Loviisa Niskavuoren nuori emäntä (1946)

Niskavuoren talo tarvitsisi uuden emännän, mutta vanhin poika Juhani on kiinnostunut meijerska Malviinasta ja aloittaa suhteen tämän kanssa. Malviina ei kuitenkaan käy emännäksi, sillä hänellä ei ole rahaa. Niinpä Juhani lähteekin lopulta kosiomatkalle Saaroisiin ja solmii avioliiton Saaroisten Loviisan kanssa. Hän kuitenkin jatkaa suhdetta Malviinaan ja lopulta se paljastuu myös tuoreelle vaimolle.
Loviisa on valmistumisjärjestyksessä toinen Niskavuori-elokuva, mutta ajallisesti se sijoittuu kaikkein kauimmaksi, 1880-luvulle, jolloin myöhemmin voimahahmoksi kasvava Loviisa on vielä nuori nainen. Taiteellisesti tätä on usein pidetty hienoimpana sarjan elokuvista ja olen sitä mieltä itsekin. Valentin Vaalan ohjaus ei ole ainoastaan sarjan paras teos, vaan yksi kaikkien aikojen parhaita kotimaisia elokuvia ylipäätään. Itse en ainakaan ole nähnyt, että klassista Hollywood-tyyppistä kerrontaa olisi toteutettu Suomessa tätä paremmin. Kuvailmaisu on nimenomaan klassista siinä mielessä, että lyyriset ja realistiset jaksot tuntuvat olevan täydellisessä tasapainossa keskenään. Realistisesti kuvatun arjen takana on ihmissuhteiden hillitty melodramaattinen virtaus. Teos on leikattu erinomaisesti, kohtaukset loppuvat usein sivaltaen huippukohtaansa.
Kerronnassa on hyödynnetty myös vuodenaikojen kiertoa. Alussa kesä tuntuu olevan täynnä elämää, työkohtauksissa realismi ja lyriikka sekoittuvat, ylpeän Malviinan ja Juhanin suhde saa alkunsa.
Kun siirrytään syksyyn ja kosinta lähestyy, näytetään millaista on Saaroisissa. Ilmaisu on vaimennettua, elämä talossa hiljaista. Myös valaistus on hillittyä. Loviisa vaikuttaa aralta ja hienotapaiselta,  hänestä näkyy Malviinaan verrattuna seksuaalinen torjunta.
Talvella "kaupat" solmitaan, lumi laskeutuu maisemaan ja tuo mukanaan näennäisen rauhan. Samalla Malviinan epätoivo lisääntyy. Eräässä kohtauksessa hän hakeutuu pohtimaan tilannettaan epätoivoisena sikolätin viereen.
Hella Wuolijoelle tyypilliseen tapaan tässäkin ovat vastakkain omaisuus ja seksuaalisuus, julkinen ja todellinen minuus. Missään Niskavuorielokuvassa ei ole niin vahvaa pääosakolmikkoa kuin tässä. Tauno Palo on parhaimmillaan Juhanina, joka joutuu kamppailemaan rakkauden ja rahan välillä. Emma Väänäsen Loviisa taas kasvaa (ainakin  jollain tavoin) tilanteen yläpuolelle ja Niskavuoren hallitsijaksi. Malviina puolestaan vetäytyy itseensä ja lähtee lopulta pois, tosin Loviisan painostamana.
Freudilaisittain päähenkilöiden tilannetta voisi kuvata käsitteellä unheimlich. Sille ei ole tyhjentävää suomennosta, mutta silloin ihminen kokee tutussa ja turvallisessa arjessa jotain ahdistavaa. Tässä omaisuuden ja rakkauden, perinnäistapojen vaatimusten ja omien halujen välinen ristiriita tuottaa tämän tunteen. Juhani ei saa tukea äidiltään, joka painostaa häntä naimisiin, Loviisa näkee aviomiehensä asioiden paljastuttua valossa, joka kertoo, että hänet on naitu vain rahan vuoksi. Malviina taas kokee yhteiskunnallisen ristiriidan. Hän ei saa rakastamaansa miestä, koska tämä ei ole samasta säädystä kuin hän itse.
