Muun laajan tuotantonsa ohella Edvin Laine ehti ohjata myös kaksi urheiluaiheista elokuvaa. Niistä jälkimmäinen on Veteraanin voitto, jossa Tapio Rautavaara esittää työläistaustaista keihäänheittäjää, joka kärsii kehnosta itsetunnosta ja päihdeongelmista. Nämä aiheuttavat lisää hankaluuksia niin kotona kuin työpaikallakin. Kaiken takana on sota, niin antaa elokuva vihjauksenomaisesti ymmärtää.
Toteutukseltaan tämä teos ei ole ohjaajansa parhaita, mutta on mainettaan parempi. Pentti Unhon ja Olavi Tuomen kuvaus on tyylikästä ja Tapio Rautavaara on yllättävän hyvä pääroolissa. Anopin roolissa nähtävä Tyyne Haarla on erinomainen. Veteraanin voitto on alunperin tehty juhlistamaan TUL:n 35-vuotista taivalta. Se sisältääkin välähdyksiä liittojuhlista ja myös Väinö Leskisen puheesta (Leskisen vaimo Margit Hietamäki-Leskinen oli 1940-luvulla Suomen paras rintauimari).
Ajankuvaltaan teos on kuitenkin kiehtova. Selväksi tulee TUL:n aatteellinen puoli. Urheilua korostetaan joukkoliikkeenä, samoin osana hyvää elämää ja virkistäytymisenä ja valmistautumisena työntekoa varten. Myös urheilun eksistentiaalinen puoli välähtävää ajoittain esiin elämää rikastuttavana tekijänä.
Tätä ihanteellista taustaa vasten on mielenkiintoista, että Rautavaaran esittämä päähahmo on kaikkea muuta kuin esimerkillinen. Hän käyttää alkoholia työpaikalla, on menettää työnsä, jossa ei erityisemmin viihdy ja riitelee vaimonsa kanssa siitä kumpi määrää. Hänen itsetunnolleen käy, että asuinpaikka on appivanhempien nurkissa. Tämä johtuu ilmeisesti niin asuntopulasta kuin heikosta taloudellisesta tilanteestakin. Nämä ristiriidat ovatkin elokuvan kiehtovinta antia, tilanne oli ilmeisesti melko yleinen sodanjälkeisinä vuosina. Perheen kanssakäymistä ja Rautavaaran ongelmia kuvaavat jaksot ovat hyvin ilmaisevia.
Elokuva tulee näyttäneeksi myös työelämän kireän tahdin ja sen kuinka rationalisointi oli päivän sana. Kaikkialla pyrittiin yhteiskuntaa rakennettaessa tehokkuuteen. Päähahmon reagoinnin voikin nähdä ristiriidan ilmauksena, tahtona säilyttää oma persoona monien vaatimusten paineessa. Loppu on tietenkin onnellinen, mutta ei pyyhkäise pois sitä, mitä aiemmin on nähty.
Sukupuolirooleiltaan teos on välillä huvittavan (tai surullisen) vanhanaikainen. Vaimo valittaa miehensä juomisesta, mutta sankaruus urheilussa pyyhkäisee sen tieltään. Muutenkin miehet odottavat vaimolta enemmän "ymmärrystä." Toki juuri tämä on nykykatsojan kannalta kiehtovaa ja paljastavaakin.
Teoksen ansio on siis siinä, että se esittelee suuren määrän ajan todellisuudessa kyteneitä ristiriitoja. Tavallaan nämä ulottuvat myös urheilukohtauksiin. Puheen tasolla korostetaan kilpailemista oman työn ohella ja yhteiskuntaa rakentavana toimintana. Käytännössä kuitenkin urheilusankaruus, muita kovempi tulos, on nimenomaan se, joka ratkaisee (ainakin näennäisesti) elokuvan monet ongelmat. Tämä näennäisratkaisu kuitenkin samalla tekee teoksesta dramturgisesti huteran.
Myös yksilön ja kollektiivin välinen jännite on koko ajan nähtävissä. Rautavaaran esittämä päähenkilö on sopeutumaton ja yksilöurheilija. Urheiluliikkeessä kuitenkin korostetaan kollektiivisuutta ja tätä korostavat juhlissa nähdyt voimisteluesitykset. Tietysti voi ajatella, että kertoo liikkeen joustavuudesta, että mukaan mahtuu myös "kapinallisia" yksilöurheilijoita.
Veteraanin voitto sisältää aitoja välähdyksiä TUL:n liittojuhlista ja urheilun esteettistä arvoa korostetaan. Aikansa huipuista mainitaan Valto Olenius, Jorma Valkama, Voitto Hellsten ja Soini Nikkinen. Valkama ja Hellsten saavuttivat vuotta myöhemmin pronssia Melbournen olympialaisissa, Nikkinen puolestaan teki ME:n keihäänheitossa.
Veteraanin voitto
Ohjaus: Edvin Laine
Pääosissa: Tapio Rautavaara, Asta Backman, Vilho Siivola, Tyyne Haarla, Pertti-Kalevi, Pikku-Eeva, Assi Nortia, Heikki Savolainen, Kullervo Kalske.
perjantai 15. toukokuuta 2020
tiistai 12. toukokuuta 2020
Molskis, sanoi Eemeli, molskis! (1960)
Eemeli on vanhempiensa kanssa rauhallista elämää viettävä aikamiespoika, mutta idylliin tulee särö, kun veroviranomainen ilmaantuu paikalle. Eemeli päättää lähteä Helsinkiin ansaitakseen rahat yllättäviin mätkyihin. Siellä hän tutustuu kaupungin viimeiseen vossikkaan ja ryhtyy tälle kuskiksi.
Tämä on toinen Eemelin nimikkoelokuvista ja kuului lapsuuteni suosikkeihin. Edellisestä katsomisesta olikin kulunut jo aikaa, mutta yllättävän hyvin tämä vieläkin toimii. Ohjaaja Ville Salminen pitää tarinan hyvin näpeissään, musiikkinumerot ovat usein tunnelmallisia ja lopun pellehyppynäytöskin on saatu nivottua melko kekseliäästi mukaan.
Tyylillisesti elokuva on mielenkiintoinen. Se on osaksi perinteinen puskafarssi, mutta toisaalta musiikkielokuva ja sisältää sadunkin piirteitä. Vakavalla naamalla vitsejä lasketteleva Eemeli on selkeästi myös satuhahmo, joka saa kanssaihmistensä parhaat puolet esiin. Temaattisesti tarinassa käsitellään uuden ja vanhan ristiriitaa. Vanhat asiat, kuten hevoskyydit elinkeinona, ovat kadonneet tai katoamassa. Tämä hyväksytään, mutta samalla vanhaa halutaan pitää muodossa tai toisessa yllä. Sikäli elokuva vertautuu käsikirjoittaja Reino Helismaan tuotannossa teokseen Kaksi vanhaa tukkijätkää. Tarinan kiltteydestä huolimatta mukana on myös tummia sävyjä, jotka ovat taustalla (lasten ahdinko ja heidän rikkinäinen taustansa, unelmien saavuttamisen vaikeus ja hetkellisyys, ajan väistämätön kuluminen ja ihmisten vanheneminen, lisäverot ja alussa ilmenevä hevosen lopetusuhka).
En muistanut, että tässä on laulunumeroita näin paljon. Parhaat niistä ovat erinomaisia. Näitä ovat Tapio Rautavaaran ja Eemelin kilpalaulanta hevostensa paremmuudesta, Tapio Rautavaaran esittämä Viimeinen vossikka ja Georg Otsin Elämäntoverini. Tässä numerossa Eemeli ajaa hevosta ja vanha pari istuu takapenkillä kyydissä. He muuttuvat muistoissaan nuoriksi rakastavaisiksi. Tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan yksi koskettavimmista kotimaisista elokuvakohtauksista ikinä ja saavuttaa lyyrisen tiheyden.
