torstai 4. huhtikuuta 2019

Jumalan myrsky (1940)

Kilian Melker (Olavi Reimas) on menossa naimisiin Elisa Karhelinin (Kaija Rahola) kanssa. Sulhasmies vaikuttaa kuitenkin levottomalta ja odottaa paikalle sisarensa (Sylvi Palo) kumppania Juhanaa (Matti Aulos). Lopulta tämä saapuukin ja Kilian syöksyy tilittämään hänelle onnetonta tilaansa. Paljastuu, että Kilian on menossa naimisiin rahan vuoksi, jotta voisi pelastaa isänsä kauppahuoneen pahoista talousvaikeuksista. Tästä alkaa varsinainen tarina, joka kerrotaan takautumana.
Valentin Vaala oli kotimaisen elokuvan studiokauden kenties merkittävin ohjaaja ja tässä hän on tehnyt vahvan melodraaman Lauri Haarlan romaanin pohjalta. Teemat ovat silti tuttua Vaalaa. Elokuva alkaa juhlakohtauksesta, kuten Kaikki rakastavat (1935), sen eräänä jännityskohteena on häiden toteutuminen, kuten teoksessa Morsian yllättää (1941) ja se sijoittuu yläluokan piiriin näiden taloushuolia käsitellen, kuten Rikas tyttö (1939). Niskavuori-elokuvien tavoin todellinen rakkaus on jossain toisaalla (tässä tapauksessa Kilian kokee lyhyen ja kiihkeän rakkauden Hanna Niskalan (Irma Seikkula) kanssa). Niskavuorten tavoin päähenkilöä repii siis pääoman ja omaksutun järjestyksen ristiriita. Elääkö omien tunteidensa mukaan ja kenties aidommin?
Edellä mainituista ohjaajansa teoksista Jumalan myrsky poikkeaa melodramaattisemmalla ja synkemmällä otteellaan. Elokuvassa on jonkinlaista masokistista ja itsetuhoista kiihkoa. Melkerin sukua vihataan, koska sen esi-isät ovat tehneet vääryyksiä nälkävuosista saakka. Näin omaisuuden alkuperä ja oikeutus asettuu ironiseen valoon. Markku Varjola kirjoitti aikanaan Filmihullussa aivan oikein, että Jumalan myrskyssä on ekspressionistista tyyliä, tämä toteutuu erityisesti myrskykohtauksissa ja koko hahmotuksen kohtalonomaisuudessa. Kaikki tuntuu olevan kuin ennalta määrättyä ja tätä vielä korostaa takautumarakenne. Tämä vie ajatukset Tulion suuntaan, mutta Vaalan "vaimeampi" toteutus tekee kaikesta vielä toivottomamman tuntuista.
Ihmiset elävät aina kahdella tasolla, reaalisella ja symbolisella. Jälkimmäisen muodostavat esimerkiksi tunteet, omaksutut tavat ja uskomukset. Näillä on Jumalan myrskyssä suuri osuus.  Erityisen synkkää on se, että Kilianin ja Hannan vilpitön rakkauskin saattaa olla vain yksi pakokeino perinnäistapojen ja edellisten sukupolvien asettamien vaatimusten vankilasta. Tässä mielessä voi ajatella, että kaikki ei voinutkaan päättyä kuin huonosti, koska molemmat olivat täydellisesti omaksuneet ympäristön ja vanhempien asettaman symbolisen järjestyksen. Kilianin ja Hannan suhteessa ei ole juuri lainkaan tilaa heille itselleen kuin aivan ohikiitävinä hetkinä. Voi sanoa, että näiltä osin Jumalan myrsky on Vaalan tuotannossa jopa poikkeuksellisen toivoton elokuva. Samanlaista tunnelmaa on nähtävissä lähinnä Loviisan (1946) ja Gabriel, tule takaisin! (1951)-teoksen joissakin jaksoissa. Kilianin ja Hannan ovat kuin marionetteja. Kuin Tex Averyn Lurppa, molemmat ovat samantien jo tapahtumisen lopussa, kun ovat aloittaneet jotain, koska ajatusmaailma kahlitsee heidän toimintansa ja kaikki on toivotonta. Teos tuo mieleen myös 1930- ja 40-lukujen saksalaiset melodraamat, kuten Veit Harlanin Muuttolinnun. Uhrautumisen ja kohtalonuskon teemat muistuttavat muutenkin ajan saksalaisia elokuvia, joita Siegfried Kracauer on ansiokkaasti analysoinut klassisessa psykologisessa tutkielmassaan Caligarista Hitleriin.
Eräs Jumalan myrskyn tunnelmaa selittävä tekijä on varmasti alkuperäisromaanin kirjoittaja Lauri Haarla. Hän oli ennen toista maailmansotaa suosittu kirjailija, mutta tuotanto on myöhemmin painunut unohduksiin. Haarlalla oli nuoruudessaan vasemmistolainen vaihe, mutta myöhemmin hän asettui äärioikeiston riveihin. Hänestä ja hänen isoveljestään, tehtaanjohtaja Rafael Haarlasta, on Kalevi Kalemaa kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan Veljekset kuin ilvekset (2012). Tiettävästi Jumalan myrskyn tarinalla on todellisuuspohjaa suvun vaiheissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti