Suomalaisen elokuvan festivaali 2019

28. Suomalaisen elokuvan festivaali järjestettiin tuttuun tapaan Turussa 11.-14. huhtikuuta. Itse pääsin paikalle vasta toisena päivänä, joten torstaina esitetyt Mieheke, Näkymä vastarannalta, Mannerlaatta ja Atomin paluu jäivät väliin. Festivaalin pääteemana oli tänä vuonna kokeellinen elokuva ja siihen liittyen vieraina olivat Mika Taanila, Anna Eriksson, Anneli Nygren ja Saara Ekström. Myös Selma Vilhunen oli paikalla kertomassa ohjauksistaan.
Festivaali käynnistyi osaltani perjantaina Taanilan kuratoiman Vappuhumua - 80 vuotta kokeellista elokuvaa Suomessa-näytöksen myötä. Siinä esitettiin aikajärjestyksessä kymmenen lyhyttä teosta. Aloitus myöhästyi ääniongelmien vuoksi jonkin verran, mutta odottaminen kannatti. Kokonaisuudelle nimen antanut Vappuhumua on vuonna 1938 valmistunut Ama Jokisen ohjaama klassikko, joka nimensä mukaisesti kertoo kevään juhlaa viettävästä kaupungista. Irtonainen teos havainnoi niin urbaanin elämän vilinää kuin humalassa ja krapulassa toikkaroivan miehen seikkailujakin.
Seuraavaksi vuorossa oli kuvaajataituri Felix Forsmanin Huono filmi (1950), joka nimensä mukaisesti kertoo, mikä kaikki voi mennä elokuvanteossa pieleen. Lopulta koko filmi heitetään roskiin. Taanilan mukaan humoristinen kuvaus on materialistisen elokuvan absudi merkkiteos. Mainittakoon, että sen enempää Vappuhumua kuin Huono filmikään eivät ole varsinaisesti kokeellisia. Ne vain sisältävät joitakin kokeellisuuden piirteitä, jotka olivat tuolloin kotimaisessa elokuvassa tuiki harvinaisia.
Suosikikseni näytöksessä kohosivat kuitenkin Elina Kataisen Filmihullu-lehdelle vuonna 1969 tekemät mainokset. Lyhyet ja tehokkaat elokuvat käyttivät hienosti niin tekstejä, animoituja possuja kuin katkelmia ajan elokuvistakin. Jörn Donnerkin vilahti kankaalla. Katainen teki myöhemmällä urallaan niin animaatiota, pilakuvia kuin leikkaajan ja tuottajankin töitä. Tekisi mieli julistaa näkemäni mainokset kotimaisen kokeellisen klassikoiksi!
Vuotta aikaisemmin Katainen ohjasi yhdessä Pirjo Honkasalon ja Timo Linnasalon kanssa (tiettävästi mukana oli muitakin nuoria tekijöitä) Arento-nimisessä kampaamossa elokuvan The Whole Truth and Nothing But The Truth. Vain kolme minuuttia kestänyt filmi muodostui realistisesta ja rajatusta tapahtumaympäristöstään huolimatta hämmentäväksi tripiksi, jota Taanila luonnehtii ohjelmakirjassa "sarjallisen muotokokeilun hiotuksi timantiksi" ja "suomalaisen strukturalistisen elokuvan monumentaaliseksi kantateokseksi". Muista näytöksen elokuvista mieleen jäi paremmin muilta aloilta tunnetun Rosa Liksomin neliminuuttinen La Tour Eiffel, joka uutiskatsaukseksi naamioituneena kertoi Eiffelin tornin vallanneesta uudesta ja vaikutusvaltaisesta yhteisöstä. Osa muista teoksista olisi varmaan ollut paremmin kotonaan galleriaympäristössä.
Seuraavat näytökset oli omistettu Mika Taanilan omalle tuotannolle. Optinen ääni (2005) on tavallaan musiikkivideo,  joita ohjaaja on muutenkin tehnyt paljon. Musiikki vain on sävelletty printtereille (kanadalaisen yhtyeen sävellys matriisikirjoittimille) ja muille toimistotarvikkeille. Kokonaisuus on erittäin hyvä. Jo klassikoksi muodostunut dokumentti Tulevaisuus ei ole entisensä (2002) visionääri Erkki Kurenniemestä ja lyhyt, mykkä kunnianosoitus Kurenniemelle (Sommerreise vuodelta 2006) täydensivät kokonaisuuden. Tulevaisuus ei ole entisensä on jo ennestään yksi kaikkien aikojen dokumenttisuosikeistani ja se oli yhä vaikuttavaa katsottavaa.
 Taanilan elokuvista nähtiin vielä toinenkin kokonaisuus. Mieleen jäivät siitä erityisesti 60-luvun lopun teknologiaoptimismia dokumentoiva Futuro - tulevaisuuden olotila (1998) ja Pelin viivyttäminen (2017). Edellinen on lopulta varsin perinteinen, mutta erittäin hyvin tehty dokumentti Matti Suurosen kehittelemästä muovisesta Futuro-talosta ja sen tarinasta, jälkimmäinen taas kokeellinen visio jääkiekosta. Pelin viivyttämisessä Taanila on ottanut lähtökohdaksi uutisfilmin 1950-luvulta. Siinä Suomen maajoukkue pelaa brittiläistä Wembley Lionsia vastaan (Britanniassa oli vielä 50-luvulla hyvä jääkiekon ammattilaisliiga, jossa pelasi mm. suomalainen Jorma Salmi). Teos katsottiin 3 D-laseilla, jolloin pelaajien ponnistelu näytti paljon varjomaisemmalta ja ennen kaikkea fyysisemmältä kuin vanhassa ja varsin staattisessa reportaasissa. Katsoessa tuli mieleen, että edes nykyjääkiekon vaatima nopeus ja voima ei välttämättä välity tv-ruudussa kovin hyvin. Toki lasien ansiosta punaisen ja sinisen sävyjä saanut elokuva toi mieleen mietteitä ja tunteita myös sisyfosmaisesta työn turhuudesta ja ikuisesta jatkuvuudesta, niin humoristinen puolensa kuin irrottelevassa menossa onkin. Kenties kaikessa voi nähdä halutessaan myös jotain tuonpuoleista. Anna Erikssonin kohuttu ja syystäkin kehuttu M jäi sen sijaan tällä kertaa väliin, sillä näin sen jo marraskuussa Pori Film Festivalilla. Kirjattakoon kuitenkin, että kaikessa provokatiivisuudessaan M on merkkiteos pohdinnassaan naisen roolista ja katsomisen kohteena olosta tajuntateollisuudessa.
Lauantai käynnistyi osaltani Rautakylän vanhalla paroonilla (1923). Sakari Topeliuksen samannimiseen pienoisromaaniin perustuva elokuva on lavastajana muistetun Carl Fagerin ainoa ohjaustyö ja se oli kauan yleisön tavoittamattomissa. Nyt, uudet välitekstit saatuaan ja Kari Mäkirannan orkesterin säestämänä, se oli vaikuttava kokemus. Varsinkin tarinan ajankuvaan on kohdistettu erityistä huomiota ja myös tarinankerronta on huolellista ja hyvin pohjustettua. Legendaarisen Adolf Lindforsin näyttelemä paroni on saanut kartanonsa itselleen vääryyden avulla ja salaisuudet alkavat pikkuhiljaa keriytyä auki oikeiden perillisten eksyttyä lumimyrskyssä ja saapuessa sattumalta paikalle. Kaiken takapiruna häärii Lisette Hallström (Naimi Kari), paronin pitkäaikainen taloudenhoitaja. Kari tekee tässä yhden kotimaisen elokuvan vaikuttavimmista "pahoista naisista" kautta aikojen. Itse tarinassa on sukusalaisuuksineen ja kauhuvaikutteineen runsaasti samanlaista tematiikkaa kuin Valentin Vaalan myöhemmässä Topelius-filmissä Linnaisten vihreä kamari (1945). Kari Mäkirannan ja hänen yhtyeensä säestys oli erittäin onnistunut.