Helismaan käsikirjoittamissa elokuvissa oli usein kitkainen suhde työntekoon. Tässäkin Eemeli lähinnä haluaa viettää rauhallista elämää ja teettää kuskinakin työnsä asiakkaillaan, mutta niin, että nämä pitävät siitä. Yleensäkin näissä elokuvissa ihmiset haluavat elää omilla ehdoillaan ja onni löytyy lähipiiristä ja pienistä asioista. Tässä mielessä Toivo Särkän tuottamat vanhat SF-elokuvat, jotka uskovat ihmisen perimmäiseen hyvyyteen, muistuttavat yllättävästi Aki Kaurismäen teoksia. Kaurismäki tulee mieleen siitäkin, että viranomaiset esitetään ihmisten elämään saapuvina töykeinä tunkeilijoina.
Kaikkiaan voi sanoa, että tämä Eemeli-elokuva tuskin on mestariteos, mutta kylläkin hyvin tehty viihde-elokuva. Jos tykkää vanhasta kotimaisesta komiikasta, niin tämä kestää useita katselukertoja.
Molskis, sanoi Eemeli, molskis!
Ohjaus: Ville Salminen
Pääosissa: Eemeli, Uljas Kandolin, Tarja Nurmi, Ville-Veikko Salminen, Vesa Enne, Pikku-Jaana (Jaana Saarinen), Tapio Rautavaara, Armas Jokio.
Tämä on toinen Eemelin nimikkoelokuvista ja kuului lapsuuteni suosikkeihin. Edellisestä katsomisesta olikin kulunut jo aikaa, mutta yllättävän hyvin tämä vieläkin toimii. Ohjaaja Ville Salminen pitää tarinan hyvin näpeissään, musiikkinumerot ovat usein tunnelmallisia ja lopun pellehyppynäytöskin on saatu nivottua melko kekseliäästi mukaan.
Tyylillisesti elokuva on mielenkiintoinen. Se on osaksi perinteinen puskafarssi, mutta toisaalta musiikkielokuva ja sisältää sadunkin piirteitä. Vakavalla naamalla vitsejä lasketteleva Eemeli on selkeästi myös satuhahmo, joka saa kanssaihmistensä parhaat puolet esiin. Temaattisesti tarinassa käsitellään uuden ja vanhan ristiriitaa. Vanhat asiat, kuten hevoskyydit elinkeinona, ovat kadonneet tai katoamassa. Tämä hyväksytään, mutta samalla vanhaa halutaan pitää muodossa tai toisessa yllä. Sikäli elokuva vertautuu käsikirjoittaja Reino Helismaan tuotannossa teokseen Kaksi vanhaa tukkijätkää. Tarinan kiltteydestä huolimatta mukana on myös tummia sävyjä, jotka ovat taustalla (lasten ahdinko ja heidän rikkinäinen taustansa, unelmien saavuttamisen vaikeus ja hetkellisyys, ajan väistämätön kuluminen ja ihmisten vanheneminen, lisäverot ja alussa ilmenevä hevosen lopetusuhka).
En muistanut, että tässä on laulunumeroita näin paljon. Parhaat niistä ovat erinomaisia. Näitä ovat Tapio Rautavaaran ja Eemelin kilpalaulanta hevostensa paremmuudesta, Tapio Rautavaaran esittämä Viimeinen vossikka ja Georg Otsin Elämäntoverini. Tässä numerossa Eemeli ajaa hevosta ja vanha pari istuu takapenkillä kyydissä. He muuttuvat muistoissaan nuoriksi rakastavaisiksi. Tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan yksi koskettavimmista kotimaisista elokuvakohtauksista ikinä ja saavuttaa lyyrisen tiheyden.
Helismaan käsikirjoittamissa elokuvissa oli usein kitkainen suhde työntekoon. Tässäkin Eemeli lähinnä haluaa viettää rauhallista elämää ja teettää kuskinakin työnsä asiakkaillaan, mutta niin, että nämä pitävät siitä. Yleensäkin näissä elokuvissa ihmiset haluavat elää omilla ehdoillaan ja onni löytyy lähipiiristä ja pienistä asioista. Tässä mielessä Toivo Särkän tuottamat vanhat SF-elokuvat, jotka uskovat ihmisen perimmäiseen hyvyyteen, muistuttavat yllättävästi Aki Kaurismäen teoksia. Kaurismäki tulee mieleen siitäkin, että viranomaiset esitetään ihmisten elämään saapuvina töykeinä tunkeilijoina.
Kaikkiaan voi sanoa, että tämä Eemeli-elokuva tuskin on mestariteos, mutta kylläkin hyvin tehty viihde-elokuva. Jos tykkää vanhasta kotimaisesta komiikasta, niin tämä kestää useita katselukertoja.
Molskis, sanoi Eemeli, molskis!
Ohjaus: Ville Salminen
Pääosissa: Eemeli, Uljas Kandolin, Tarja Nurmi, Ville-Veikko Salminen, Vesa Enne, Pikku-Jaana (Jaana Saarinen), Tapio Rautavaara, Armas Jokio.
torstai 7. toukokuuta 2020
Loviisa Niskavuoren nuori emäntä (1946)
Niskavuoren talo tarvitsisi uuden emännän, mutta vanhin poika Juhani on kiinnostunut meijerska Malviinasta ja aloittaa suhteen tämän kanssa. Malviina ei kuitenkaan käy emännäksi, sillä hänellä ei ole rahaa. Niinpä Juhani lähteekin lopulta kosiomatkalle Saaroisiin ja solmii avioliiton Saaroisten Loviisan kanssa. Hän kuitenkin jatkaa suhdetta Malviinaan ja lopulta se paljastuu myös tuoreelle vaimolle.
Loviisa on valmistumisjärjestyksessä toinen Niskavuori-elokuva, mutta ajallisesti se sijoittuu kaikkein kauimmaksi, 1880-luvulle, jolloin myöhemmin voimahahmoksi kasvava Loviisa on vielä nuori nainen. Taiteellisesti tätä on usein pidetty hienoimpana sarjan elokuvista ja olen sitä mieltä itsekin. Valentin Vaalan ohjaus ei ole ainoastaan sarjan paras teos, vaan yksi kaikkien aikojen parhaita kotimaisia elokuvia ylipäätään. Itse en ainakaan ole nähnyt, että klassista Hollywood-tyyppistä kerrontaa olisi toteutettu Suomessa tätä paremmin. Kuvailmaisu on nimenomaan klassista siinä mielessä, että lyyriset ja realistiset jaksot tuntuvat olevan täydellisessä tasapainossa keskenään. Realistisesti kuvatun arjen takana on ihmissuhteiden hillitty melodramaattinen virtaus. Teos on leikattu erinomaisesti, kohtaukset loppuvat usein sivaltaen huippukohtaansa.
Kerronnassa on hyödynnetty myös vuodenaikojen kiertoa. Alussa kesä tuntuu olevan täynnä elämää, työkohtauksissa realismi ja lyriikka sekoittuvat, ylpeän Malviinan ja Juhanin suhde saa alkunsa.
Kun siirrytään syksyyn ja kosinta lähestyy, näytetään millaista on Saaroisissa. Ilmaisu on vaimennettua, elämä talossa hiljaista. Myös valaistus on hillittyä. Loviisa vaikuttaa aralta ja hienotapaiselta, hänestä näkyy Malviinaan verrattuna seksuaalinen torjunta.
Talvella "kaupat" solmitaan, lumi laskeutuu maisemaan ja tuo mukanaan näennäisen rauhan. Samalla Malviinan epätoivo lisääntyy. Eräässä kohtauksessa hän hakeutuu pohtimaan tilannettaan epätoivoisena sikolätin viereen.
Hella Wuolijoelle tyypilliseen tapaan tässäkin ovat vastakkain omaisuus ja seksuaalisuus, julkinen ja todellinen minuus. Missään Niskavuorielokuvassa ei ole niin vahvaa pääosakolmikkoa kuin tässä. Tauno Palo on parhaimmillaan Juhanina, joka joutuu kamppailemaan rakkauden ja rahan välillä. Emma Väänäsen Loviisa taas kasvaa (ainakin jollain tavoin) tilanteen yläpuolelle ja Niskavuoren hallitsijaksi. Malviina puolestaan vetäytyy itseensä ja lähtee lopulta pois, tosin Loviisan painostamana.
Freudilaisittain päähenkilöiden tilannetta voisi kuvata käsitteellä unheimlich. Sille ei ole tyhjentävää suomennosta, mutta silloin ihminen kokee tutussa ja turvallisessa arjessa jotain ahdistavaa. Tässä omaisuuden ja rakkauden, perinnäistapojen vaatimusten ja omien halujen välinen ristiriita tuottaa tämän tunteen. Juhani ei saa tukea äidiltään, joka painostaa häntä naimisiin, Loviisa näkee aviomiehensä asioiden paljastuttua valossa, joka kertoo, että hänet on naitu vain rahan vuoksi. Malviina taas kokee yhteiskunnallisen ristiriidan. Hän ei saa rakastamaansa miestä, koska tämä ei ole samasta säädystä kuin hän itse.
Voisi myös ajatella, että tarinassa on kaksoisolentotematiikkaa. Sveitsiläinen psykoanalyytikko Alice Miller on kirjoittanut siitä kuinka ihmisen minuus ikään kuin halkeaa, jos hän ei voi olla oma itsensä. Tällöin ihminen näyttelee läheisilleen ja ulkopuolisille toista kuin tahtoisi olla. Yleensä tällaista halkeamista edeltävät voimakkaat traumaattiset kokemukset. Erityisen selvästi tämä halkeaminen näkyy Loviisan kohdalla. Käytyään läpi Juhanin petokseen liittyvän kriisin, Loviisa kohdistaa koko huomionsa taloon ja tapojen noudattamiseen. Pärjääminen tässä palauttaa osan itseluottamuksesta. Tämä on sitäkin merkityksellisempää, kun Niskavuoressa talon etu (toisin sanoen taloudellinen menestys) sivuuttaa aina kaiken muun. Loviisa onkin loistava kuvaus myös niistä psykologisista automatismeista, jotka hallitsevat ihmistä ja ovat kulttuurin häneen istuttamia.
Vaalan elokuvailmaisu on vahvimmillaan Loviisassa myös peilimotiivin käytön kautta. Ensin Loviisa käskee naulata peilin seinään, niin että se varmasti pysyy ja kestää. Kaikessa on selvä masokistinen vivahde, sillä hän sanoo katsovansa siitä kuinka ruma on. Tämän jälkeen Juhani katsoo humalassa itseään samasta kuvastimesta ja toteaa olevansa murhaajan näköinen. Tämä pitääkin paikkansa, sillä Juhani on joutunut murhaamaan osan niin omasta kuin Loviisan ja Malviinankin minuudesta. Sen jälkeen Juhani luopuu vaatimuksistaan Loviisalle ja lannistuu (ainakin näennäisesti) tavalliseksi talonisännäksi. Voisiko ajatella, että Niskavuoren saliin (Loviisan rahoilla) hankittu peili on tarkoitettu sekä paljastamaan että kätkemään henkilöiltä sen, millaisia he ovat?
Loviisa on valmistumisjärjestyksessä toinen Niskavuori-elokuva, mutta ajallisesti se sijoittuu kaikkein kauimmaksi, 1880-luvulle, jolloin myöhemmin voimahahmoksi kasvava Loviisa on vielä nuori nainen. Taiteellisesti tätä on usein pidetty hienoimpana sarjan elokuvista ja olen sitä mieltä itsekin. Valentin Vaalan ohjaus ei ole ainoastaan sarjan paras teos, vaan yksi kaikkien aikojen parhaita kotimaisia elokuvia ylipäätään. Itse en ainakaan ole nähnyt, että klassista Hollywood-tyyppistä kerrontaa olisi toteutettu Suomessa tätä paremmin. Kuvailmaisu on nimenomaan klassista siinä mielessä, että lyyriset ja realistiset jaksot tuntuvat olevan täydellisessä tasapainossa keskenään. Realistisesti kuvatun arjen takana on ihmissuhteiden hillitty melodramaattinen virtaus. Teos on leikattu erinomaisesti, kohtaukset loppuvat usein sivaltaen huippukohtaansa.
Kerronnassa on hyödynnetty myös vuodenaikojen kiertoa. Alussa kesä tuntuu olevan täynnä elämää, työkohtauksissa realismi ja lyriikka sekoittuvat, ylpeän Malviinan ja Juhanin suhde saa alkunsa.
Kun siirrytään syksyyn ja kosinta lähestyy, näytetään millaista on Saaroisissa. Ilmaisu on vaimennettua, elämä talossa hiljaista. Myös valaistus on hillittyä. Loviisa vaikuttaa aralta ja hienotapaiselta, hänestä näkyy Malviinaan verrattuna seksuaalinen torjunta.
Talvella "kaupat" solmitaan, lumi laskeutuu maisemaan ja tuo mukanaan näennäisen rauhan. Samalla Malviinan epätoivo lisääntyy. Eräässä kohtauksessa hän hakeutuu pohtimaan tilannettaan epätoivoisena sikolätin viereen.
Hella Wuolijoelle tyypilliseen tapaan tässäkin ovat vastakkain omaisuus ja seksuaalisuus, julkinen ja todellinen minuus. Missään Niskavuorielokuvassa ei ole niin vahvaa pääosakolmikkoa kuin tässä. Tauno Palo on parhaimmillaan Juhanina, joka joutuu kamppailemaan rakkauden ja rahan välillä. Emma Väänäsen Loviisa taas kasvaa (ainakin jollain tavoin) tilanteen yläpuolelle ja Niskavuoren hallitsijaksi. Malviina puolestaan vetäytyy itseensä ja lähtee lopulta pois, tosin Loviisan painostamana.
Freudilaisittain päähenkilöiden tilannetta voisi kuvata käsitteellä unheimlich. Sille ei ole tyhjentävää suomennosta, mutta silloin ihminen kokee tutussa ja turvallisessa arjessa jotain ahdistavaa. Tässä omaisuuden ja rakkauden, perinnäistapojen vaatimusten ja omien halujen välinen ristiriita tuottaa tämän tunteen. Juhani ei saa tukea äidiltään, joka painostaa häntä naimisiin, Loviisa näkee aviomiehensä asioiden paljastuttua valossa, joka kertoo, että hänet on naitu vain rahan vuoksi. Malviina taas kokee yhteiskunnallisen ristiriidan. Hän ei saa rakastamaansa miestä, koska tämä ei ole samasta säädystä kuin hän itse.
Voisi myös ajatella, että tarinassa on kaksoisolentotematiikkaa. Sveitsiläinen psykoanalyytikko Alice Miller on kirjoittanut siitä kuinka ihmisen minuus ikään kuin halkeaa, jos hän ei voi olla oma itsensä. Tällöin ihminen näyttelee läheisilleen ja ulkopuolisille toista kuin tahtoisi olla. Yleensä tällaista halkeamista edeltävät voimakkaat traumaattiset kokemukset. Erityisen selvästi tämä halkeaminen näkyy Loviisan kohdalla. Käytyään läpi Juhanin petokseen liittyvän kriisin, Loviisa kohdistaa koko huomionsa taloon ja tapojen noudattamiseen. Pärjääminen tässä palauttaa osan itseluottamuksesta. Tämä on sitäkin merkityksellisempää, kun Niskavuoressa talon etu (toisin sanoen taloudellinen menestys) sivuuttaa aina kaiken muun. Loviisa onkin loistava kuvaus myös niistä psykologisista automatismeista, jotka hallitsevat ihmistä ja ovat kulttuurin häneen istuttamia.
