Virtaset ja Lahtiset (1959)

Virtasen perhe asuu komeassa omakotitalossa ja odottaa niin poikansa Jyrkin rippijuhlia kuin lähistöllä asuvan Lahtisen viisikymppisiä. Kateus Lahtisten menestyksestä työelämässä kalvaa mieltä ja muutenkin ajatukset liikkuvat lähinnä elintason kohottamisessa.
Leena Härmä oli aikanaan suosittu kirjailija ja ansioitui niin näytelmien (komedioiden ja farssien) kuin nuortenkirjojenkin kirjoittajana. Hänen ajankohtaisia kysymyksiä sivuavat tekstinsä olivat menestyksiä monissa teattereissa, joten ei ollut mikään ihme, että myös elokuvatuottajat kiinnostuivat niistä. Ensimmäisenä ehti asialle Veikko Itkonen, joka tuotti Virtasista ja Lahtisista tämän pääasiassa studiossa kuvatun komedian. Varhaisiin kotimaisiin värifilmeihin lukeutuvan teoksen kuvasi englantilainen Bob Huke ja ohjasi Jack Witikka.
Witikalle tyypilliseen tapaan ohjaus on huoliteltu ja pysyy hyvin rytmissään. Sisätiloihin istutettu tarina kulkee sujuvasti taitavan tilankäytön ansiosta. Näytteleminen on pääosin erittäin luontevaa, vaikkakin aiheeseen sopivasti tyyliteltyä.
Tarinan keskeiset teemat pyörivät siis kohoavan elintason ja siitä juontuvan kilpailun ympärillä. Itkonen sivusi tällaisia aiheita joissakin muissakin elokuvissaan. Virtaset ovat kateellisia ja juoruilevia, käy myös ilmi, että virkakoneistossa paikkoja jaetaan korruption siivittämänä. Tämä oli ajankohtaista, sillä 50-luvun lopussa korruptioskandaaleja pulpahteli julkisuuteen.
Perhessä vanhemmat ovat lähinnä näennäisiä auktoriteetteja, jotka eivät kiinnitä huomiota lapsiinsa näiden aineellisia tarpeita lukuunottamatta. Tässä mielessä elokuva on jopa varsin ankara. Käy nopeasti ilmi, että lasten kapinointikin on lähinnä näennäistä. He omaksuvat vanhempiensa arvot. Kaikki ihmiset esitetään kuitenkin inhimillisinä ja lopulta melko mukavina, vaikka heillä omat paheensa onkin. Tämä yhdistyneenä elämäntapakritiikkiin vahvistaa sitä, että Witikka oli Suomen Frank Tashlin. Vielä selvemmin tämä näkyy farssissa Iloinen Linnanmäki.

Virtaset ja Lahtiset
Ohjaus: Jack Witikka
Pääosissa: Heimo Lepistö, Terttu Soinvirta, Ritva Valkama, Saara Ranin, Pertti Roisko, Kirsti Lehtonen, Uljas Kandolin, Enni Rekola, Pertti Palo, Olavi Ahonen, Helge Herala.

