Jossain on railo (1949)

Tuomari Wilhelm Thorén (Santeri Karilo) on kutsuttu Niementaustan kartanoon selvittämään talon asioita, sillä Caréniuksen suvun omistama kartano on vararikon partaalla. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että isäntä Bertil (Ekke Hämäläinen) on Pariisissa asuva ja siellä rahansa viinaan, uhkapeleihin ja naisiin sijoittava boheemi taidemaalari. Venäjän vallan aikaan sijoittuvassa tarinassa taidemaalarin vaimo Maria Carénius on miehensä hylkäämänä muuttanut järven toisella puolella sijaitsevaan Heikkilän maalaistaloon ja kiinnostuu illan aikana tuomarista. Tämä muuttaa kaikkien elämää.
Ohjaajataituri Valentin Vaala on Hella Wuolijoen tekstistä muokannut kiinnostavan, joskin hieman epätasaisen elokuvan. Varsinkin alkujakso on upea. Ohjaajalle tyypillinen ihmisen minuuden hauraus tai ainakin muuttuvaisuus on läsnä Marian ja tuomarin suhteessa ja alkujaksossa käytetty impressionistinen, hieman hämyisä ja utuinen kuvaustyyli syventää tematiikkaa. Rekimatka Niementaustasta Heikkilään on myös matka näiden kahden ihmisen suhteeseen, joka toteutuu seuraavan kahden vuorokauden aikana. Jäässä olevat railot ja matkalla koettava sumu korostavat tunnelmaa unen ja valveen, toden ja kuvitellun, toiveiden ja todellisuuden välillä. Jää vaikutelma, että nuo kaksi järki-ihmistä kokevat yhdessä tuon matkan aikana ja maalaistalossa tunnetasolla jotain todellisempaa kuin heidän arkinen elämänsä voi tarjota.
Ekke Hämäläisen esittämä taiteilija on taas melkein pelkästään negatiivinen hahmo, aatelinen, joka ei pysty astumaan tavallisen kansan pariin eikä kykene myöskään kunnolla työntekoon. Vihjeitä, jotka selittäisivät syitä hänen nykyiselle tilalleen voi hakea siitä, että menneisyyteen juuttuneet täti ja äiti (Annie Sundman ja Aili Somersalmi) ovat pitäneet kartanoa tiukassa otteessaan ja hemmotelleet poikaa, joka toisaalta ei ole voinut kasvaa tiukassa holhouksessa aikuiseksi. Toisaalta Hämäläinen on roolissa tyylitelty melkein demoniseksi hahmoksi, jonka vaikutteita voi etsiä varhaisesta kauhuromantiikasta.
Hella Wuolijoelle tyypillisesti mukana on myös yhteiskunnallinen tematiikka. Sääty-yhteiskunta on vaihtumassa luokkayhteiskunnaksi, kun vanhat aateliset ovat kadottaneet otteensa todellisuudesta ja ne, joilla on rahaa ja tarmoa, voivat menestyä paremmin. Mukana on myös kirjailijalle tavallinen heikon miehen teema, mutta sitä käsitellään tässä Niskavuori-elokuvia painokkaammin ja lopullisemmin.
Vaalan tuotannossa Jossain on railo muistuttaa eniten neljää vuotta varhaisempaa Topelius-filmatisointia Linnaisten vihreä kamari, jossa siinäkin säädyt ja luokat törmäsivät, oltiin vanhassa kartanossa ja jään ja sumun teema oli myös näkyvissä. Wuolijoen tuotannossa taas vertailukohtaa voi hakea Matti Kassilan elokuvasta Tyttö kuunsillalta (1953), jossa myös oli teemana elämättä jäänyt elämä. Lisäksi molempien teosten pääroolissa on Ansa Ikonen, joka tässä tekee yhden hienoimmista rooleistaan.
Filmissä voi nähdä piilotekstinä (jos tahtoo) kommentin sodan jälkeiseen muuttuneeseen tilanteeseen, toisaalta se on sekä ohjaajalle että kirjailijalle tyypillinen vahvan naisen kuvaus. Vaala käsitteli elämättä jäänyttä elämää ja rakkauden kaipuuta myös myöhemmässä elokuvassaan Gabriel, tule takaisin, mutta siinä asetelma oli päinvastainen. Ikäneidot kunnioittivat kuollutta isää, tässä taas elävät (tai elävältä kuolleet) naiset ovat luoneet heikosta pojasta demonisen kaiken tuhoajan ja samalla hänen vaimonsa elämä on niskavuorelaiseen tapaan kutistunut velvollisuuksien toimittamiseksi. Toisaalta takana oli monta vuotta kestänyt sota, joka oli rikkonut monta perhettä ja tehnyt ihmissuhteet monimutkaisemmiksi ja traumaattisemmiksi. On varmasti ollut terapeuttista nähdä valkokankaalta tarina, jossa onni on tavoitettavissa "jossain muualla", vaikka vain hetkeksi.
Pääosakaksikko on rooleissaan erinomainen ja Vaalan ohjaus jälleen kerran hienosti hiottua. Lavasteilla, valaistuksen sävyillä ja tarkasti mietityllä kuvakerronnalla on kaikilla tärkeä roolinsa teoksen tunnelman välittämisessä. Elokuvan heikkous piilee kenties siinä, että sen huippukohta (tuomarin ja Marian suhteen syntyminen) tulee jo alussa. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen jännite väistämättä laskee (varsinkin kun tuo alkujakso on myös kuvakerronnaltaan upea), mutta elokuva on tuliolaisine teemoineen silti kaiken aikaa kiehtova.