 Voisi myös ajatella, että tarinassa on kaksoisolentotematiikkaa. Sveitsiläinen psykoanalyytikko Alice Miller on kirjoittanut siitä kuinka ihmisen minuus ikään kuin halkeaa, jos hän ei voi olla oma itsensä. Tällöin ihminen näyttelee läheisilleen ja ulkopuolisille toista kuin tahtoisi olla. Yleensä tällaista halkeamista edeltävät voimakkaat traumaattiset kokemukset. Erityisen selvästi tämä halkeaminen näkyy Loviisan kohdalla. Käytyään läpi Juhanin petokseen liittyvän kriisin, Loviisa kohdistaa koko huomionsa taloon ja tapojen noudattamiseen. Pärjääminen tässä palauttaa osan itseluottamuksesta. Tämä on sitäkin merkityksellisempää, kun Niskavuoressa talon etu (toisin sanoen taloudellinen menestys) sivuuttaa aina kaiken muun. Loviisa onkin loistava kuvaus myös niistä psykologisista automatismeista, jotka hallitsevat ihmistä ja ovat kulttuurin häneen istuttamia.
Vaalan elokuvailmaisu on vahvimmillaan Loviisassa myös peilimotiivin käytön kautta. Ensin Loviisa käskee naulata peilin seinään, niin että se varmasti pysyy ja kestää. Kaikessa on selvä masokistinen vivahde, sillä hän sanoo katsovansa siitä kuinka ruma on. Tämän jälkeen Juhani katsoo humalassa itseään samasta kuvastimesta ja toteaa olevansa murhaajan näköinen. Tämä pitääkin paikkansa, sillä Juhani on joutunut murhaamaan osan niin omasta kuin Loviisan ja Malviinankin minuudesta. Sen jälkeen Juhani luopuu vaatimuksistaan Loviisalle ja lannistuu (ainakin näennäisesti) tavalliseksi talonisännäksi. Voisiko ajatella, että Niskavuoren saliin (Loviisan rahoilla) hankittu peili on tarkoitettu sekä paljastamaan että kätkemään henkilöiltä sen, millaisia he ovat?

Koskenlaskijan morsian (1937)

Valentin Vaalaa voidaan pitää kotimaisen elokuvan studiokauden merkittävimpänä ohjaajana ja Koskenlaskijan morsian (1937) on perinteisesti hänen arvostetuimpia töitään. Joskus sitä on pidetty myös hänen lopullisena läpimurtonaan. Väinö Katajan romaaniin perustuvan elokuva lähtöasetelmahan on sellainen, että Paloniemen Juhani (Tauno Palo) on kiinnostunut Nuottaniemen Hannasta (Ansa Ikonen), mutta ei saa vastakaikua tunteilleen. Pakkaa sekoittaa vielä sekin, että Juhanin isä (Eino Jurkka) kadehtii taloudellisesti paremmin menestynyttä Nuottaniemen isäntää (Jalmari Rinne) ja haluaisi poikansa väkisin naimisiin Hannan kanssa. Nuottaniemen poika kuolee koskea laskettaessa ja epäilyksen varjo laskeutuu Paloniemen isännän päälle. Oliko hän toiminut huolimattomasti?
Ikäänsä nähden elokuva sisältää yllättävän modernia kuvakerrontaa. Esimerkiksi alkujaksossa on hyvin vähän repliikkejä, herätysseurakohtauksessa on sähköä ja koskenlaskut ovat komeita.
