Tuomari Wilhelm Thorén (Santeri Karilo) on kutsuttu Niementaustan kartanoon selvittämään talon asioita, sillä Caréniuksen suvun omistama kartano on vararikon partaalla. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että isäntä Bertil (Ekke Hämäläinen) on Pariisissa asuva ja siellä rahansa viinaan, uhkapeleihin ja naisiin sijoittava boheemi taidemaalari. Venäjän vallan aikaan sijoittuvassa tarinassa taidemaalarin vaimo Maria Carénius on miehensä hylkäämänä muuttanut järven toisella puolella sijaitsevaan Heikkilän maalaistaloon ja kiinnostuu illan aikana tuomarista. Tämä muuttaa kaikkien elämää.
Ohjaajataituri Valentin Vaala on Hella Wuolijoen tekstistä muokannut kiinnostavan, joskin hieman epätasaisen elokuvan. Varsinkin alkujakso on upea. Ohjaajalle tyypillinen ihmisen minuuden hauraus tai ainakin muuttuvaisuus on läsnä Marian ja tuomarin suhteessa ja alkujaksossa käytetty impressionistinen, hieman hämyisä ja utuinen kuvaustyyli syventää tematiikkaa. Rekimatka Niementaustasta Heikkilään on myös matka näiden kahden ihmisen suhteeseen, joka toteutuu seuraavan kahden vuorokauden aikana. Jäässä olevat railot ja matkalla koettava sumu korostavat tunnelmaa unen ja valveen, toden ja kuvitellun, toiveiden ja todellisuuden välillä. Jää vaikutelma, että nuo kaksi järki-ihmistä kokevat yhdessä tuon matkan aikana ja maalaistalossa tunnetasolla jotain todellisempaa kuin heidän arkinen elämänsä voi tarjota.
Ekke Hämäläisen esittämä taiteilija on taas melkein pelkästään negatiivinen hahmo, aatelinen, joka ei pysty astumaan tavallisen kansan pariin eikä kykene myöskään kunnolla työntekoon. Vihjeitä, jotka selittäisivät syitä hänen nykyiselle tilalleen voi hakea siitä, että menneisyyteen juuttuneet täti ja äiti (Annie Sundman ja Aili Somersalmi) ovat pitäneet kartanoa tiukassa otteessaan ja hemmotelleet poikaa, joka toisaalta ei ole voinut kasvaa tiukassa holhouksessa aikuiseksi. Toisaalta Hämäläinen on roolissa tyylitelty melkein demoniseksi hahmoksi, jonka vaikutteita voi etsiä varhaisesta kauhuromantiikasta.
Hella Wuolijoelle tyypillisesti mukana on myös yhteiskunnallinen tematiikka. Sääty-yhteiskunta on vaihtumassa luokkayhteiskunnaksi, kun vanhat aateliset ovat kadottaneet otteensa todellisuudesta ja ne, joilla on rahaa ja tarmoa, voivat menestyä paremmin. Mukana on myös kirjailijalle tavallinen heikon miehen teema, mutta sitä käsitellään tässä Niskavuori-elokuvia painokkaammin ja lopullisemmin.
Vaalan tuotannossa Jossain on railo muistuttaa eniten neljää vuotta varhaisempaa Topelius-filmatisointia Linnaisten vihreä kamari, jossa siinäkin säädyt ja luokat törmäsivät, oltiin vanhassa kartanossa ja jään ja sumun teema oli myös näkyvissä. Wuolijoen tuotannossa taas vertailukohtaa voi hakea Matti Kassilan elokuvasta Tyttö kuunsillalta (1953), jossa myös oli teemana elämättä jäänyt elämä. Lisäksi molempien teosten pääroolissa on Ansa Ikonen, joka tässä tekee yhden hienoimmista rooleistaan.
Filmissä voi nähdä piilotekstinä (jos tahtoo) kommentin sodan jälkeiseen muuttuneeseen tilanteeseen, toisaalta se on sekä ohjaajalle että kirjailijalle tyypillinen vahvan naisen kuvaus. Vaala käsitteli elämättä jäänyttä elämää ja rakkauden kaipuuta myös myöhemmässä elokuvassaan Gabriel, tule takaisin, mutta siinä asetelma oli päinvastainen. Ikäneidot kunnioittivat kuollutta isää, tässä taas elävät (tai elävältä kuolleet) naiset ovat luoneet heikosta pojasta demonisen kaiken tuhoajan ja samalla hänen vaimonsa elämä on niskavuorelaiseen tapaan kutistunut velvollisuuksien toimittamiseksi. Toisaalta takana oli monta vuotta kestänyt sota, joka oli rikkonut monta perhettä ja tehnyt ihmissuhteet monimutkaisemmiksi ja traumaattisemmiksi. On varmasti ollut terapeuttista nähdä valkokankaalta tarina, jossa onni on tavoitettavissa "jossain muualla", vaikka vain hetkeksi.