Hääyön alkuperäisversio viimeinkin nähtävissä

Mestarikuvaaja Erik Blomberg muistetaan myös erinomaisena ohjaajana, jonka viidestä pitkästä ohjaustyöstä Valkoinen peura (1952), Kun on tunteet (1954) ja Kihlaus (1955) kuuluvat kotimaisen elokuvan kiistattomiin ja kestäviin klassikkoihin. Blombergin kaksi muuta pitkää elokuvaa ovat farssi Miss Eurooppaa metsästämässä (1955) ja Hääyö (1959). Viimeksi mainittu oli kunnianhimoinen filmi, jonka käsikirjoituksen laati ohjaajan vaimo ja yhteistyökumppani Mirjami Kuosmanen, mutta projekti kärsi sekä valmistusaikanaan että sen jälkeen monenlaisesta vastatuulesta. Puolalais-suomalais-ruotsalaisena yhteistyönä tehdyn elokuvan tuotantoprosessi oli monivaiheinen ja teos sai Suomen ensi-iltansa vasta tammikuussa 1962 yleisömenestyksenkin jäädessä vaisuksi. Kunnianhimoinen ohjaaja pettyi pahasti sekä itse työhön että sen vastaanottoon, mutta ainakin suomalaisesta vinkkelistä Emile Zolan novelliin perustuvan elokuvan arvioimista on vaikeuttanut ratkaisevasti äärimmäisen kamala dubbaus, joka tuhoaa katselukokemusta pahasti. Onneksi WHS-teatteri Unionissa esitettiin 11.11. alkuperäinen puolankielinen versio, joten teos oli nähtävissä alkuperäisessä muodossaan. Ansio asiasta kuuluu suurelta osin Petteri Kalliomäelle, joka oli laatinut kopioon suomenkieliset tekstit. Hääyötä oli esittelemässä ohjaajan poika Erkka Blomberg.
Hääyön tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1809 ja Napoleonin sotien aikaan. Pienessä kylässä myllärin (Kazimierz Fabisiak) tytär Hanka (Harriet Andersson) on menossa naimisiin, mutta paikalle saapuvat sotajoukot mullistavat rauhallisen yhteisön elämän peruuttamattomasti. Puolalaiset pakenevat itävaltalaisia ja vihollinen miehittää kylän. Hankan sulhanen Janek (Ignacy Gogolewski) kieltäytyy auttamasta itävaltalaisia ja hänet vangitaan. Hankan vapautettua rakastettunsa tapahtumat alkavat vyöryä kenenkään hallitsemattomiin.
Kun kankeasta dubbauksesta oli päästy eroon, elokuva toimi huomattavasti paremmin. Varsinkin alun hääkohtauksessa on kuvattu hienosti kyläläisten ilonpitoa ja elämä nähdään siinä onnellisena, aistimellisena ja aistillisena sanan laajassa mielessä. Myöhemmin teoksessa on jonkinlaisia rytmitysongelmia, joista Henri-Waltter Rehnström on huomauttanut. Erityisesti tämä koskee jaksoa, jossa Janek on vangittuna. Huomaa selkeästi, että Blomberg ei saanut toteuttaa Hääyötä aivan mielensä mukaisesti. Valkoisen peuran tekijä olisi varmasti pystynyt iskevämpään jälkeen.
Hääyö ei silti ole huono elokuva. Sen tematiikassa on nähtävissä yhtäläisyyksiä Blombergin muuhun tuotantoon. Myös aiemmissa hänen ohjauksissaan on esitetty epäilyjä rakkauden kestävyydestä ja ihmiset on nähty raadollisinakin. Myös Valkoisessa peurassa hallitsemattomat voimat (siinä noitavoimat, tässä sota) pääsevät valloilleen ja järkyttävät totunnaista elämänmenoa. Myös Blombergin kuvaamassa, tuottamassa ja osaksi käsikirjoittamassa Varastetussa kuolemassa nähdään nuoret rakastavaiset, joiden onni kyseenalaistuu isänmaan vuoksi. Edelleen myös Varastetussa kuolemassa on kyse kasvuprosessista, jossa on otettava vastuuta. Varastetussa kuolemassa yhteinen tehtävä kuitenkin lujittaa Manjan ja Robertin suhdetta, tässä se on enemmän häiriötekijä tavallisen elämän ja yhteisen onnen tiellä. Näyttäessään isänmaallisuuden ironisessa valossa ja sodan sattumanvaraisena prosessina Hääyö on varsin moderni. Filmin rakenne onkin sellainen, että kun päähenkilöt näyttävät selviävän yhdestä hankaluudesta, he törmäävät heti toiseen. Suomalaisessa elokuvassa sodan luonteen broblematisoivalle näkemykselle on varsin vähän edeltäjiä, lähinnä mieleen tulevat Edvin Laineen Tuntematon sotilas (1955) ja Sven Tuuva (1958), joka kiinnostavasti sijoittuu samaan ajankohtaan kuin Hääyö.
Elokuvan värikuvaus on kunnianhimoista ja Harriet Andersson on pääroolissa erinomainen. Kuvakerronnan jäykkyyksistä ja tarinan ajoittaisesta ulkokohtaisuudesta huolimatta Hääyö ansaitsee ainakin osittaisen uudelleenarvioinnin. Minulle jäi tunne, että teos pitäisi katsoa vielä uudelleen. Matkustamisessa on aina omat stressaavat piirteensä ja muutenkin elokuva olisi hyvä nähdä useampaan kertaan, silloin se aukenee paremmin. Hääyön puolankielinen versio olisikin saatava niin moneen festivaali- tai elokuvakerhoesitykseen kuin mahdollista ja sen dvd- tai blurayjulkaisu olisi kulttuuriteko ajatellen kotimaisen elokuvan ystäviä ja tutkijoita.

Hääyö (1959)
Ohjaus: Erik Blomberg
Pääosissa: Harriet Andersson, Ignacy Gogolewski, Kazimierz Fabisiak, Folke Sundquist, Ryszard Barycz, Erkka Blomberg.