Temaattisesti elokuva pohtii uskonnollista (lestadiolaista) moraalia ja syyllisyyttä. Arkinen elämä, luonto ja uskonasiat kietoutuvat erottamattomaksi vyyhdeksi ja kaikki pääosanäyttelijät ovat erinomaisia. Perheiden lisäksi tärkeässä roolissa on saarnamies Kero-Pieti (Ossi Elstelä, joka taisi juuri noina vuosina olla Porin teatterissa) ja hän tekee tässä ehkä parhaan leffaroolinsa. Kuvakerronta vihjailee tyylikkäästi. Välillä Kero-Pieti horjuu uskossaan ystävänsä Paloniemen sanoihin ja sen näkee silmistä ja eleistä. Samoin epäilys Paloniemen syyllisyydestä Nuottaniemen pojan kuolemaan on koko ajan päällä, mutta asia ei koskaan ratkea. Kaikkiaan elokuva on edelleen vaikuttavaa katsottavaa ja klassikko on kestänyt ajan kulutusta hyvin.

Koskenlaskijan morsian (1937)
Ohjaus: Valentin Vaala
Pääosissa: Eino Jurkka, Jalmari Rinne, Tauno Palo, Ansa Ikonen, Ossi Elstelä, Kaarlo Kytö.

Jumalan myrsky (1940)

Kilian Melker (Olavi Reimas) on menossa naimisiin Elisa Karhelinin (Kaija Rahola) kanssa. Sulhasmies vaikuttaa kuitenkin levottomalta ja odottaa paikalle sisarensa (Sylvi Palo) kumppania Juhanaa (Matti Aulos). Lopulta tämä saapuukin ja Kilian syöksyy tilittämään hänelle onnetonta tilaansa. Paljastuu, että Kilian on menossa naimisiin rahan vuoksi, jotta voisi pelastaa isänsä kauppahuoneen pahoista talousvaikeuksista. Tästä alkaa varsinainen tarina, joka kerrotaan takautumana.
Valentin Vaala oli kotimaisen elokuvan studiokauden kenties merkittävin ohjaaja ja tässä hän on tehnyt vahvan melodraaman Lauri Haarlan romaanin pohjalta. Teemat ovat silti tuttua Vaalaa. Elokuva alkaa juhlakohtauksesta, kuten Kaikki rakastavat (1935), sen eräänä jännityskohteena on häiden toteutuminen, kuten teoksessa Morsian yllättää (1941) ja se sijoittuu yläluokan piiriin näiden taloushuolia käsitellen, kuten Rikas tyttö (1939). Niskavuori-elokuvien tavoin todellinen rakkaus on jossain toisaalla (tässä tapauksessa Kilian kokee lyhyen ja kiihkeän rakkauden Hanna Niskalan (Irma Seikkula) kanssa). Niskavuorten tavoin päähenkilöä repii siis pääoman ja omaksutun järjestyksen ristiriita. Elääkö omien tunteidensa mukaan ja kenties aidommin?
Edellä mainituista ohjaajansa teoksista Jumalan myrsky poikkeaa melodramaattisemmalla ja synkemmällä otteellaan. Elokuvassa on jonkinlaista masokistista ja itsetuhoista kiihkoa. Melkerin sukua vihataan, koska sen esi-isät ovat tehneet vääryyksiä nälkävuosista saakka. Näin omaisuuden alkuperä ja oikeutus asettuu ironiseen valoon. Markku Varjola kirjoitti aikanaan Filmihullussa aivan oikein, että Jumalan myrskyssä on ekspressionistista tyyliä, tämä toteutuu erityisesti myrskykohtauksissa ja koko hahmotuksen kohtalonomaisuudessa. Kaikki tuntuu olevan kuin ennalta määrättyä ja tätä vielä korostaa takautumarakenne. Tämä vie ajatukset Tulion suuntaan, mutta Vaalan "vaimeampi" toteutus tekee kaikesta vielä toivottomamman tuntuista.