Seuraavaksi sukellettiinkin sitten Selma Vilhusen tuotannon pariin. Hobbyhorse Revolution (2017) on dokumentti keppihevostelua harrastavista tytöistä. Teoksessa kuvataan niin harrastuksen luomaa yhteishenkeä, tyttöjen kasvua kuin heidän ristiriitojaan ympäristönsä kanssa. Monet ovat joutuneet harrastuksensa vuoksi kiusatuiksi, mutta toisaalta juuri oman yhteisön tuki on auttanut heitä löytämään omaa persoonallisuuttaan. Päähenkilöitä ovat Aisku, joka valmentaa nuorempia ja menestyy kilpailuissa, mutta joutuu välillä lastensuojelulaitokseen, Elsa, joka joutuu koulukiusatuksi, mutta jolla on taiteellisia lahjoja ja porilainen Alisa, joka kuuluu koko harrastuksen pioneereihin. Vilhunen kuvaa kaikkien elämää suurella lämmöllä ja ymmärryksellä, kaikkien tyttöjen annetaan elokuvassa olla omia itsejään, kokonaisia persoonallisuuksia. Alkukuvana nähtiin Vilhusen vuonna 2000 valmistunut hauska lyhytelokuva Ruutana, joka kertoo nuoren naisen ja miehen hapuilevasta seurusteluyrityksestä.
Vilhusen vuonna 2016 valmistunut Tyttö nimeltä Varpu taas on viime vuosien parhaita kotimaisia pitkiä fiktioita. Varpu (Linnea Skog) asuu yhdessä siivoojaäitinsä Sirun (Paula Vesala) kanssa. Isän puuttuminen kaivertaa tytön mieltä ja hän kertoo ratsastuskavereilleen tästä kaikenlaisia epämääräisiä tarinoita. Lopulta Varpu saa ongituksi äidiltään tiedon siitä, että isä asuu Oulussa ja lähtee etsimään tätä poikaystävänsä varastamalla autolla. Äiti lähtee tietenkin tyttärensä perään. Isäkin löytyy, mutta ei ole ihan sellainen kuin Varpu on kenties olettanut. Vilhusen keskeiset teemat (nuorten ja lasten kasvu, perheen ja isän etsintä, hevosten tuoma lohtu) toistuvat tässäkin elokuvassa. Käsikirjoitus on toimiva, henkilöt uskottavia ja kokonaisia, näyttelijät erinomaisia. Ehkä ainoana hieman hämmentävä seikkana jäi elokuvasta mieleen se, että Varpun toteuttama auton "lainaaminen" jää vaille loppuselvittelyä. Sen jälkeen, kun auto on hylätty, asiaan ei enää palata. Tämän elokuvan alkukuvana nähtiin vuonna 1999 valmistunut lyhäri Päivä isän kanssa, jossa ohjaaja käsittelee mieleenjäävästi ajatuksiaan nuorena kuolleesta isästään.
Viimeinen festivaalipäivä, sunnuntai, muodostui Aleksis Kivi-teemaiseksi. Ensin katsoin Ilmari Unhon elämäkertaelokuvan Minä elän (1946) ja sitten Teuvo Puron Kihlauksen (1922). Ohjaajansa pääteoksiin lukeutuva Minä elän tavoittaa Tapani Maskulaa siteeraten "koskettavaa historiallista syvätarkkuutta". Itselleni se muodostui koko festivaalin vaikuttavimmaksi  kokemukseksi. Unho laventaa perinteisen elämäkertaelokuvan muotoa melodraamalla, ekspressionismilla ja luomalla Kiven voimakkaille ajatuksille ja tunteille usein visuaalisen muodon. Toisaalta ajankuvaa ei ole laiminlyöty, se on tehty huolellisesti ja Kiven elinajan yhteiskunnallista ilmapiiriä tavoitellen. Näin Minä elän voidaan nostaa koko kotimaisten elämäkertaelokuvien sarjan ykköseksi yhdessä Jari Halosen myöhemmän Kivi-hahmotuksen ja Ville Salmisen Tanner-elokuvan Orpopojan valssi (1950) kanssa. Rikkaine tyylillisine vaikutteineen ja rohkeine tyylittelyineenkin Minä elän on sillä tavoin klassinen teos, että siinä on noin puolet sekä lyriikkaa/romantiikkaa, että realismia. Esimerkiksi kauniiden maisemakuvien kautta katsojalle todella välittyy Kiven oletettu tuntemus siitä, millaisena hän ympäristönsä näki. Rauli Tuomi (joka oli pääroolissa myös Topelius-filmatisoinnissa Linnaisten vihreä kamari) on Kivenä loistava ja on todella luineen ja nahkoineen heittäytynyt kirjailijan rooliin.
Teuvo Puron Kihlaus on puolestaan ollut katsojien tavoittamattomissa pitkään. Elokuvan kuvamateriaali on kyllä ollut suurimmaksi osaksi tallella, mutta se on ollut epäjärjestyksessä ja vailla välitekstejä. Nyt kun restaurointityö on saatu tehtyä, on teos nähty niin Forssan mykkäelokuvafestivaaleilla kuin Turussakin. Säestyksestä huolehti tällä kertaa Lau Nau eli Laura Naukkarinen, joka on tehnyt aiemminkin useita erinomaisia säestyksiä mykkäelokuviin. Itse teos on mielenkiintoinen tuttavuus ja erityisesti Martti Tuukka Aapelin roolissa on erinomainen. Vaikka Kihlaus on räväkkä komedia, ei elokuva ole tyyliltään mitenkään groteski, vaan juonta kehitellään rauhallisesti. Toteutus on kunnianhimoinen, mutta ehkä myös hieman staattinen. Erik Blombergin erinomaisen ääniversion (1955) tasolle ei ylletä.
Kaikkiaan Suomalaisen elokuvan festivaali sujui jälleen kerran hyvin ammattitaitoisten järjestelyjen ja mukavan tunnelman myötä. Tarkoitukseni oli katsoa useampiakin elokuvia, mutta tällä kertaa se estyi käytännön syistä.

Jumalan myrsky (1940)

Kilian Melker (Olavi Reimas) on menossa naimisiin Elisa Karhelinin (Kaija Rahola) kanssa. Sulhasmies vaikuttaa kuitenkin levottomalta ja odottaa paikalle sisarensa (Sylvi Palo) kumppania Juhanaa (Matti Aulos). Lopulta tämä saapuukin ja Kilian syöksyy tilittämään hänelle onnetonta tilaansa. Paljastuu, että Kilian on menossa naimisiin rahan vuoksi, jotta voisi pelastaa isänsä kauppahuoneen pahoista talousvaikeuksista. Tästä alkaa varsinainen tarina, joka kerrotaan takautumana.
Valentin Vaala oli kotimaisen elokuvan studiokauden kenties merkittävin ohjaaja ja tässä hän on tehnyt vahvan melodraaman Lauri Haarlan romaanin pohjalta. Teemat ovat silti tuttua Vaalaa. Elokuva alkaa juhlakohtauksesta, kuten Kaikki rakastavat (1935), sen eräänä jännityskohteena on häiden toteutuminen, kuten teoksessa Morsian yllättää (1941) ja se sijoittuu yläluokan piiriin näiden taloushuolia käsitellen, kuten Rikas tyttö (1939). Niskavuori-elokuvien tavoin todellinen rakkaus on jossain toisaalla (tässä tapauksessa Kilian kokee lyhyen ja kiihkeän rakkauden Hanna Niskalan (Irma Seikkula) kanssa). Niskavuorten tavoin päähenkilöä repii siis pääoman ja omaksutun järjestyksen ristiriita. Elääkö omien tunteidensa mukaan ja kenties aidommin?