Vaalan elokuvailmaisu on vahvimmillaan Loviisassa myös peilimotiivin käytön kautta. Ensin Loviisa käskee naulata peilin seinään, niin että se varmasti pysyy ja kestää. Kaikessa on selvä masokistinen vivahde, sillä hän sanoo katsovansa siitä kuinka ruma on. Tämän jälkeen Juhani katsoo humalassa itseään samasta kuvastimesta ja toteaa olevansa murhaajan näköinen. Tämä pitääkin paikkansa, sillä Juhani on joutunut murhaamaan osan niin omasta kuin Loviisan ja Malviinankin minuudesta. Sen jälkeen Juhani luopuu vaatimuksistaan Loviisalle ja lannistuu (ainakin näennäisesti) tavalliseksi talonisännäksi. Voisiko ajatella, että Niskavuoren saliin (Loviisan rahoilla) hankittu peili on tarkoitettu sekä paljastamaan että kätkemään henkilöiltä sen, millaisia he ovat?
keskiviikko 15. huhtikuuta 2020
Likainen puolitusina (1982)
Viisi miestä myöhästyy eri syistä kertausharjoituksista ja he saapuvat omia aikojaan Ruutsalon varuskuntaan, jossa heitä odottaa vääpeli Kyllijoki (Tenho Saurén). Samaan aikaan amerikkalaisen ohjaajan johtama filmiryhmä on saapumassa Suomeen kuvaamaan. Heidän elokuvaansa liittyy jalkapallon näköinen pommi, joka katoaa varuskuntaan kuljetettaessa. Presidentin kanssa käydyn neuvottelun jälkeen päätetään, että varuskuntaan myöhässä saapuneet miehet (ja yksi nainen) lähtevät yhdessä etsimään pommia. Operaatiota johtaa vääpeli Kyllijoki.
Visa Mäkisen viides ohjaustyö on teknisesti sujuvaa työtä, rinnakkaisia juonilinjoja kuljetetaan ihan hyvin. Pallon etsintävaiheessa filmi sortuu välillä tyhjäkäyntiin.
Temaattisesti voisi sanoa, ettei ohjaaja ainakaan tämän filmin perusteella luota erityisesti ihmisten kykyyn hoitaa asioita. Kaikki hahmot ovat toinen toistaan epäpätevämpiä ja yrittävät luistaa vastuusta virheiden sattuessa. Ajoittaisen tyhjäkäyntinsä vastapainoksi elokuva sisältää joitakin herkullisen absurdeja kohtauksia ja tunnelmaa, jotka ainakin minua naurattivat. Tällaisia ovat esimerkiksi neuvottelu presidentin luona ja majuri Auerin (Kauko Helovirta) vierelle metsässä ilmaantuva tyyppi, joka luettelee majurin kertausharjoituksissa tekemiä virheitä.
Likaista puolitusinaa pidetään usein sotilasfarssina ja siinä onkin lajin piirteitä (armeijaympäristö, hierarkian teko naurettavaksi), mutta varsin runsaasti myös muuta. Yksi taso on ihan tavallinen kansanomainen sekoilufarssi, toinen elokuvien konventioille naureskelu. Mukana on myös parodiaa ajankohtaisista asioista. Yksi piirre, jota ei juuri ole käsitelty, on elokuvan nimen vihjaama parodia Likaisesta tusinasta, tuosta äijäfilmien klassikosta.
Siinä missä Likaisen tusinan operaation pomo on kova ja pätevä, tässä vääpeli on pätevä vain näennäisesti. Myös operaatio, joka esikuvassa on tiukasti johdettu ja harjoiteltu, on tässä hyvin summittainen. Itse operaation suorittajat ovat hekin Mäkisen versiossa enemmänkin rentoja tyyppejä, jotka yrittävät päästä melko vähällä. Tämä asettaa koko sankaruuden kyseenalaiseen valoon. Tietenkin parodia on ilmeistä, mutta se on toteutettu niin kieli poskessa, että naurattaa ainakin minua. Lisäksi tehtävän kohde (pommiksi naamioitu jalkapallo) on absurdi jo sinällään.
Tästä pääsemme kysymykseen Visa Mäkisen elokuvien arvottamisesta. Esteettisesti niitä pidetään usein roskana (teema, johon palaan myöhemmissä teksteissäni), mutta ainakin Likainen puolitusina on melko elokuvamaisesti toteutettu. Lisäksi se viihdytti ja naurattikin usein. Jos tälle pitäisi jotain tähtiä antaa, niin esteettisestä suorituksesta antaisin kenties kaksi, mutta viihdyttävyydestä neljä. Mukavaa "aivot narikkaan"-viihdettä, joka vie lisäksi lapsuusaikoihin.
Likainen puolitusina (1982)
Ohjaus: Visa Mäkinen
Pääosissa: Allan Tuppurainen, Ilmari Saarelainen, Visa Mäkinen, Tauno Karvonen, Matti Ruohola, Titta Jokinen, Kauko Helovirta, Tenho Saurén, Reijo Salminen, Ville-Veikko Salminen.
Virtaset ja Lahtiset (1959)
Virtasen perhe asuu komeassa omakotitalossa ja odottaa niin poikansa Jyrkin rippijuhlia kuin lähistöllä asuvan Lahtisen viisikymppisiä. Kateus Lahtisten menestyksestä työelämässä kalvaa mieltä ja muutenkin ajatukset liikkuvat lähinnä elintason kohottamisessa.
Leena Härmä oli aikanaan suosittu kirjailija ja ansioitui niin näytelmien (komedioiden ja farssien) kuin nuortenkirjojenkin kirjoittajana. Hänen ajankohtaisia kysymyksiä sivuavat tekstinsä olivat menestyksiä monissa teattereissa, joten ei ollut mikään ihme, että myös elokuvatuottajat kiinnostuivat niistä. Ensimmäisenä ehti asialle Veikko Itkonen, joka tuotti Virtasista ja Lahtisista tämän pääasiassa studiossa kuvatun komedian. Varhaisiin kotimaisiin värifilmeihin lukeutuvan teoksen kuvasi englantilainen Bob Huke ja ohjasi Jack Witikka.
Witikalle tyypilliseen tapaan ohjaus on huoliteltu ja pysyy hyvin rytmissään. Sisätiloihin istutettu tarina kulkee sujuvasti taitavan tilankäytön ansiosta. Näytteleminen on pääosin erittäin luontevaa, vaikkakin aiheeseen sopivasti tyyliteltyä.
Tarinan keskeiset teemat pyörivät siis kohoavan elintason ja siitä juontuvan kilpailun ympärillä. Itkonen sivusi tällaisia aiheita joissakin muissakin elokuvissaan. Virtaset ovat kateellisia ja juoruilevia, käy myös ilmi, että virkakoneistossa paikkoja jaetaan korruption siivittämänä. Tämä oli ajankohtaista, sillä 50-luvun lopussa korruptioskandaaleja pulpahteli julkisuuteen.
Perhessä vanhemmat ovat lähinnä näennäisiä auktoriteetteja, jotka eivät kiinnitä huomiota lapsiinsa näiden aineellisia tarpeita lukuunottamatta. Tässä mielessä elokuva on jopa varsin ankara. Käy nopeasti ilmi, että lasten kapinointikin on lähinnä näennäistä. He omaksuvat vanhempiensa arvot. Kaikki ihmiset esitetään kuitenkin inhimillisinä ja lopulta melko mukavina, vaikka heillä omat paheensa onkin. Tämä yhdistyneenä elämäntapakritiikkiin vahvistaa sitä, että Witikka oli Suomen Frank Tashlin. Vielä selvemmin tämä näkyy farssissa Iloinen Linnanmäki.
Virtaset ja Lahtiset
Ohjaus: Jack Witikka
Pääosissa: Heimo Lepistö, Terttu Soinvirta, Ritva Valkama, Saara Ranin, Pertti Roisko, Kirsti Lehtonen, Uljas Kandolin, Enni Rekola, Pertti Palo, Olavi Ahonen, Helge Herala.
Leena Härmä oli aikanaan suosittu kirjailija ja ansioitui niin näytelmien (komedioiden ja farssien) kuin nuortenkirjojenkin kirjoittajana. Hänen ajankohtaisia kysymyksiä sivuavat tekstinsä olivat menestyksiä monissa teattereissa, joten ei ollut mikään ihme, että myös elokuvatuottajat kiinnostuivat niistä. Ensimmäisenä ehti asialle Veikko Itkonen, joka tuotti Virtasista ja Lahtisista tämän pääasiassa studiossa kuvatun komedian. Varhaisiin kotimaisiin värifilmeihin lukeutuvan teoksen kuvasi englantilainen Bob Huke ja ohjasi Jack Witikka.
Witikalle tyypilliseen tapaan ohjaus on huoliteltu ja pysyy hyvin rytmissään. Sisätiloihin istutettu tarina kulkee sujuvasti taitavan tilankäytön ansiosta. Näytteleminen on pääosin erittäin luontevaa, vaikkakin aiheeseen sopivasti tyyliteltyä.
