asunnot tuntuvat olevan ainaisessa lahoamistilassa. Ikään kuin he puolihuolimattomasti ponnistelisivat päästäkseen sivilisaation piiriin, mutta luonto vetää heitä myös puoleensa. Se on heille niin turvapaikka kuin vastustajakin.

Ohjaus: Roland af Hällström. Pääosissa: Matti Lehtelä, Elvi Saarnio, Lasse Pöysti, Pentti Viljanen, Ari Laine, Hillevi Rautio.

Aatamin puvussa ja vähän Eevankin (1971)

Agapetuksen klassikkotarinan neljäs filmatisointi on sujuva, mutta jää ulkokohtaiseksi. En oikein saanut otetta elokuvasta, vaikka se suhteellisen viihdyttävä onkin. Muidenkin mielipiteet tuntuvat hajautuvan. Jotkut arvioitsijat pitävät tätä kaikkien aikojen parhaisiin kotimaisiin komedioihin kuuluvana, kun taas esimerkiksi Timo Malmi pitää sitä tyhjänpäiväisenä.
Parhaan roolisuorituksen teki Veijo Pasanen asemapäällikkönä ja värikuvaus oli hienoa. Heikki Kinnuselle ja Metsoloiden pahiksena muistetulle Juha Hyppöselle ongelmat ratkaisevana sankarikaksikkona jäi lopulta varsin vähän näyttelemistä. Tarinassa kuluu liikaa aikaa väärinkäsitysten selvittämiseen eikä modernisointi ole täysin onnistunut. Ossi Elstelän versio (1940) pesee tämän kyllä.

Ohjaus: Matti Kassila
Pääosissa: Heikki Kinnunen, Juha Hyppönen, Tuire Salenius, Marja-Leena Kouki, Kauko Helovirta, Risto Mäkelä Veijo Pasanen.