Katarina kaunis leski (1950)

Toivo Särkkä ohjasi vuonna 1949 ensi-iltaan tulleen elokuvan Katupeilin takana, joka oli hänen suurimpia menestyksiään niin taiteellisesti kuin yleisömääränkin kannalta. Samaa linjaa oli siis syytä jatkaa. Seuraavana vuonna Särkältä ilmestyikin tämä vuoden 1790 Turkuun sijoittuva koominen historiallinen romanssi. Molemmat perustuvat myös Serpin eli Seere Salmisen näytelmiin.
Nuori Katarina Thorwöst (Eeva-Kaarina Volanen) on jäänyt leskeksi ja kun suruvuosi on kulunut, ovat kosijatkin valmiina. Naisen nuoruuden ja kauneuden lisäksi näitä häntä huomattavasti vanhempia miehiä viehättää Katarinan perimä suuri omaisuus. Niin rahaton dosentti Cajalen (Jalmari Rinne) kuin pastori Mathesiuskin havittelevat avioliittoa nuoren naisen kanssa. Mathesiuksen lisämotivaationa toimii sekin, että toinen vaihtoehto on joutua elättämään Mynämäen kirkkoherran leskeä. Kaupunkiin ilmestyy kuitenkin parahiksi luutnantti Carl-Magnus Schildt (Martti Katajisto) ja Katariina kiinnostuu hänestä.
Särkkä oli usein parhaimmillaan historiallisissa aiheissa ja tässäkin elokuvassa ajankuva on tavoitettu mainiosti niin lavastuksen, pukujen kuin käytöstapojenkin osalta. Satiirisen terän tähän herkulliseen komediaan luo se, että monet hahmoista näkevät naimisiinmenon pelkästään rahan kannalta ja vanhemmat miehet haluavat itselleen nuoren naisen myös itsetuntonsa pönkittämiseksi. Naiset taas muodostavat pikkukaupungin moraalia vartioivan juorukerhon.
  Salminen ja Rinne tekevät molemmat mainiot suoritukset. He tyylittelevät hahmonsa groteskiin suuntaan ja luovat näin koomista lisätehoa. Cajalen ja Mathesius eivät silti käänny pelkästään vastenmielisiksi, vaan heidän toimintansa on motivoitu ajan tapakulttuuria ja sukupuolten roolijakoa vasten. Tarinassa on ajoittaista tyhjäkäyntiä sen jälkeen, kun Katarinan ja luutnantin suhde on alkanut, mutta hyvät näyttelijäsuoritukset pitävät elokuvan koossa loppuun asti. Mukana on Särkälle tyypillinen vivahde melkein tavoittamatonta, arjen yläpuolelle kohoavaa romantiikkaa (Katarinan ja luutnantin suhde) ja sivurooleista tekee erikseen mieli mainita aina mainion Rauha Rentolan mamselli Augusta Eufrosyne Schenbeck. Rentola  kuvaa hauskasti ja koskettavasti mamsellin ailahteluja ja kehnoa itseluottamusta. Kaikkiaan Katarina kaunis leski on herkkupala kotimaisen vanhan komedian ystävälle.

Katarina kaunis leski (1950)
Ohjaus: Toivo Särkkä
Pääosissa: Eeva-Kaarina Volanen, Martti Katajisto, Jalmari Rinne, Unto Salminen, Rauha Rentola, Jorma Nortimo, Arvo Lehesmaa, Henny Waljus, Tyyne Haarla, Leo Riuttu, Annie Sundman.

Kun tuomi kukkii (1962)