Pääosakaksikko on rooleissaan erinomainen ja Vaalan ohjaus jälleen kerran hienosti hiottua. Lavasteilla, valaistuksen sävyillä ja tarkasti mietityllä kuvakerronnalla on kaikilla tärkeä roolinsa teoksen tunnelman välittämisessä. Elokuvan heikkous piilee kenties siinä, että sen huippukohta (tuomarin ja Marian suhteen syntyminen) tulee jo alussa. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen jännite väistämättä laskee (varsinkin kun tuo alkujakso on myös kuvakerronnaltaan upea), mutta elokuva on tuliolaisine teemoineen silti kaiken aikaa kiehtova.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arvostelu.. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arvostelu.. Näytä kaikki tekstit
tiistai 29. tammikuuta 2019
maanantai 28. tammikuuta 2019
Akvaariorakkaus
Tarjoilijana työskentelvä Saara (Tiina Lymi) tutustuu diskossa Joniin (Nicke Lignell) ja nuoret alkavat seurustella. Saara asuu kommuunissa, jossa majailee myös hänen ystävänsä Irene (Minna Pirilä). Saara ja Joni tulevat muuten hyvin toimeen, mutta Saara ei ole tyytyväinen heidän seksielämäänsä ja hakee välillä vaihtelua Irenen kumppanin, naimisissa muualla olevan Raikan (Antti Virmavirta) kanssa.
Pitkän uran tehneen ohjaaja Claes Olssonin uralla Anna-Leena Härkösen romaaniin perustuva Akvaariorakkaus merkitsi läpimurtoa suuren yleisön tietoisuuteen ja oli yhdessä Markku Pölösen töiden kanssa jonkinlainen airut 90-luvun lopussa toteutuneelle kotimaisen elokuvan buumille. Nykysilmin Akvaariorakkaus näyttäytyy myös uranuurtajana kaikille nykyisille suomalaisille romanttisille elokuville, kuten kriitikko Pekka Eronen on huomauttanut. Se on lisäksi kiinnostava ajankuva.
Perimmiltään Akvaariorakkaus kuitenkin käsittelee päähenkilönsä Saaran kautta nuoren naisen parisuhteelle asettamia odotuksia ja niiden toteutumisen hankaluutta. Taisi olla kriitikko Martti-Tapio Kuuskoski, joka Foucaultia siteeraten kirjoitti vuosituhannen alussa Filmihullussa, että nykypäivän länsimaisen ihmisen yritys ottaa haltuun omaa seksuaalisuuttaan ja kontrolloida sitä perustuu loputtomaan tiedon tuottamiseen. Tämä jatkuva tiedon tuotanto ei kuitenkaan lisää seksuaalista nautintoa ja läheisyyden tunnetta, vaan se pikemminkin estää ihmistä kohtaamasta kumppaniaan luottavaisena ja omana itsenään. Akvaariorakkaus käsittelee juuri tätä ongelmakenttää. Saara on muodostanut kuvan onnellisesta suhteesta ja seksielämästä ja pyrkii toteuttamaan sitä. Tämä ei tietenkään voi onnistua, sillä todellisesta maailmasta ei voi löytyä odotukset täyttäviä ihmisiä. Sujuvasti ohjattu ja korostelematta näytelty elokuva yltää tematiikan havainnoinnissaan parhaimmillaan tarkkuuuteen ja koskettavuuteen, vaikka ei välttämättä teekään mitään syvällisiä johtopäätöksiä. Toisaalta muodon avoimuuden voi lukea myös ansioksi, valmiita ratkaisuja ei tuputeta.
Aikanaan kohauttaneet seksikohtauksetkin näyttävät nykyään melko kesyiltä ja/tai naurettavilta. Tämä on tietysti tarkoituskin, kun kuvataan ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella epävarmoja seksuaalisuudestaan. Mitenkään pilkallinen suhtautuminen ei ole, enemmän on kyse Saaran oman identiteetin etsinnästä.
Pitkän uran tehneen ohjaaja Claes Olssonin uralla Anna-Leena Härkösen romaaniin perustuva Akvaariorakkaus merkitsi läpimurtoa suuren yleisön tietoisuuteen ja oli yhdessä Markku Pölösen töiden kanssa jonkinlainen airut 90-luvun lopussa toteutuneelle kotimaisen elokuvan buumille. Nykysilmin Akvaariorakkaus näyttäytyy myös uranuurtajana kaikille nykyisille suomalaisille romanttisille elokuville, kuten kriitikko Pekka Eronen on huomauttanut. Se on lisäksi kiinnostava ajankuva.
Perimmiltään Akvaariorakkaus kuitenkin käsittelee päähenkilönsä Saaran kautta nuoren naisen parisuhteelle asettamia odotuksia ja niiden toteutumisen hankaluutta. Taisi olla kriitikko Martti-Tapio Kuuskoski, joka Foucaultia siteeraten kirjoitti vuosituhannen alussa Filmihullussa, että nykypäivän länsimaisen ihmisen yritys ottaa haltuun omaa seksuaalisuuttaan ja kontrolloida sitä perustuu loputtomaan tiedon tuottamiseen. Tämä jatkuva tiedon tuotanto ei kuitenkaan lisää seksuaalista nautintoa ja läheisyyden tunnetta, vaan se pikemminkin estää ihmistä kohtaamasta kumppaniaan luottavaisena ja omana itsenään. Akvaariorakkaus käsittelee juuri tätä ongelmakenttää. Saara on muodostanut kuvan onnellisesta suhteesta ja seksielämästä ja pyrkii toteuttamaan sitä. Tämä ei tietenkään voi onnistua, sillä todellisesta maailmasta ei voi löytyä odotukset täyttäviä ihmisiä. Sujuvasti ohjattu ja korostelematta näytelty elokuva yltää tematiikan havainnoinnissaan parhaimmillaan tarkkuuuteen ja koskettavuuteen, vaikka ei välttämättä teekään mitään syvällisiä johtopäätöksiä. Toisaalta muodon avoimuuden voi lukea myös ansioksi, valmiita ratkaisuja ei tuputeta.
Aikanaan kohauttaneet seksikohtauksetkin näyttävät nykyään melko kesyiltä ja/tai naurettavilta. Tämä on tietysti tarkoituskin, kun kuvataan ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella epävarmoja seksuaalisuudestaan. Mitenkään pilkallinen suhtautuminen ei ole, enemmän on kyse Saaran oman identiteetin etsinnästä.
tiistai 15. tammikuuta 2019
Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu!
Outolassa asuvat Tatu ja Patu (Antti Holma ja Riku Nieminen) lähtevät Helsinkiin tapaamaan Veeraa (Eedit Patrakka). Käy kuitenkin niin, että Veera myöhästyy jouluruuhkan vuoksi asemalta ja kaverukset lähtevät tutustumaan pääkaupunkiin ominpäin. Veeran huoltajat Lissu ja Mirkku (Pirjo Lonka ja Mari Lehtonen) eivät omien kiireidensä keskellä ehdi oikein keskittyä yhdeksän vuotiaan Veeran huoleen, eivätkä usko koko kaksikon olemassaoloon.
Rike Jokelan ohjaama ja Aino Havukaisen käsikirjoittama Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! perustuu Havukaisen yhdessä Sami Toivosen kanssa kirjasarjaa varten luomiin hahmoihin. Suomessa tehdään nykyään runsaasti lastenelokuvia, jotka saavat myös paljon yleisöä ja Tatu ja Patu ovat olleet yksi sektorin suurimmista menestyksistä. Monet asiat filmissä ovatkin kohdallaan. Se on kauniisti kuvattu ja siinä on paljon hyvää musiikkia. Näyttelijät ovat kauttaaltaan hyviä ja maailmankuva on myönteinen. Siitä, että Veeralla on holhoojinaan naispari, ei tehdä mitään numeroa, vaan asiaan suhtaudutaan täysin luontevasti.
Aikuiskatsojan silmään elokuvassa on myös ongelmia. Sen käsikirjoitus jää heppoiseksi. Filmiä kannatteleva väärinkäsitysjuoni on liian venytetty ja samanlaisina toistuvat kohtaukset ehtivät kyllästyttää jossain vaiheessa pahemman kerran. Itse olisin kaivannut myös päähahmojen parempaa taustoittamista. Mistä he tuntevat Veeran? Miksi he ovat sellaisia kuin ovat? Miksi he asuvat Outolassa? Millainen Outola on? Tietenkään kaikki ei mahdu yhteen elokuvaan, mutta silti.
Toivoin myös jonkinlaista eheämmän sadunomaisen maailman luomista. Nyt ollaan Helsingissä, jossa Tatu ja Patu ovat ulkopuolisia. Ollaan kaukana esimerkiksi Päivi Hartzellin mestarillisesta fantasiaklassikosta Lumikuningatar (1986). Tottahan taitavien näyttelijöiden tulkitsemiin sketsikohtauksiin mahtuu monta oikeasti hauskaa oivallusta, mutta jälki on eittämättä epätasaista. Eräs syy elokuvan käsikirjoittamisen vaikeuteen voi piillä siinä, että Tatu ja Patu-kirjoissa ei ole mitään pitkäjänteisempiä seikkailuja, vaan ne esittelevät asioita ja ilmiöitä vähän Mauri Kunnaksen tuotannosta tutulla tavalla.
Tällaisenaankin elokuva on kuitenkin kelpoa lastenviihdettä, jota muukin perhe katselee kivutta. Sehän sen idea tietysti onkin.
Rike Jokelan ohjaama ja Aino Havukaisen käsikirjoittama Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! perustuu Havukaisen yhdessä Sami Toivosen kanssa kirjasarjaa varten luomiin hahmoihin. Suomessa tehdään nykyään runsaasti lastenelokuvia, jotka saavat myös paljon yleisöä ja Tatu ja Patu ovat olleet yksi sektorin suurimmista menestyksistä. Monet asiat filmissä ovatkin kohdallaan. Se on kauniisti kuvattu ja siinä on paljon hyvää musiikkia. Näyttelijät ovat kauttaaltaan hyviä ja maailmankuva on myönteinen. Siitä, että Veeralla on holhoojinaan naispari, ei tehdä mitään numeroa, vaan asiaan suhtaudutaan täysin luontevasti.
Aikuiskatsojan silmään elokuvassa on myös ongelmia. Sen käsikirjoitus jää heppoiseksi. Filmiä kannatteleva väärinkäsitysjuoni on liian venytetty ja samanlaisina toistuvat kohtaukset ehtivät kyllästyttää jossain vaiheessa pahemman kerran. Itse olisin kaivannut myös päähahmojen parempaa taustoittamista. Mistä he tuntevat Veeran? Miksi he ovat sellaisia kuin ovat? Miksi he asuvat Outolassa? Millainen Outola on? Tietenkään kaikki ei mahdu yhteen elokuvaan, mutta silti.
Toivoin myös jonkinlaista eheämmän sadunomaisen maailman luomista. Nyt ollaan Helsingissä, jossa Tatu ja Patu ovat ulkopuolisia. Ollaan kaukana esimerkiksi Päivi Hartzellin mestarillisesta fantasiaklassikosta Lumikuningatar (1986). Tottahan taitavien näyttelijöiden tulkitsemiin sketsikohtauksiin mahtuu monta oikeasti hauskaa oivallusta, mutta jälki on eittämättä epätasaista. Eräs syy elokuvan käsikirjoittamisen vaikeuteen voi piillä siinä, että Tatu ja Patu-kirjoissa ei ole mitään pitkäjänteisempiä seikkailuja, vaan ne esittelevät asioita ja ilmiöitä vähän Mauri Kunnaksen tuotannosta tutulla tavalla.
Tällaisenaankin elokuva on kuitenkin kelpoa lastenviihdettä, jota muukin perhe katselee kivutta. Sehän sen idea tietysti onkin.
Hymyilevä mies
Olli Mäki (Jarkko Lahti) valmistautuu nyrkkeilyn MM-otteluun 57:n kilon sarjassa ja hänen vastustajansa on yhdysvaltalainen Davey Moore. Mäellä on paineita, sillä hänen morsiamensa Raija (Oona Airola) ei ole innostunut otteluun liittyvästä julkisuusmylläkästä ja kaiken lisäksi Mäki joutuu pudottamaan runsaasti painoaan pienellä varoitusajalla, sillä hän ottelee normaalia sarjaansa alempana. Mäen managerina, valmentajana ja ottelun järjestäjänä toimii Elis Ask (Eero Milonoff), joka yrittää painostaa nyrkkeilijää pudottamaan painoaan ja innostaa tätä antamaan kaikkensa tärkeässä ottelussa.
Juho Kuosmasen ohjaama Hymyilevä mies on saanut runsaasti kehuja niin kotoisilta kuin kansainvälisiltäkin kriitikoilta, mutta itselleni tämä leffa valitettavasti meni kategoriaan "olisin halunnut pitää tästä enemmän kuin pidin". Totta kai Hymyilevässä miehessä on runsaasti ansioita. Se on paisuttelematta näytelty, hienosti kuvattu ja sen ajankuva on laadittu huolellisesti. Sen ihmiskuva on vailla nykyään niin muodikasta kyynisyyttä (tämä huipentuu erityisesti kauniissa loppukohtauksessa, jossa elokuvan pääparia vastaan tulee oikea Olli Mäki vaimoineen). Nuoret näyttelijät ovat luontevia ja varsinkin Oona Airola ja Eero Milonoff tekevät mainiota työtä.
Elokuvan dramaturgiassa oli kuitenkin sellaisia ongelmia, joista en päässyt yli. Kuva ihmisistä on myönteinen, mutta samalla kliseinen. Varsinkin Oona Airolan sinänsä mainiosti esittämä Raija jää vain Olliaan odottavaksi muusaksi. Myös Mäki näytetään liikaa luihun managerin hyväksikäyttämänä riiston kohteena. Henkilöistä puuttuu siis syvyyttä. Tarina olisi kaivannut tiukempia vastakohta-asetelmia, jotta se ravistelisi kunnolla. Nyt yksinkertainen elämäntapa vastaan kaupunkilaisuus, urheilija vastaan ylärakenteet ja Ollin ja Raijan suhde tuodaan kaikki esille, mutta ne valuvat vähän kuin vesi hanhen selästä. Osaksi tämä johtuu tietenkin siitä, että on ollut tarkoituskin tehdä hyvän mielen elokuva.
Sinänsä on kyllä kiinnostavaa, että Hymyilevä mies noudattaa niin tarkoin urheiluelokuvan peruskuvioita, vaikka sitä onkin tervehditty uuden airuena (jota se ilmaisullisesti monin paikoin saattaa ollakin). Jo Orvo Saarikiven Avoveteen (1939), kotimaisen urheiluelokuvan perusteos, kertoi periaatteessa saman tarinan. Nuori ja lahjakas urheilija, joka menestyy, jota yritetään hyväksikäyttää ja jota nainen odottaa. Erot ovat lähinnä siinä, että tässä rahamaailma tuodaan voimakkaammin esiin ja siinä, että Avoveteen-leffan Yrjö voitti ratkaisevan kilpailunsa, tässä Olli Mäki häviää. Myös maaseutuelämän aitouden korostus on molemmissa elokuvissa samaa, joskin Hymyilevässä miehessä pakostakin jo nostalgista.
Sekä tarinassa että Olli Mäen persoonassa Hymyilevä mies asettaa vastakkain aitouden ja epäaitouden. Aitoutta edustavat Mäki itse, hänen suhteensa Raijaan, maaseutu, kansan ihmiset ja perinteinen urheileminen. Epäaitoutta edustavat kaupunki, rahamaailma, manageri ja Mäen ympärillä pyörivä mediasirkus, joka huipentuu urheilijasta tehtävään dokumenttielokuvaan ja sen kuvauksiin (Mäki-Moore maailmanmestaruus vuodelta 1962).
Varoitelleessaan urheilijaa lähtemästä kapitalistisen rahamaailmaan kelkkaan ja julkisuusmyllyn persoonallisuutta murskaavaan koneistoon, Hymyilevä mies on tietenkin periaatteessa oikealla asialla, mutta elokuvassa kaikki tapahtuu liian yksinkertaistavien vastakohtien ja löysän dramaturgian eli itsestäänselvyyksien tasolla. Toisaalta kannattaa muistaa sekin, että nykyaikainen urheiluliike on jo itsessään kaupungistuvan ja modernisoituvan maailman tuote. Joka tapauksessa elokuva tuntuu inhimilliseltä siinä, että se asettaa rakkauden ja inhimillisen elämän ylettömän kilpailemisen edelle. Tämä on nykyaikana sinänsä tervetullut ele, vaikka se jääkin hieman vaisuksi.
Eräs kiinnostava Hymyilevän miehen piirre ja ansio piilee siinä, että se näyttää aika tarkasti sen, kuinka outoa ja lapsenkengissä bisnesurheilu Suomessa vielä vuonna 1962 oli. Suuren maailman meininkiin tottunut manageri Ask näyttäytyy tuulentupia tavoittelevana kummajaisena ja joutuu toisaalta kantamaan ottelun kulisseissa aivan liian suurta taakkaa ollessaan niin perheenisä, manageri, ottelun järjestäjä kuin valmentajakin. Kohtaukset Askin kotona ja käynti sponsorien luona alleviivaavat tätä paikoin kiusallisella tavalla.
Juho Kuosmasen uralla Hymyilevä mies on jo merkinnyt ponnahdusta astetta suurempaan tunnettavuuteen ja miehen seuraavaa elokuvaa odotettaneen ulkomaillakin mielenkiinnolla. Visuaalisena kertojana lahjakkaan Kuosmasen pääteoksena säilyy kuitenkin minun kirjoissani edelleen loistava Taulukauppiaat (2010).
Juho Kuosmasen ohjaama Hymyilevä mies on saanut runsaasti kehuja niin kotoisilta kuin kansainvälisiltäkin kriitikoilta, mutta itselleni tämä leffa valitettavasti meni kategoriaan "olisin halunnut pitää tästä enemmän kuin pidin". Totta kai Hymyilevässä miehessä on runsaasti ansioita. Se on paisuttelematta näytelty, hienosti kuvattu ja sen ajankuva on laadittu huolellisesti. Sen ihmiskuva on vailla nykyään niin muodikasta kyynisyyttä (tämä huipentuu erityisesti kauniissa loppukohtauksessa, jossa elokuvan pääparia vastaan tulee oikea Olli Mäki vaimoineen). Nuoret näyttelijät ovat luontevia ja varsinkin Oona Airola ja Eero Milonoff tekevät mainiota työtä.
Elokuvan dramaturgiassa oli kuitenkin sellaisia ongelmia, joista en päässyt yli. Kuva ihmisistä on myönteinen, mutta samalla kliseinen. Varsinkin Oona Airolan sinänsä mainiosti esittämä Raija jää vain Olliaan odottavaksi muusaksi. Myös Mäki näytetään liikaa luihun managerin hyväksikäyttämänä riiston kohteena. Henkilöistä puuttuu siis syvyyttä. Tarina olisi kaivannut tiukempia vastakohta-asetelmia, jotta se ravistelisi kunnolla. Nyt yksinkertainen elämäntapa vastaan kaupunkilaisuus, urheilija vastaan ylärakenteet ja Ollin ja Raijan suhde tuodaan kaikki esille, mutta ne valuvat vähän kuin vesi hanhen selästä. Osaksi tämä johtuu tietenkin siitä, että on ollut tarkoituskin tehdä hyvän mielen elokuva.
Sinänsä on kyllä kiinnostavaa, että Hymyilevä mies noudattaa niin tarkoin urheiluelokuvan peruskuvioita, vaikka sitä onkin tervehditty uuden airuena (jota se ilmaisullisesti monin paikoin saattaa ollakin). Jo Orvo Saarikiven Avoveteen (1939), kotimaisen urheiluelokuvan perusteos, kertoi periaatteessa saman tarinan. Nuori ja lahjakas urheilija, joka menestyy, jota yritetään hyväksikäyttää ja jota nainen odottaa. Erot ovat lähinnä siinä, että tässä rahamaailma tuodaan voimakkaammin esiin ja siinä, että Avoveteen-leffan Yrjö voitti ratkaisevan kilpailunsa, tässä Olli Mäki häviää. Myös maaseutuelämän aitouden korostus on molemmissa elokuvissa samaa, joskin Hymyilevässä miehessä pakostakin jo nostalgista.
Sekä tarinassa että Olli Mäen persoonassa Hymyilevä mies asettaa vastakkain aitouden ja epäaitouden. Aitoutta edustavat Mäki itse, hänen suhteensa Raijaan, maaseutu, kansan ihmiset ja perinteinen urheileminen. Epäaitoutta edustavat kaupunki, rahamaailma, manageri ja Mäen ympärillä pyörivä mediasirkus, joka huipentuu urheilijasta tehtävään dokumenttielokuvaan ja sen kuvauksiin (Mäki-Moore maailmanmestaruus vuodelta 1962).
Varoitelleessaan urheilijaa lähtemästä kapitalistisen rahamaailmaan kelkkaan ja julkisuusmyllyn persoonallisuutta murskaavaan koneistoon, Hymyilevä mies on tietenkin periaatteessa oikealla asialla, mutta elokuvassa kaikki tapahtuu liian yksinkertaistavien vastakohtien ja löysän dramaturgian eli itsestäänselvyyksien tasolla. Toisaalta kannattaa muistaa sekin, että nykyaikainen urheiluliike on jo itsessään kaupungistuvan ja modernisoituvan maailman tuote. Joka tapauksessa elokuva tuntuu inhimilliseltä siinä, että se asettaa rakkauden ja inhimillisen elämän ylettömän kilpailemisen edelle. Tämä on nykyaikana sinänsä tervetullut ele, vaikka se jääkin hieman vaisuksi.
Eräs kiinnostava Hymyilevän miehen piirre ja ansio piilee siinä, että se näyttää aika tarkasti sen, kuinka outoa ja lapsenkengissä bisnesurheilu Suomessa vielä vuonna 1962 oli. Suuren maailman meininkiin tottunut manageri Ask näyttäytyy tuulentupia tavoittelevana kummajaisena ja joutuu toisaalta kantamaan ottelun kulisseissa aivan liian suurta taakkaa ollessaan niin perheenisä, manageri, ottelun järjestäjä kuin valmentajakin. Kohtaukset Askin kotona ja käynti sponsorien luona alleviivaavat tätä paikoin kiusallisella tavalla.
Juho Kuosmasen uralla Hymyilevä mies on jo merkinnyt ponnahdusta astetta suurempaan tunnettavuuteen ja miehen seuraavaa elokuvaa odotettaneen ulkomaillakin mielenkiinnolla. Visuaalisena kertojana lahjakkaan Kuosmasen pääteoksena säilyy kuitenkin minun kirjoissani edelleen loistava Taulukauppiaat (2010).
Laivaston monnit maissa
Taneli Taivainen (Ari Laine) tuodaan alokkaaksi laivastoon poliisivoimin. Matkalla hän on ehtinyt tutustua huoltoasemalla työskentelevään Paula Puupposeen (Irja Rannikko), joka on voittanut veikkauksessa yli kaksi miljoonaa ja tahtoo juhlistaa tapausta viettämällä ylellisen loman. Tanelia armeijan komento ei innosta ja hän joutuu erityisesti Pikku Torpedoksi kutsutun pursimies Pokan (Leo Jokela) silmätikuksi. Saatuaan armeijakavereiltaan selkäsaunan Taneli alkaa ottaa armeijassa muutkin huomioon. Samaan aikaan kesätöitä tekevä huoltoaseman johtajan poika (Jussi Jurkka) on tutustunut lomahotellin johtajan tyttäreen (Mej-Ling Axberg) ja romansseja on tiedossa.
Laivaston monnit maissa ei kuulu Ville Salmisen parhaisiin ohjaustöihin, vaan on innottomasti, joskin sujuvasti tehty rutiinifarssi. Ainoan pääroolinsa saanut Ari Laine on ihan hyvä, mutta käsikirjoitus olisi kaivannut enemmän terää. Laineen esittämä Taneli Taivainen on selvästi saanut vaikutteita rillumareifilmien hahmoilta ja Taivaisessa on jonkinlaista modernisuutta ainakin siinä mielessä, että armeijaan ja sen käskyjen noudattamiseen ei enää suhtauduta lähdeskään niin ryppyotsaisesti kuin edellisten vuosikymmenien elokuvissa.
Tarinan juonessa on tosin vanhaan malliin jonkinlainen kääntymyskertomus laiskurista sankariksi, mutta se on esitetty melko ironisesti. Alussa nähtävä kuva Suomen lipusta ja sen taustana kuultava lauluesitys antavat odottaa jotakin samanlaista kuin Erkki Karun Meidän poikamme merellä (1933), mutta itse asiassa tuo "vakavampi" sisältö jää sikseen. Tässäkin elokuvassa oltiin siis matkalla kohti sellaista mielikuvituksellista "unikasarmia", josta Kimmo Laine on kirjoittanut teoksessaan Murheenkryyneistä miehiä. Kaikki tosielämän ristiriidat olivat tällaisista filmeistä kaukana. Se ei sinänsä ole välttämättä huono asia, mutta toteutus olisi saanut tässäkin tapauksessa olla huolellisempi.
Tätä puolta korostaa sekin, että elokuvassa etsitään lopulta olemattomaksi osoittautuvaa salaista asetta ja vieraan vallan vakoilijat ovat niin hölmöjä, että heidän vaarattomaksi tekemisensä onnistuu tuosta vain. Tämä puoli olisi itse asiassa tarjonnut hyvät mahdollisuudet absurdiin komiikkaan (aivan kuin Rannikon ja Laineen romanssikin), mutta se jää kesken, kuten kaikki muutkin teemat elokuvassa. Jos pitää vanhoista kotimaisista sotilasfarsseista, niin kyllä tämän kerran katsastaa, mutta muiden kannattanee jättää elokuva väliin.
Laivaston monnit maissa ei kuulu Ville Salmisen parhaisiin ohjaustöihin, vaan on innottomasti, joskin sujuvasti tehty rutiinifarssi. Ainoan pääroolinsa saanut Ari Laine on ihan hyvä, mutta käsikirjoitus olisi kaivannut enemmän terää. Laineen esittämä Taneli Taivainen on selvästi saanut vaikutteita rillumareifilmien hahmoilta ja Taivaisessa on jonkinlaista modernisuutta ainakin siinä mielessä, että armeijaan ja sen käskyjen noudattamiseen ei enää suhtauduta lähdeskään niin ryppyotsaisesti kuin edellisten vuosikymmenien elokuvissa.
Tarinan juonessa on tosin vanhaan malliin jonkinlainen kääntymyskertomus laiskurista sankariksi, mutta se on esitetty melko ironisesti. Alussa nähtävä kuva Suomen lipusta ja sen taustana kuultava lauluesitys antavat odottaa jotakin samanlaista kuin Erkki Karun Meidän poikamme merellä (1933), mutta itse asiassa tuo "vakavampi" sisältö jää sikseen. Tässäkin elokuvassa oltiin siis matkalla kohti sellaista mielikuvituksellista "unikasarmia", josta Kimmo Laine on kirjoittanut teoksessaan Murheenkryyneistä miehiä. Kaikki tosielämän ristiriidat olivat tällaisista filmeistä kaukana. Se ei sinänsä ole välttämättä huono asia, mutta toteutus olisi saanut tässäkin tapauksessa olla huolellisempi.
Tätä puolta korostaa sekin, että elokuvassa etsitään lopulta olemattomaksi osoittautuvaa salaista asetta ja vieraan vallan vakoilijat ovat niin hölmöjä, että heidän vaarattomaksi tekemisensä onnistuu tuosta vain. Tämä puoli olisi itse asiassa tarjonnut hyvät mahdollisuudet absurdiin komiikkaan (aivan kuin Rannikon ja Laineen romanssikin), mutta se jää kesken, kuten kaikki muutkin teemat elokuvassa. Jos pitää vanhoista kotimaisista sotilasfarsseista, niin kyllä tämän kerran katsastaa, mutta muiden kannattanee jättää elokuva väliin.
tiistai 16. lokakuuta 2018
Tangokuninkaan nimikkoelokuva puree
Aikaisemminkin musiikkielämämme merkkimiesten tarinoita valkokankaalle siirtänyt Timo Koivusalo kertoo uusimmassa elokuvassaan kaikkien aikojen tangokuninkaamme elämästä. Ytimekkäästi Olavi Virraksi nimetty elokuva alkaa siitä, kun nuori mies (Lauri Tilkanen) työskentelee vielä tehtaalla ja haaveilee samalla laulajan urasta. Hän elää yhdessä huolehtivan äitinsä (Jonna Järnefelt) kanssa ja tässä suhteessa elokuva siis hiihtelee samoilla laduilla kuin moni muukin musiikillisista sankareistamme kertonut teos. Äiti on pojalle tärkeä, isää ei juuri näy.
Lopulta seuraa tietenkin väistämätön läpimurto ja sen jälkeen päästään seuraamaan niin maestron perhe-elämää kuin nousukiitoista laulu-uraakin. Ympärillä hahmottuu muuttuva Suomi, joka kokee ensin sodan ja sitten kiivaan jälleenrakennuksen. Kehyskertomuksessa kaikkea tätä muistelee jo vanha ja sairas Olavi Virta (Raimo Grönberg), joka kuitenkin pääsee lopussa vielä ulkomaillekin.
Rakenteellisesti Olavi Virta on siis varsin samanlainen kuin Koivusalon aikaisemmatkin taiteilijaelämäkerrat. Tarinassa liikutaan kahdessa aikatasossa ja päähenkilön muistikuvat kertovat, mitä tapahtui. Ratkaisu on aikaisemminkin osoittautunut toimivaksi ja Koivusalo saa nytkin aikaan viihdyttävän elokuvan. Jotkut tapahtumat tosin mennään läpi turhankin viitteenomaisesti (ainakin, ellei katsojalla ole vankkaa tietoa Virran taustasta) ja välillä olisin kaivannut laulajataiturin tarinan vahvempaa kytkemistä ympäröivään yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Oli miten oli, tarina toimii joka tapauksessa ja Tilkasen alussa hieman värittömältä vaikuttava pääosasuoritus kasvaa loppua kohti aitoon koskettavuuteen. Näyttelijä saa myös hyvin esiin äkkimenestyksen tuoman hybriksen.