Ihmiset elävät aina kahdella tasolla, reaalisella ja symbolisella. Jälkimmäisen muodostavat esimerkiksi tunteet, omaksutut tavat ja uskomukset. Näillä on Jumalan myrskyssä suuri osuus.  Erityisen synkkää on se, että Kilianin ja Hannan vilpitön rakkauskin saattaa olla vain yksi pakokeino perinnäistapojen ja edellisten sukupolvien asettamien vaatimusten vankilasta. Tässä mielessä voi ajatella, että kaikki ei voinutkaan päättyä kuin huonosti, koska molemmat olivat täydellisesti omaksuneet ympäristön ja vanhempien asettaman symbolisen järjestyksen. Kilianin ja Hannan suhteessa ei ole juuri lainkaan tilaa heille itselleen kuin aivan ohikiitävinä hetkinä. Voi sanoa, että näiltä osin Jumalan myrsky on Vaalan tuotannossa jopa poikkeuksellisen toivoton elokuva. Samanlaista tunnelmaa on nähtävissä lähinnä Loviisan (1946) ja Gabriel, tule takaisin! (1951)-teoksen joissakin jaksoissa. Kilianin ja Hannan ovat kuin marionetteja. Kuin Tex Averyn Lurppa, molemmat ovat samantien jo tapahtumisen lopussa, kun ovat aloittaneet jotain, koska ajatusmaailma kahlitsee heidän toimintansa ja kaikki on toivotonta. Teos tuo mieleen myös 1930- ja 40-lukujen saksalaiset melodraamat, kuten Veit Harlanin Muuttolinnun. Uhrautumisen ja kohtalonuskon teemat muistuttavat muutenkin ajan saksalaisia elokuvia, joita Siegfried Kracauer on ansiokkaasti analysoinut klassisessa psykologisessa tutkielmassaan Caligarista Hitleriin.
Eräs Jumalan myrskyn tunnelmaa selittävä tekijä on varmasti alkuperäisromaanin kirjoittaja Lauri Haarla. Hän oli ennen toista maailmansotaa suosittu kirjailija, mutta tuotanto on myöhemmin painunut unohduksiin. Haarlalla oli nuoruudessaan vasemmistolainen vaihe, mutta myöhemmin hän asettui äärioikeiston riveihin. Hänestä ja hänen isoveljestään, tehtaanjohtaja Rafael Haarlasta, on Kalevi Kalemaa kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan Veljekset kuin ilvekset (2012). Tiettävästi Jumalan myrskyn tarinalla on todellisuuspohjaa suvun vaiheissa.

Jossain on railo (1949)

Tuomari Wilhelm Thorén (Santeri Karilo) on kutsuttu Niementaustan kartanoon selvittämään talon asioita, sillä Caréniuksen suvun omistama kartano on vararikon partaalla. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että isäntä Bertil (Ekke Hämäläinen) on Pariisissa asuva ja siellä rahansa viinaan, uhkapeleihin ja naisiin sijoittava boheemi taidemaalari. Venäjän vallan aikaan sijoittuvassa tarinassa taidemaalarin vaimo Maria Carénius on miehensä hylkäämänä muuttanut järven toisella puolella sijaitsevaan Heikkilän maalaistaloon ja kiinnostuu illan aikana tuomarista. Tämä muuttaa kaikkien elämää.
Ohjaajataituri Valentin Vaala on Hella Wuolijoen tekstistä muokannut kiinnostavan, joskin hieman epätasaisen elokuvan. Varsinkin alkujakso on upea. Ohjaajalle tyypillinen ihmisen minuuden hauraus tai ainakin muuttuvaisuus on läsnä Marian ja tuomarin suhteessa ja alkujaksossa käytetty impressionistinen, hieman hämyisä ja utuinen kuvaustyyli syventää tematiikkaa. Rekimatka Niementaustasta Heikkilään on myös matka näiden kahden ihmisen suhteeseen, joka toteutuu seuraavan kahden vuorokauden aikana. Jäässä olevat railot ja matkalla koettava sumu korostavat tunnelmaa unen ja valveen, toden ja kuvitellun, toiveiden ja todellisuuden välillä. Jää vaikutelma, että nuo kaksi järki-ihmistä kokevat yhdessä tuon matkan aikana ja maalaistalossa tunnetasolla jotain todellisempaa kuin heidän arkinen elämänsä voi tarjota.
