Oma maa

Kaikki alkaa jälleen kerran sodasta. Suomalaisten partio joutuu väijytykseen ja osa porukasta kuolee, joukossa Aarne-niminen nuori mies. Aarnen kaveri Veikko (Konsta Laakso) haavoittuu pahasti, mutta jää henkiin. Myöhemmin Veikko tutustuu Anniin (Oona Airola), Aarnen siskoon. He rakastuvat toisiinsa, vaikka nuoren naisen leipomoyritystä vetävät vanhemmat (Antti Virmavirta ja Marjaana Maijala) eivät suhdetta hyväksykään. Pariskunta menee kaikesta huolimatta vihille ja muuttaa Pohjois-Karjalaan asutustilaa raivaamaan.
Yhdeksän vuoden tauon jälkeen ohjaajaksi palanneen Markku Pölösen uutuus Oma maa muistuttaa asetelmaltaan Orvo Saarikiven merkittävää elokuvaa Rantasuon raatajat (1942), jossa nuori pari niin ikään raivaa itselleen tilaa erilaisten vastusten keskellä. Naapureiden ja yleensä hyvien ihmisten apu on molemmissa teoksissa keskeisessä roolissa. Veikon ja Annin avuksi tulee etenkin Vertti (Arto Heikkilä), naapurissa asuva, vähän vanhempi mies, joka on isällinen hahmo, vähän kuin jotkut Aku Korhosen aikanaan vanhoissa Suomi-elokuvissa esittämät roolit. Muutenkin Oman maan tunnelma muistuttaa Toivo Särkän tuottamia vanhoja Suomen Filmiteollisuuden elokuvia. Luottamus ihmisen perimmäiseen hyvyyteen on tallella. Teos muistuttaa yhtiön tuottamia rillumarei-elokuvia siinä suhteessa, että sen asetelmissa niin sanotut maan hiljaiset ovat solidaarisia lieroa naapuria (Mika Nuojua) lukuunottamatta, kun taas yhteiskunta ja sen virkakoneisto näyttäytyy kasvottomana, byrokraattisena ja uhkaavana. Tästä avautuu yhteys myös Aki Kaurismäen teoksiin. Toisaalta Oma maa vertautuu rillumareita paremmin kenties joihinkin Särkän tuottamiin ja Reino Helismaan käsikirjoittamiin tunnelmallisiin tukkilaiselokuviin (Me tulemme taas, Kaksi vanhaa tukkijätkää ja Taikayö, jonka Pölönen on maininnut erääksi suosikkielokuvakseen), joissa nostalgialla ja kadonneella elämäntavalla on tärkeä sija.
Kaikkien taitavien elokuvaohjaajien tavoin Pölönen luo tästä menneisyyden maisemasta omannäköisensä maailman. Visuaalinen tyylittely on olennainen osa teosta siinä kuin sen erinomaiset näyttelijätkin. Tällä kertaa käsikirjoitus on kuitenkin tasapainoinen eikä kuvallinen tunnelmointi lepää tyhjän päällä, kuten toisinaan kävi esimerkiksi Pölösen tv-sarjassa Karjalan kunnailla.
Pölösen luoman maailman olennainen osa on nostalgia, jossa haikaillaan nimenomaan juuri Suomea sellaisena kuin se olisi voinut olla. Tuon nostalgian määrittelemisessä on kuitenkin oltava tarkka. Kyse ei ole niinkään jostakin tietystä paikasta tai ajasta, vaan elämäntavasta ja maailmankatsomuksesta. Elokuvan nimi saa tarinan kuluessa monta merkitystä. Oma maa on Veikolle ja Annille ensin puolustamisen kohde (Veikon haavoittuminen), sitten he raivaavat sitä saadakseen kirjaimellisesti oman tilan, mutta kaikenlaiset vastukset (Veikon haavoittumisesta johtuva sairastuminen, Annin vastentahtoiset vanhemmat, Veikon ahdistuksesta juontuva alkoholin käyttö, katala naapuri, tiukkoja vaatimuksia ja ehtoja asettava yhteiskunta) suhteellistavat ja kyseenalaistavat koko ajan tuohon omaan maahan kohdistuvaa haavetta ja nostalgiaa.
Merkille pantavaa on sekin, että elokuvassa yhteiskunta näyttäytyy ainoastaan kaukaisen kontrolloijan tai vaatijan osassa. Ajan tiukat poliittiset kamppailut eivät kuulu elokuvan välittämään maailmaan. Tätä voidaan pitää paitsi ideologisena myös maailmankatsomuksellisena valintana. Tarkoitan tällä sitä, että Pölönen haluaa kertoa häntä kiinnostavista teemoista (yhteisöllisyys, fyysinen työnteko, rakkaus) realistisissa kehyksissä, mutta omalla tavallaan, ottamatta mukaan (suoraa) poliittista sisältöä, sillä se olisi rikkonut ihmisten välisen lämpimän yhteyden ja tuonut yhteiskunnallisen kamppailun myös henkilöiden sisälle. Ainoa tähän viittava hahmo on Nuojuan esittämä naapuri, joka on katkera siitä, että on joutunut luovuttamaan/myymään osan maistaan naapuriin ilmestyneelle siirtolaiselle.
Raskaan sodan ja sen jälkeisen ajan psyykkiset rasitteet on tuotu esiin lähinnä Veikon juopottelussa. Minusta Veikko tosin alkaa juopotella tarinassa ikään kuin liian äkkiä ja helposti. Tämä osuus jää dramaturgisesti hieman motivoimattomaksi. Samoin Annin kotia lähtö tuntuu tapahtuvan kovin äkkiä, varsinkin kun otetaan huomioon, kuinka vahva parin suhde muuten on. Samoin elokuvassa on varsinkin repliikkien osalta anakronismeja. Sodan jälkeen rintamamiehet tuskin puhuivat tunteistaan niin paljon vaimojensa kanssa ja sellaisella kielellä, mitä tässä tapahtuu.
Kaikkiaan pidin kuitenkin Omasta maasta hyvin paljon. Kaiken kruunaa komea loppunousu, jossa tehdään kauniisti kunniaa kotimaisen elokuvateollisuuden perustanlaskijalle, Erkki Karulle. Upeiden kuvien taustalla soi Karun sanoittama klassikkoiskelmä Auringon lapset. Viimeistään tuossa kohtauksessa Oma maa vahvistaa yhteytensä studiokauden suomalaiseen elokuvaan teoksena, joka uudistaa sen perinnettä kriittisyyttäkään unohtamatta.