Tarinan keskeiset teemat pyörivät siis kohoavan elintason ja siitä juontuvan kilpailun ympärillä. Itkonen sivusi tällaisia aiheita joissakin muissakin elokuvissaan. Virtaset ovat kateellisia ja juoruilevia, käy myös ilmi, että virkakoneistossa paikkoja jaetaan korruption siivittämänä. Tämä oli ajankohtaista, sillä 50-luvun lopussa korruptioskandaaleja pulpahteli julkisuuteen.
Perhessä vanhemmat ovat lähinnä näennäisiä auktoriteetteja, jotka eivät kiinnitä huomiota lapsiinsa näiden aineellisia tarpeita lukuunottamatta. Tässä mielessä elokuva on jopa varsin ankara. Käy nopeasti ilmi, että lasten kapinointikin on lähinnä näennäistä. He omaksuvat vanhempiensa arvot. Kaikki ihmiset esitetään kuitenkin inhimillisinä ja lopulta melko mukavina, vaikka heillä omat paheensa onkin. Tämä yhdistyneenä elämäntapakritiikkiin vahvistaa sitä, että Witikka oli Suomen Frank Tashlin. Vielä selvemmin tämä näkyy farssissa Iloinen Linnanmäki.
Virtaset ja Lahtiset
Ohjaus: Jack Witikka
Pääosissa: Heimo Lepistö, Terttu Soinvirta, Ritva Valkama, Saara Ranin, Pertti Roisko, Kirsti Lehtonen, Uljas Kandolin, Enni Rekola, Pertti Palo, Olavi Ahonen, Helge Herala.
maanantai 30. maaliskuuta 2020
Katarina kaunis leski (1950)
Toivo Särkkä ohjasi vuonna 1949 ensi-iltaan tulleen elokuvan Katupeilin takana, joka oli hänen suurimpia menestyksiään niin taiteellisesti kuin yleisömääränkin kannalta. Samaa linjaa oli siis syytä jatkaa. Seuraavana vuonna Särkältä ilmestyikin tämä vuoden 1790 Turkuun sijoittuva koominen historiallinen romanssi. Molemmat perustuvat myös Serpin eli Seere Salmisen näytelmiin.
Nuori Katarina Thorwöst (Eeva-Kaarina Volanen) on jäänyt leskeksi ja kun suruvuosi on kulunut, ovat kosijatkin valmiina. Naisen nuoruuden ja kauneuden lisäksi näitä häntä huomattavasti vanhempia miehiä viehättää Katarinan perimä suuri omaisuus. Niin rahaton dosentti Cajalen (Jalmari Rinne) kuin pastori Mathesiuskin havittelevat avioliittoa nuoren naisen kanssa. Mathesiuksen lisämotivaationa toimii sekin, että toinen vaihtoehto on joutua elättämään Mynämäen kirkkoherran leskeä. Kaupunkiin ilmestyy kuitenkin parahiksi luutnantti Carl-Magnus Schildt (Martti Katajisto) ja Katariina kiinnostuu hänestä.
Särkkä oli usein parhaimmillaan historiallisissa aiheissa ja tässäkin elokuvassa ajankuva on tavoitettu mainiosti niin lavastuksen, pukujen kuin käytöstapojenkin osalta. Satiirisen terän tähän herkulliseen komediaan luo se, että monet hahmoista näkevät naimisiinmenon pelkästään rahan kannalta ja vanhemmat miehet haluavat itselleen nuoren naisen myös itsetuntonsa pönkittämiseksi. Naiset taas muodostavat pikkukaupungin moraalia vartioivan juorukerhon.
Salminen ja Rinne tekevät molemmat mainiot suoritukset. He tyylittelevät hahmonsa groteskiin suuntaan ja luovat näin koomista lisätehoa. Cajalen ja Mathesius eivät silti käänny pelkästään vastenmielisiksi, vaan heidän toimintansa on motivoitu ajan tapakulttuuria ja sukupuolten roolijakoa vasten. Tarinassa on ajoittaista tyhjäkäyntiä sen jälkeen, kun Katarinan ja luutnantin suhde on alkanut, mutta hyvät näyttelijäsuoritukset pitävät elokuvan koossa loppuun asti. Mukana on Särkälle tyypillinen vivahde melkein tavoittamatonta, arjen yläpuolelle kohoavaa romantiikkaa (Katarinan ja luutnantin suhde) ja sivurooleista tekee erikseen mieli mainita aina mainion Rauha Rentolan mamselli Augusta Eufrosyne Schenbeck. Rentola kuvaa hauskasti ja koskettavasti mamsellin ailahteluja ja kehnoa itseluottamusta. Kaikkiaan Katarina kaunis leski on herkkupala kotimaisen vanhan komedian ystävälle.
Katarina kaunis leski (1950)
Ohjaus: Toivo Särkkä
Pääosissa: Eeva-Kaarina Volanen, Martti Katajisto, Jalmari Rinne, Unto Salminen, Rauha Rentola, Jorma Nortimo, Arvo Lehesmaa, Henny Waljus, Tyyne Haarla, Leo Riuttu, Annie Sundman.
Nuori Katarina Thorwöst (Eeva-Kaarina Volanen) on jäänyt leskeksi ja kun suruvuosi on kulunut, ovat kosijatkin valmiina. Naisen nuoruuden ja kauneuden lisäksi näitä häntä huomattavasti vanhempia miehiä viehättää Katarinan perimä suuri omaisuus. Niin rahaton dosentti Cajalen (Jalmari Rinne) kuin pastori Mathesiuskin havittelevat avioliittoa nuoren naisen kanssa. Mathesiuksen lisämotivaationa toimii sekin, että toinen vaihtoehto on joutua elättämään Mynämäen kirkkoherran leskeä. Kaupunkiin ilmestyy kuitenkin parahiksi luutnantti Carl-Magnus Schildt (Martti Katajisto) ja Katariina kiinnostuu hänestä.
Särkkä oli usein parhaimmillaan historiallisissa aiheissa ja tässäkin elokuvassa ajankuva on tavoitettu mainiosti niin lavastuksen, pukujen kuin käytöstapojenkin osalta. Satiirisen terän tähän herkulliseen komediaan luo se, että monet hahmoista näkevät naimisiinmenon pelkästään rahan kannalta ja vanhemmat miehet haluavat itselleen nuoren naisen myös itsetuntonsa pönkittämiseksi. Naiset taas muodostavat pikkukaupungin moraalia vartioivan juorukerhon.
Salminen ja Rinne tekevät molemmat mainiot suoritukset. He tyylittelevät hahmonsa groteskiin suuntaan ja luovat näin koomista lisätehoa. Cajalen ja Mathesius eivät silti käänny pelkästään vastenmielisiksi, vaan heidän toimintansa on motivoitu ajan tapakulttuuria ja sukupuolten roolijakoa vasten. Tarinassa on ajoittaista tyhjäkäyntiä sen jälkeen, kun Katarinan ja luutnantin suhde on alkanut, mutta hyvät näyttelijäsuoritukset pitävät elokuvan koossa loppuun asti. Mukana on Särkälle tyypillinen vivahde melkein tavoittamatonta, arjen yläpuolelle kohoavaa romantiikkaa (Katarinan ja luutnantin suhde) ja sivurooleista tekee erikseen mieli mainita aina mainion Rauha Rentolan mamselli Augusta Eufrosyne Schenbeck. Rentola kuvaa hauskasti ja koskettavasti mamsellin ailahteluja ja kehnoa itseluottamusta. Kaikkiaan Katarina kaunis leski on herkkupala kotimaisen vanhan komedian ystävälle.
Katarina kaunis leski (1950)
Ohjaus: Toivo Särkkä
Pääosissa: Eeva-Kaarina Volanen, Martti Katajisto, Jalmari Rinne, Unto Salminen, Rauha Rentola, Jorma Nortimo, Arvo Lehesmaa, Henny Waljus, Tyyne Haarla, Leo Riuttu, Annie Sundman.
torstai 26. maaliskuuta 2020
Tyttö tuli taloon (1956)
Kaksi nuorta naista on menossa kesäloman viettoon serkkunsa mökille, mutta eksyvät vahingossa elokuvakäsikirjoittajan huvilalle. Käsikirjoittaja kärvistelee samalla luomisongelmien parissa. Hän huomaa kutsumattomat vieraat, mutta ei aja näitä pois, vaan päättää käyttää heidän seikkailujaan uuden tekstinsä pohjana.