Kirjoittelin tuossa joku aika sitten, että heikkouteni ovat vanhat kotimaiset värielokuvat. Pidän myös Mauno Kuusiston ja Tamara Lundin tähdittämästä Kun tuomi kukkii-teoksesta (1962). Siinä on mahtavan epätodelliset Eastmancolor-värit ja hienoa musiikkia. Tarinakin on yllättävän vahva. Myönnän toki, että elokuva sisältää camp-arvoja, joita voi halutessaan löytää paljonkin.
Itse en kuitenkaan innostunut asian tästä puolesta. Näen filmin melodraamana, jossa on yllättävän synkkä pohjavire. Nuo camp-arvot selittyvät myös osittain lajityypin kautta. Kun kyseessä on sekä musiikkielokuva, että melodraama, on selvää, ettei realismi ole ensimmäisenä asialistalla.
Tarina kertoo Kuusiston esittämästä Mikko-nimisestä miehestä, joka rakastuu Tamara Lundin esittämään Liinaan. Suhde on kuitenkin vaikea, sillä Liina on jo luvattu rikkaalle Suntilan Jaakolle (Matti Oravisto) ja nuoresta naisesta on kiinnostunut myös Liinan kotitaloon huutolaisena otettu renki Eetu (Leo Lastumäki). Lopulta kaikki johtaakin tragediaan.
Tarina menee siis tuttuja latujaan, kuten melodraaman kaltaisessa ritualistisessa lajityypissä sopii odottaakin. Ilmaisu on kuitenkin odottamattoman synkkää. Liinan ja Mikon rakkaussuhde kuvataan aluksi ylimaallisen onnellisena, mutta sitä uhkaavat koko ajan niin Jaakko kuin Liinan rahanahne isäkin. Koko elämä näyttäytyy pettymysten hallitsemana ja ihmisten juoksuna rakkauden ja rahan perässä. Yleensä tuloksetta. Odottamattoman lisäsäväyksen kaikkeen antaa viittaus Mikon elämänmittaiseen pettymykseen ja kuoleman läheisyys. Lisäksi yksinkertaisen huutolaisen, Eetun, kohtalo koskettaa. Elokuvassa näytetään suoraan hänen täydellinen yksinäisyytensä ja muiden armoilla olemisensa. Ilmaisun epätodellinen luonne sopii tähän kaikkeen ja nostaa teoksen ulos realismin kehyksistä, alitajuiselle tasolle. Elokuvan alkua ja siihen kietoutuvaa loppua voisi pitää myös uskonnollisina ja siten lohdullisina, mutta tätä ei sanota suoraan.
Jos vaikutteita etsii, niin Veit Harlanin melodraamassa Muuttolintu (1944) on vähän samanlainen epätodellinen, tuonpuoleinen tunnelma ja kaikki on saatu aikaan Agfacolor-väreillä. Tuli mieleen, että olisivatko tuottaja Toivo Särkkä ja ohjaaja Åke Lindman voineet saada inspiraatiota Harlanin elokuvista, näytettiinhän niitä aikanaan Suomessakin. Kun tuomi kukkii on houkuttelevaa nähdä myös jonkinlaisena tuottajansa itsetilitysleffana, olihan Särkkä jo tuolloin iäkäs ja lopettelemassa pian uraansa.

Kun tuomi kukkii (1962)
Ohjaus: Åke Lindman
Pääosissa: Mauno Kuusisto, Tamara Lund, Matti Oravisto, Leo Lastumäki, Riitta Pakarinen, Siiri Angerkoski, Toivo Lehto.

Tanssi yli hautojen (1950)

SF:n maisteri T.J. Särkän leipälaji ohjaajana oli historiallinen romanssi, johon hän palasi aina uudelleen. Myös yleisö piti yleensä Särkän elokuvista, joten aihevalinnoille oli hyvät taloudelliset perusteet. Sotien jälkeen eskapistista romantiikkaa kaivattiin kenties aiempaakin enemmän ja tähän markkinarakoon Särkkä ohjasi Mika Waltarin historialliseen romaaniin perustuvan elokuvan Tanssi yli hautojen (1950).
Suomen sota on juuri päättynyt ja Aleksanteri I (Leif Wager) saapuu Porvooseen valtiopäiville. Hän tutustuu maaherran tytär Ulla Möllersvärdiin (Eila Peitsalo) ja nuoret tietenkin rakastuvat. Aleksanterin valtiolliset velvollisuudet vaikeuttavat rakkauden edistymistä, varsinkin kun myös monet ulkopuoliset tahot pyrkivät hyötymään parin virinneestä lemmestä.
Särkkä on ohjauksessaan laittanut jälleen kerran erityistä huolta epookkikohtauksiin ja lavastukset, puvut ja tanssiaiskohtaukset onkin toteutettu ensiluokkaisesti. Käsikirjoitus jää kiistatta ohuemmaksi, mutta parhaimmillaan elokuvassa käsitellään oivaltavasti Suomen ja Venäjän monimutkaista suhdetta sekä siihen liitettyjä toiveita ja pelkoja. Tosin venäläiset sotilaat esitetään vain huonotapaisena ja mölisevänä laumana.
Mukana elokuvassa on myös pari henkilöä, jotka myöhemmin tulivat kuuluisiksi muissa yhteyksissä. Rauni Mollberg nähdään renkinä, Tabe Laesvirta, myöhempi Slioor taas vapaaherratar Rehbinderinä. Kohukaunottaren esiintyminen jäi varmasti aikalaiskatsojille mieleen. Runsaasti pieniä sivuosia tehneellä Mauri Jaakkolalla on tässä tavallista suurempi rooli.
Ohjaus: Toivo Särkkä
Pääosissa: Leif Wager, Eila Peitsalo, Ossi Korhonen, Siiri Angerkoski, Mauri Jaakkola, Arvo Lehesmaa.