Edellä mainituista ohjaajansa teoksista Jumalan myrsky poikkeaa melodramaattisemmalla ja synkemmällä otteellaan. Elokuvassa on jonkinlaista masokistista ja itsetuhoista kiihkoa. Melkerin sukua vihataan, koska sen esi-isät ovat tehneet vääryyksiä nälkävuosista saakka. Näin omaisuuden alkuperä ja oikeutus asettuu ironiseen valoon. Markku Varjola kirjoitti aikanaan Filmihullussa aivan oikein, että Jumalan myrskyssä on ekspressionistista tyyliä, tämä toteutuu erityisesti myrskykohtauksissa ja koko hahmotuksen kohtalonomaisuudessa. Kaikki tuntuu olevan kuin ennalta määrättyä ja tätä vielä korostaa takautumarakenne. Tämä vie ajatukset Tulion suuntaan, mutta Vaalan "vaimeampi" toteutus tekee kaikesta vielä toivottomamman tuntuista.
Ihmiset elävät aina kahdella tasolla, reaalisella ja symbolisella. Jälkimmäisen muodostavat esimerkiksi tunteet, omaksutut tavat ja uskomukset. Näillä on Jumalan myrskyssä suuri osuus.  Erityisen synkkää on se, että Kilianin ja Hannan vilpitön rakkauskin saattaa olla vain yksi pakokeino perinnäistapojen ja edellisten sukupolvien asettamien vaatimusten vankilasta. Tässä mielessä voi ajatella, että kaikki ei voinutkaan päättyä kuin huonosti, koska molemmat olivat täydellisesti omaksuneet ympäristön ja vanhempien asettaman symbolisen järjestyksen. Kilianin ja Hannan suhteessa ei ole juuri lainkaan tilaa heille itselleen kuin aivan ohikiitävinä hetkinä. Voi sanoa, että näiltä osin Jumalan myrsky on Vaalan tuotannossa jopa poikkeuksellisen toivoton elokuva. Samanlaista tunnelmaa on nähtävissä lähinnä Loviisan (1946) ja Gabriel, tule takaisin! (1951)-teoksen joissakin jaksoissa. Kilianin ja Hannan ovat kuin marionetteja. Kuin Tex Averyn Lurppa, molemmat ovat samantien jo tapahtumisen lopussa, kun ovat aloittaneet jotain, koska ajatusmaailma kahlitsee heidän toimintansa ja kaikki on toivotonta. Teos tuo mieleen myös 1930- ja 40-lukujen saksalaiset melodraamat, kuten Veit Harlanin Muuttolinnun. Uhrautumisen ja kohtalonuskon teemat muistuttavat muutenkin ajan saksalaisia elokuvia, joita Siegfried Kracauer on ansiokkaasti analysoinut klassisessa psykologisessa tutkielmassaan Caligarista Hitleriin.
Eräs Jumalan myrskyn tunnelmaa selittävä tekijä on varmasti alkuperäisromaanin kirjoittaja Lauri Haarla. Hän oli ennen toista maailmansotaa suosittu kirjailija, mutta tuotanto on myöhemmin painunut unohduksiin. Haarlalla oli nuoruudessaan vasemmistolainen vaihe, mutta myöhemmin hän asettui äärioikeiston riveihin. Hänestä ja hänen isoveljestään, tehtaanjohtaja Rafael Haarlasta, on Kalevi Kalemaa kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan Veljekset kuin ilvekset (2012). Tiettävästi Jumalan myrskyn tarinalla on todellisuuspohjaa suvun vaiheissa.