Akvaariorakkaus

Tarjoilijana työskentelvä Saara (Tiina Lymi) tutustuu diskossa Joniin (Nicke Lignell) ja nuoret alkavat seurustella. Saara asuu kommuunissa, jossa majailee myös hänen ystävänsä Irene (Minna Pirilä). Saara ja Joni tulevat muuten hyvin toimeen, mutta Saara ei ole tyytyväinen heidän seksielämäänsä ja hakee välillä vaihtelua Irenen kumppanin, naimisissa muualla olevan Raikan (Antti Virmavirta) kanssa.
Pitkän uran tehneen ohjaaja Claes Olssonin uralla Anna-Leena Härkösen romaaniin perustuva Akvaariorakkaus merkitsi läpimurtoa suuren yleisön tietoisuuteen ja oli yhdessä Markku Pölösen töiden kanssa jonkinlainen airut 90-luvun lopussa toteutuneelle kotimaisen elokuvan buumille. Nykysilmin Akvaariorakkaus näyttäytyy myös uranuurtajana kaikille nykyisille suomalaisille romanttisille elokuville, kuten kriitikko Pekka Eronen on huomauttanut. Se on lisäksi kiinnostava ajankuva.
Perimmiltään Akvaariorakkaus kuitenkin käsittelee päähenkilönsä Saaran kautta nuoren naisen parisuhteelle asettamia odotuksia ja niiden toteutumisen hankaluutta. Taisi olla kriitikko Martti-Tapio Kuuskoski, joka Foucaultia siteeraten kirjoitti vuosituhannen alussa Filmihullussa, että nykypäivän länsimaisen ihmisen yritys ottaa haltuun omaa seksuaalisuuttaan ja kontrolloida sitä perustuu loputtomaan tiedon tuottamiseen. Tämä jatkuva tiedon tuotanto ei kuitenkaan lisää seksuaalista nautintoa ja läheisyyden tunnetta, vaan se pikemminkin estää ihmistä kohtaamasta kumppaniaan luottavaisena ja omana itsenään. Akvaariorakkaus käsittelee juuri tätä ongelmakenttää. Saara on  muodostanut kuvan onnellisesta suhteesta ja seksielämästä ja pyrkii toteuttamaan sitä. Tämä ei tietenkään voi onnistua, sillä todellisesta maailmasta ei voi löytyä odotukset täyttäviä ihmisiä. Sujuvasti ohjattu ja korostelematta näytelty elokuva yltää tematiikan havainnoinnissaan parhaimmillaan tarkkuuuteen ja koskettavuuteen, vaikka ei välttämättä teekään mitään syvällisiä johtopäätöksiä. Toisaalta muodon avoimuuden voi lukea myös ansioksi, valmiita ratkaisuja ei tuputeta.
Aikanaan kohauttaneet seksikohtauksetkin näyttävät nykyään melko kesyiltä ja/tai naurettavilta. Tämä on tietysti tarkoituskin, kun kuvataan ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella epävarmoja seksuaalisuudestaan. Mitenkään pilkallinen suhtautuminen ei ole, enemmän on kyse Saaran oman identiteetin etsinnästä.