Nuori Heidi Krohn oli 1950-luvun puolivälissä maamme suosituimpia filmitähtiä ja Veikko Itkonen tuotti kolme hänen pääosittamaansa kevyttä komediaa. Tyttö tuli taloon on niistä viimeinen ja sen Itkonen myös ohjasi. Kokonaisuutena elokuva ei ole mikään mestariteos, mutta sitä katsoessa tulee hyvä mieli, joten vanhojen kotimaisten komedioiden ystävän kannattaa katsastaa se ainakin kertaalleen.
Filmin pointtina on parodiointi elokuvan tekotavoista (nopeasti viihdettä purkkiin kevyellä käsikirjoituksella) ja tässä mielessä Tyttö tuli taloon on aika harvinainen teos. Myöhemmin Speden Tup-akka-lakko parodioi elokuvantekoa vähän samaan tapaan. Kuluneet vuosikymmenet ovat tuoneet tarinaan myös tiettyä lisäkierrettä.
Joel Rinteen esittämä käsikirjoittaja nimittäin sekä salakuuntelee että tiirailee kaukoputkella nuoria kesävieraita. Tämä saa aikaan kieltämättä hieman pervon tunnelman näin Me Too-aikakaudella. Muutenkin asenne naisiin on mutkattoman patriarkaalinen eikä käsikirjoittaja kaihda jatkuvaa valehtelemista. Parodian yksi taso onkin siinä, että kaikenlaiset ihmissuhdesekoilut ja todelliset sekä valkokankaalle suunnitellut roolit menevät koko ajan sekaisin. Lopun onnellinen parisuhteenmuodostuskin jää vähän kyseenalaiseen valoon, kun loppusuudelma saadaan "tuottajan vaatimuksesta".
Naisten asenne parisuhteeseen taas on käytännöllinen. Miehen on oltava rehellinen, mutta kyettävä myös takaamaan hyvä elintaso. Elintason kohottamiseen liittyvät haaveet ovatkin yksi Itkosen komedioiden vakioteemoista (Virtaset ja Lahtiset, Maailman kaunein tyttö). Nämä kaikki piirteet, kuten myös julkkiskulttuurin irvailu yleensäkin (mitä oli ollut jo aiemmassa Krohn-komediassa Leena) tuovat kiinnostavia lisäsävyjä elokuvan päivänpaisteiseen pintaan.
Kaikkiaan Itkosen ohjaus on varsin sujuvaa ja Kalle Peronkosken kuvaus tyylikästä. Jotkut kuvat auringonpaisteisesta järvestä ja nuorista pääosanesittäjistä ovat todella kauniita. Tämäkin Itkosen komedia tapahtuu pääasiassa yhdessä miljöössä eli käsikirjoittajan huvilalla. Tämä on yhdistävä piirre useallekin tuottajan hupielokuvalle. Helunan häämatka tapahtuu sisävesilaivalla, Mullin mallin tyhjässä hotellissa, Iloinen Linnanmäki huvipuistossa, Suuri sävelparaati studiossa "suurta konserttia harjoiteltaessa", Virtaset ja Lahtiset päähenkilöperheen "asunnossa" ja Voi veljet mikä päivä! taas kesähuvilalla. Ratkaisuja on varmaan useasti tehty budjettisyistä, mutta niissä tekee mieli nähdä myös jonkinlainen filosofinen kannanotto siihen, miten komediaa voi tehdä.
Tyttö tuli taloon (1956)
Ohjaus: Veikko Itkonen
Käsikirjoitus: Roy eli Tapio Vilpponen
Pääosissa: Heidi Krohn, Maija Karhi, Joel Rinne, Matti Oravisto, Mirva Arvinen, Pentti Viljanen, Uuno Laakso, Jorma Nortimo, Ekke Hämäläinen, Kaarlo Wilska.
Nuori Heidi Krohn oli 1950-luvun puolivälissä maamme suosituimpia filmitähtiä ja Veikko Itkonen tuotti kolme hänen pääosittamaansa kevyttä komediaa. Tyttö tuli taloon on niistä viimeinen ja sen Itkonen myös ohjasi. Kokonaisuutena elokuva ei ole mikään mestariteos, mutta sitä katsoessa tulee hyvä mieli, joten vanhojen kotimaisten komedioiden ystävän kannattaa katsastaa se ainakin kertaalleen.
Filmin pointtina on parodiointi elokuvan tekotavoista (nopeasti viihdettä purkkiin kevyellä käsikirjoituksella) ja tässä mielessä Tyttö tuli taloon on aika harvinainen teos. Myöhemmin Speden Tup-akka-lakko parodioi elokuvantekoa vähän samaan tapaan. Kuluneet vuosikymmenet ovat tuoneet tarinaan myös tiettyä lisäkierrettä.
Joel Rinteen esittämä käsikirjoittaja nimittäin sekä salakuuntelee että tiirailee kaukoputkella nuoria kesävieraita. Tämä saa aikaan kieltämättä hieman pervon tunnelman näin Me Too-aikakaudella. Muutenkin asenne naisiin on mutkattoman patriarkaalinen eikä käsikirjoittaja kaihda jatkuvaa valehtelemista. Parodian yksi taso onkin siinä, että kaikenlaiset ihmissuhdesekoilut ja todelliset sekä valkokankaalle suunnitellut roolit menevät koko ajan sekaisin. Lopun onnellinen parisuhteenmuodostuskin jää vähän kyseenalaiseen valoon, kun loppusuudelma saadaan "tuottajan vaatimuksesta".
Naisten asenne parisuhteeseen taas on käytännöllinen. Miehen on oltava rehellinen, mutta kyettävä myös takaamaan hyvä elintaso. Elintason kohottamiseen liittyvät haaveet ovatkin yksi Itkosen komedioiden vakioteemoista (Virtaset ja Lahtiset, Maailman kaunein tyttö). Nämä kaikki piirteet, kuten myös julkkiskulttuurin irvailu yleensäkin (mitä oli ollut jo aiemmassa Krohn-komediassa Leena) tuovat kiinnostavia lisäsävyjä elokuvan päivänpaisteiseen pintaan.
Kaikkiaan Itkosen ohjaus on varsin sujuvaa ja Kalle Peronkosken kuvaus tyylikästä. Jotkut kuvat auringonpaisteisesta järvestä ja nuorista pääosanesittäjistä ovat todella kauniita. Tämäkin Itkosen komedia tapahtuu pääasiassa yhdessä miljöössä eli käsikirjoittajan huvilalla. Tämä on yhdistävä piirre useallekin tuottajan hupielokuvalle. Helunan häämatka tapahtuu sisävesilaivalla, Mullin mallin tyhjässä hotellissa, Iloinen Linnanmäki huvipuistossa, Suuri sävelparaati studiossa "suurta konserttia harjoiteltaessa", Virtaset ja Lahtiset päähenkilöperheen "asunnossa" ja Voi veljet mikä päivä! taas kesähuvilalla. Ratkaisuja on varmaan useasti tehty budjettisyistä, mutta niissä tekee mieli nähdä myös jonkinlainen filosofinen kannanotto siihen, miten komediaa voi tehdä.
Tyttö tuli taloon (1956)
Ohjaus: Veikko Itkonen
Käsikirjoitus: Roy eli Tapio Vilpponen
Pääosissa: Heidi Krohn, Maija Karhi, Joel Rinne, Matti Oravisto, Mirva Arvinen, Pentti Viljanen, Uuno Laakso, Jorma Nortimo, Ekke Hämäläinen, Kaarlo Wilska.
keskiviikko 22. tammikuuta 2020
Kari Uusitalolle kotimainen elokuva on ollut elämäntyö
Elokuvaneuvos Kari Uusitalon tietävät kaikki kotimaista elokuvaa vähänkään enemmän seuranneet tahot. Hän on kirjoittanut mittavan uransa aikana leegion kirjoja suomalaisen elokuvan historiasta ja tehnyt myös itse dokumenttielokuvia. Uusitalon rakkaus suomalaiseen elokuvaan syttyi Orvo Saarikiven vuonna 1942 ensi-iltaan tulleen Aika vanha kultainen-teoksen myötä.
- Olin kesällä 1942 yhdeksänvuotias. Elokuva teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olin heti "myyty" elokuvalle ja nimenomaan kotimaiselle. Kun joulukuussa 1957 menin työhön Suomi-Filmin lyhytelokuvaosastolle, sen osastopäällikkönä oli - Orvo Saarikivi eli elämäni ensimmäisen elokuvan ohjaaja. Kohtalonsormen jalanjälkikö oli pelissä mukana?
Uusitalo kiinnostui jo varhaisessa vaiheessa myös kotimaisen elokuvan historiasta. Hän kertoo, että ajatus aihetta käsittelevän kirjan kirjoittamisesta syntyi talvella 1961. Yksinkertaisesti siksi, ettei sellaista teosta vielä ollut.
- Rupesin keräämään järjestelmällisesti suomalaisen elokuvan historiaan liittyviä tietoja, kun ne olivat niin riipinraapin siellä ja täällä. Kirjahanketta taas edisti silloisen esimieheni Veikko Laihasen myönteinen suhtautuminen asiaan.
Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet ilmestyi sitten vuonna 1965 ja Uusitalo pitää sitä pääteoksenaan Suomen kansallisfilmografia-teossarjan ohella. Elokuvaneuvos toimi sarjan päätoimittajana. Jotain on jäänyt julkaisemattakin.
- Abel Adamsin ja Adams-Filmi Oy:n historiateoksen piti ilmestyä vuonna 2012, firman satavuotisjuhlavuonna, kustantajana Abelin pojanpoika Peter Adams. Jotenkin valmis käsikirjoitus kuitenkin hautautui hänen muiden liikepuuhiensa ja rientojensa alle. Teos jäi toteuttamatta.
Uusitalo kirjoitti artikkelin myös viime vuonna ilmestyneeseen Unelmatehdas Liisankadulla-kirjaan, joka käsittelee Suomen Filmiteollisuutta ja sen tuotantoa. Hän kertoo kirjoittavansa yhä jonkin verran, "mutta aika vähäistä se nykyisin jo on".
Kirjaprojektiensa ohella Uusitalo on kirjoittanut runsaasti artikkeleita ja arvosteluja kotimaisesta elokuvasta. Julkaisufoorumeita ovat olleet esimerkiksi Kinolehti ja Hyvinkään sanomat.
Hän on kuitenkin toiminut myös ohjaajana. Pääasiassa Uusitalon ohjaustyöt ovat olleet veronalennuslyhytelokuvia studiokaudella, mutta hän toteutti myös kolme pitkää elokuvaa. Suomalainen ratsuväki (1963) kertoo nimensä mukaisesti maamme ratsuväen tarinan, Mannerheim Suomen marsalkka (1968) taas valottaa kohteensa elämäntarinaa arkistofilmien avulla. Se oli vuonna 1923, kun isällä oli hammassärky... (1969) on puolestaan kokoomaelokuva, johon on yhdistetty Erkki Karun lyhytkomedian oheen autenttisia arkistovälähdyksiä 1920-luvun alun Helsingistä. Teokset osoittavat taitavaa elokuvakielen ja - muodon hallintaa. Uusitalo kertoo harkinneensa laajempaakin heittäytymistä elokuvantekijäksi.
- Ajatus kävi mielessäni 1960-luvun alkupuoliskolla, perustaa oma tuotantoyhtiö Kare-Filmi Reijo Hassisen kanssa, mutta kotimaisten lyhytelokuvien veronalennusoikeuden päättyminen 1964 romutti ajatuksen. Myös pitkän näytelmäelokuvan ohjaaminen kiinnosti jossakin määrin, mutta sitten 1970 siirryin vastakkaiselle puolelle elokuvasäätiön listoille elokuvien tukijaksi (rahoittajaksi) ja ajatus jäi. Omiin ohjaustöihini suhtaudun hyvin nostalgisesti. Ehkä parhaana niistä pidän Mannerheim Suomen marsalkkaa (1968) ja lyhytelokuvaa Mika Waltarista (1962).
Kari Uusitalon suhde kotimaiseen elokuvaan on siis ollut vähintäänkin kiinteä. Mutta mikä hänelle on tärkeintä elokuvassa ja mitä suomainen elokuva on hänelle merkinnyt?
- Tärkeintä elokuvassa minulle on, että se saa minut pitämään siitä. Vanhana Särkän sähköpoikana kiinnitän huomioni myös mahdollisiin klaffivirheisiin, epäaidontuntuiseen replikointiin sekä "vuotaako" kulissi ja näkyykö kuvassa maikin varjo.
- Elokuva, nimenomaan kotimainen, on ollut sekä elämäntyöni että ehkä tärkein harrastukseni. Kun katson taaksepäin, olen iloinen siitä, että toukokuussa 1955 keksin hakeutua kesätöihin Liisankadun SF-halleille. Siitä kaikki alkoi...
Kotimaisen elokuvan nykytilaa Uusitalo pitää kohtalaisena. Hänen mukaansa taso on varsin vaihtelevaa, mutta enimmäkseen tuotokset ovat vähintään mielenkiintoisia. Elokuvaneuvos muistuttaa myös Elokuvasäätiön rahoittajapanoksesta, joka on erittäin merkittävä.
Aikanaan kun ryhdyin seuraamaan kotimaista elokuvaa, minulle toimivat erittäin tärkeänä ja mielenkiintoisena alkupisteenä Uusitalon laatimat luettelot merkittävistä kotimaisista elokuvista Mitä Missä Milloin-kirjoissa vuosina 1983 ja 1990. Ensimmäisessä esiteltiin 55, jälkimmäisessä täydet sata teosta. Listoja katsellessa huomio kiinnittyy joihinkin sellaisiin teoksiin, jotka eivät ole saaneet kriitikoiden yleistä tunnustusta ainakaan enää nykyään. Yksi tällainen elokuva on Aarne Laineen Kukonlaulusta kukonlauluun vuodelta 1955. Ohjaajansa ainoa vakava teos saa elokuvaneuvoksen kannatuksen edelleenkin.
- Kukonlaulusta kukonlauluun on Aarne Laineen neljästä ohjauksesta ylivoimaisesti paras, johtuen jo käsikirjoituksesta. Elokuva liikkui hyvin ajassa, 1950-luvun puolivälin tunnelmisssa. Sen nimi ruotsiksi oli erinomaisen onnistunut "Men starkast är jorden". On varmasti lähiluvun ansaitseva elokuva.
Noilla listoilla oli myös useampia Toivo Särkän historiallisia elokuvia. Maisterin ohjauksista Uusitalo toteaa näin:
- Särkkä oli paras epookkielokuvien ohjaajana. Hänellä oli vuosisadan vaihteesta jo omakohtaisia muistikuvia. Ja muutenkin hänen elokuvansa olivat enimmäkseen ammattimaisesti toteutettuja.
Lopuksi pyysin Kari Uusitaloa laatimaan listan kymmenestä suosikkielokuvastaan kotimaisen elokuvan studiokaudelta (1920-1963).
- Huvittelen katsomalla videolta vanhoja kotimaisia elokuvia aikajärjestyksessä. Vuosien 1920-1963 mielestäni parhaat elokuvat ovat aikajärjestyksessä siis olleet: (peruste: Olen vain pitänyt niistä eniten):
Valentin Vaala: Gabriel, tule takaisin (1951)
Jack Witikka: Silja nuorena nukkunut (1956)
Edvin Laine: Niskavuori taistelee (1957)
Jack Witikka: Suuri sävelparaati (1959)
Aarne Tarkas: Opettajatar seikkailee (1960)
Aarne Tarkas: Oksat pois... (1961)
Ritva Arvelo: Kultainen vasikka (1961)
Aarne Tarkas: Älä nuolase... (1962)
Edvin Laine: Pikku suorasuu (1962)
Mikko Niskanen: Pojat (1962)
- Tämä on tietysti hyvin epäortodoksinen lista, mutta nämä kotimaiset elokuvat vuosilta 1920-1963 ovat kotiolojen uusintakatselussa miellyttäneet minua eniten, Kari Uusitalo päättää.