Ekke Hämäläisen esittämä taiteilija on taas melkein pelkästään negatiivinen hahmo, aatelinen, joka ei pysty astumaan tavallisen kansan pariin eikä kykene myöskään kunnolla työntekoon. Vihjeitä, jotka selittäisivät syitä hänen nykyiselle tilalleen voi hakea siitä, että menneisyyteen juuttuneet täti ja äiti (Annie Sundman ja Aili Somersalmi) ovat pitäneet kartanoa tiukassa otteessaan ja hemmotelleet poikaa, joka toisaalta ei ole voinut kasvaa tiukassa holhouksessa aikuiseksi. Toisaalta Hämäläinen on roolissa tyylitelty melkein demoniseksi hahmoksi, jonka vaikutteita voi etsiä varhaisesta kauhuromantiikasta.
Hella Wuolijoelle tyypillisesti mukana on myös yhteiskunnallinen tematiikka. Sääty-yhteiskunta on vaihtumassa luokkayhteiskunnaksi, kun vanhat aateliset ovat kadottaneet otteensa todellisuudesta ja ne, joilla on rahaa ja tarmoa, voivat menestyä paremmin. Mukana on myös kirjailijalle tavallinen heikon miehen teema, mutta sitä käsitellään tässä Niskavuori-elokuvia painokkaammin ja lopullisemmin.
Vaalan tuotannossa Jossain on railo muistuttaa eniten neljää vuotta varhaisempaa Topelius-filmatisointia Linnaisten vihreä kamari, jossa siinäkin säädyt ja luokat törmäsivät, oltiin vanhassa kartanossa ja jään ja sumun teema oli myös näkyvissä. Wuolijoen tuotannossa taas vertailukohtaa voi hakea Matti Kassilan elokuvasta Tyttö kuunsillalta (1953), jossa myös oli teemana elämättä jäänyt elämä. Lisäksi molempien teosten pääroolissa on Ansa Ikonen, joka tässä tekee yhden hienoimmista rooleistaan.
Filmissä voi nähdä piilotekstinä (jos tahtoo) kommentin sodan jälkeiseen muuttuneeseen tilanteeseen, toisaalta se on sekä ohjaajalle että kirjailijalle tyypillinen vahvan naisen kuvaus. Vaala käsitteli elämättä jäänyttä elämää ja rakkauden kaipuuta myös myöhemmässä elokuvassaan Gabriel, tule takaisin, mutta siinä asetelma oli päinvastainen. Ikäneidot kunnioittivat kuollutta isää, tässä taas elävät (tai elävältä kuolleet) naiset ovat luoneet heikosta pojasta demonisen kaiken tuhoajan ja samalla hänen vaimonsa elämä on niskavuorelaiseen tapaan kutistunut velvollisuuksien toimittamiseksi. Toisaalta takana oli monta vuotta kestänyt sota, joka oli rikkonut monta perhettä ja tehnyt ihmissuhteet monimutkaisemmiksi ja traumaattisemmiksi. On varmasti ollut terapeuttista nähdä valkokankaalta tarina, jossa onni on tavoitettavissa "jossain muualla", vaikka vain hetkeksi.
Pääosakaksikko on rooleissaan erinomainen ja Vaalan ohjaus jälleen kerran hienosti hiottua. Lavasteilla, valaistuksen sävyillä ja tarkasti mietityllä kuvakerronnalla on kaikilla tärkeä roolinsa teoksen tunnelman välittämisessä. Elokuvan heikkous piilee kenties siinä, että sen huippukohta (tuomarin ja Marian suhteen syntyminen) tulee jo alussa. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen jännite väistämättä laskee (varsinkin kun tuo alkujakso on myös kuvakerronnaltaan upea), mutta elokuva on tuliolaisine teemoineen silti kaiken aikaa kiehtova.