- Olin kesällä 1942 yhdeksänvuotias. Elokuva teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olin heti "myyty" elokuvalle ja nimenomaan kotimaiselle. Kun joulukuussa 1957 menin työhön Suomi-Filmin lyhytelokuvaosastolle, sen osastopäällikkönä oli - Orvo Saarikivi eli elämäni ensimmäisen elokuvan ohjaaja. Kohtalonsormen jalanjälkikö oli pelissä mukana?
Uusitalo kiinnostui jo varhaisessa vaiheessa myös kotimaisen elokuvan historiasta. Hän kertoo, että ajatus aihetta käsittelevän kirjan kirjoittamisesta syntyi talvella 1961. Yksinkertaisesti siksi, ettei sellaista teosta vielä ollut.
- Rupesin keräämään järjestelmällisesti suomalaisen elokuvan historiaan liittyviä tietoja, kun ne olivat niin riipinraapin siellä ja täällä. Kirjahanketta taas edisti silloisen esimieheni Veikko Laihasen myönteinen suhtautuminen asiaan.
Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet ilmestyi sitten vuonna 1965 ja Uusitalo pitää sitä pääteoksenaan Suomen kansallisfilmografia-teossarjan ohella. Elokuvaneuvos toimi sarjan päätoimittajana. Jotain on jäänyt julkaisemattakin.
- Abel Adamsin ja Adams-Filmi Oy:n historiateoksen piti ilmestyä vuonna 2012, firman satavuotisjuhlavuonna, kustantajana Abelin pojanpoika Peter Adams. Jotenkin valmis käsikirjoitus kuitenkin hautautui hänen muiden liikepuuhiensa ja rientojensa alle. Teos jäi toteuttamatta.
Uusitalo kirjoitti artikkelin myös viime vuonna ilmestyneeseen Unelmatehdas Liisankadulla-kirjaan, joka käsittelee Suomen Filmiteollisuutta ja sen tuotantoa. Hän kertoo kirjoittavansa yhä jonkin verran, "mutta aika vähäistä se nykyisin jo on".
Kirjaprojektiensa ohella Uusitalo on kirjoittanut runsaasti artikkeleita ja arvosteluja kotimaisesta elokuvasta. Julkaisufoorumeita ovat olleet esimerkiksi Kinolehti ja Hyvinkään sanomat.
Hän on kuitenkin toiminut myös ohjaajana. Pääasiassa Uusitalon ohjaustyöt ovat olleet veronalennuslyhytelokuvia studiokaudella, mutta hän toteutti myös kolme pitkää elokuvaa. Suomalainen ratsuväki (1963) kertoo nimensä mukaisesti maamme ratsuväen tarinan, Mannerheim Suomen marsalkka (1968) taas valottaa kohteensa elämäntarinaa arkistofilmien avulla. Se oli vuonna 1923, kun isällä oli hammassärky... (1969) on puolestaan kokoomaelokuva, johon on yhdistetty Erkki Karun lyhytkomedian oheen autenttisia arkistovälähdyksiä 1920-luvun alun Helsingistä. Teokset osoittavat taitavaa elokuvakielen ja - muodon hallintaa. Uusitalo kertoo harkinneensa laajempaakin heittäytymistä elokuvantekijäksi.
- Ajatus kävi mielessäni 1960-luvun alkupuoliskolla, perustaa oma tuotantoyhtiö Kare-Filmi Reijo Hassisen kanssa, mutta kotimaisten lyhytelokuvien veronalennusoikeuden päättyminen 1964 romutti ajatuksen. Myös pitkän näytelmäelokuvan ohjaaminen kiinnosti jossakin määrin, mutta sitten 1970 siirryin vastakkaiselle puolelle elokuvasäätiön listoille elokuvien tukijaksi (rahoittajaksi) ja ajatus jäi. Omiin ohjaustöihini suhtaudun hyvin nostalgisesti. Ehkä parhaana niistä pidän Mannerheim Suomen marsalkkaa (1968) ja lyhytelokuvaa Mika Waltarista (1962).
Kari Uusitalon suhde kotimaiseen elokuvaan on siis ollut vähintäänkin kiinteä. Mutta mikä hänelle on tärkeintä elokuvassa ja mitä suomainen elokuva on hänelle merkinnyt?
- Tärkeintä elokuvassa minulle on, että se saa minut pitämään siitä. Vanhana Särkän sähköpoikana kiinnitän huomioni myös mahdollisiin klaffivirheisiin, epäaidontuntuiseen replikointiin sekä "vuotaako" kulissi ja näkyykö kuvassa maikin varjo.
- Elokuva, nimenomaan kotimainen, on ollut sekä elämäntyöni että ehkä tärkein harrastukseni. Kun katson taaksepäin, olen iloinen siitä, että toukokuussa 1955 keksin hakeutua kesätöihin Liisankadun SF-halleille. Siitä kaikki alkoi...
Kotimaisen elokuvan nykytilaa Uusitalo pitää kohtalaisena. Hänen mukaansa taso on varsin vaihtelevaa, mutta enimmäkseen tuotokset ovat vähintään mielenkiintoisia. Elokuvaneuvos muistuttaa myös Elokuvasäätiön rahoittajapanoksesta, joka on erittäin merkittävä.
Aikanaan kun ryhdyin seuraamaan kotimaista elokuvaa, minulle toimivat erittäin tärkeänä ja mielenkiintoisena alkupisteenä Uusitalon laatimat luettelot merkittävistä kotimaisista elokuvista Mitä Missä Milloin-kirjoissa vuosina 1983 ja 1990. Ensimmäisessä esiteltiin 55, jälkimmäisessä täydet sata teosta. Listoja katsellessa huomio kiinnittyy joihinkin sellaisiin teoksiin, jotka eivät ole saaneet kriitikoiden yleistä tunnustusta ainakaan enää nykyään. Yksi tällainen elokuva on Aarne Laineen Kukonlaulusta kukonlauluun vuodelta 1955. Ohjaajansa ainoa vakava teos saa elokuvaneuvoksen kannatuksen edelleenkin.
- Kukonlaulusta kukonlauluun on Aarne Laineen neljästä ohjauksesta ylivoimaisesti paras, johtuen jo käsikirjoituksesta. Elokuva liikkui hyvin ajassa, 1950-luvun puolivälin tunnelmisssa. Sen nimi ruotsiksi oli erinomaisen onnistunut "Men starkast är jorden". On varmasti lähiluvun ansaitseva elokuva.
Noilla listoilla oli myös useampia Toivo Särkän historiallisia elokuvia. Maisterin ohjauksista Uusitalo toteaa näin:
- Särkkä oli paras epookkielokuvien ohjaajana. Hänellä oli vuosisadan vaihteesta jo omakohtaisia muistikuvia. Ja muutenkin hänen elokuvansa olivat enimmäkseen ammattimaisesti toteutettuja.
Lopuksi pyysin Kari Uusitaloa laatimaan listan kymmenestä suosikkielokuvastaan kotimaisen elokuvan studiokaudelta (1920-1963).
- Huvittelen katsomalla videolta vanhoja kotimaisia elokuvia aikajärjestyksessä. Vuosien 1920-1963 mielestäni parhaat elokuvat ovat aikajärjestyksessä siis olleet: (peruste: Olen vain pitänyt niistä eniten):
Valentin Vaala: Gabriel, tule takaisin (1951)
Jack Witikka: Silja nuorena nukkunut (1956)
Edvin Laine: Niskavuori taistelee (1957)
Jack Witikka: Suuri sävelparaati (1959)
Aarne Tarkas: Opettajatar seikkailee (1960)
Aarne Tarkas: Oksat pois... (1961)
Ritva Arvelo: Kultainen vasikka (1961)
Aarne Tarkas: Älä nuolase... (1962)
Edvin Laine: Pikku suorasuu (1962)
Mikko Niskanen: Pojat (1962)
- Tämä on tietysti hyvin epäortodoksinen lista, mutta nämä kotimaiset elokuvat vuosilta 1920-1963 ovat kotiolojen uusintakatselussa miellyttäneet minua eniten, Kari Uusitalo päättää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)