Kerronnallisesti elokuva on varsin perinteinen ja samoin sen sankari saattaa jo nykyään tuntua ainakin nuoremmista katsojista anakronistiselta. Elihän Olavi Virta aikana, jolloin Suomi oli vielä tiukan monokulttuurinen ja miesten ja naisten sukupuoliroolit olivat hyvin perinteiset. Tuolta suunnalta ohjaaja on kuitenkin kaivanut myös tarinan yllättävimmät ja koskettavimmat ainekset. Olavin Irene-vaimoa esittävä Malla Malmivaara tekee nimittäin mainion suorituksen ja ohjaaja näyttää selkeästi kuinka vaimo ja lapset joutuivat kärsimään Virran alkoholiongelmista ja lukuisista naissuhteista. Tämä on ohjaajan aikaisempiin elokuviin verrattuna selkeästi moderni vivahde, eikä sellaista ole liiemmin nähty muissakaan suomalaisissa valkokangaselämäkerroissa aiemmin.
Koivusalo välttää kuitenkin turhan ongelmilla mässäilemisen. Irenen osoittama kärsivällisyys miestään kohtaan saattaa tuntua nykyihmisestä käsittämättömältä, mutta takavuosikymmeninä avioliitot usein jatkuivat ongelmista huolimatta pitkään. Elokuvassa nähdään kuitenkin myös perheenjäsenten toisiaan kohtaan tuntemaa aitoa kiintymystä ja välittämistä.
Kaikkiaan voi sanoa, että Koivusalo osaa edelleen tehdä koskettavaa tarinaa, jota tarvittaessa höystetään huumorilla. Sivuhahmoista parhaiten jäi mieleen jälleen Repe Helismaan roolin mainiosti tekevä Martti Suosalo. Ne, jotka ovat aiemmin pitäneet ohajaajan tuotannosta, pitävät tästäkin. Myös inhoajien rivit pysynevät edelleen tiiviinä.
Olavi Virta (2018)
Ohjaus: Timo Koivusalo
Pääosissa: Lauri Tilkanen, Raimo Grönberg, Malla Malmivaara, Vesa Vierikko, Martti Suosalo, Jonna Järnefelt, Juhani Niemelä.
Lopulta seuraa tietenkin väistämätön läpimurto ja sen jälkeen päästään seuraamaan niin maestron perhe-elämää kuin nousukiitoista laulu-uraakin. Ympärillä hahmottuu muuttuva Suomi, joka kokee ensin sodan ja sitten kiivaan jälleenrakennuksen. Kehyskertomuksessa kaikkea tätä muistelee jo vanha ja sairas Olavi Virta (Raimo Grönberg), joka kuitenkin pääsee lopussa vielä ulkomaillekin.
Rakenteellisesti Olavi Virta on siis varsin samanlainen kuin Koivusalon aikaisemmatkin taiteilijaelämäkerrat. Tarinassa liikutaan kahdessa aikatasossa ja päähenkilön muistikuvat kertovat, mitä tapahtui. Ratkaisu on aikaisemminkin osoittautunut toimivaksi ja Koivusalo saa nytkin aikaan viihdyttävän elokuvan. Jotkut tapahtumat tosin mennään läpi turhankin viitteenomaisesti (ainakin, ellei katsojalla ole vankkaa tietoa Virran taustasta) ja välillä olisin kaivannut laulajataiturin tarinan vahvempaa kytkemistä ympäröivään yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Oli miten oli, tarina toimii joka tapauksessa ja Tilkasen alussa hieman värittömältä vaikuttava pääosasuoritus kasvaa loppua kohti aitoon koskettavuuteen. Näyttelijä saa myös hyvin esiin äkkimenestyksen tuoman hybriksen.
Kerronnallisesti elokuva on varsin perinteinen ja samoin sen sankari saattaa jo nykyään tuntua ainakin nuoremmista katsojista anakronistiselta. Elihän Olavi Virta aikana, jolloin Suomi oli vielä tiukan monokulttuurinen ja miesten ja naisten sukupuoliroolit olivat hyvin perinteiset. Tuolta suunnalta ohjaaja on kuitenkin kaivanut myös tarinan yllättävimmät ja koskettavimmat ainekset. Olavin Irene-vaimoa esittävä Malla Malmivaara tekee nimittäin mainion suorituksen ja ohjaaja näyttää selkeästi kuinka vaimo ja lapset joutuivat kärsimään Virran alkoholiongelmista ja lukuisista naissuhteista. Tämä on ohjaajan aikaisempiin elokuviin verrattuna selkeästi moderni vivahde, eikä sellaista ole liiemmin nähty muissakaan suomalaisissa valkokangaselämäkerroissa aiemmin.
Koivusalo välttää kuitenkin turhan ongelmilla mässäilemisen. Irenen osoittama kärsivällisyys miestään kohtaan saattaa tuntua nykyihmisestä käsittämättömältä, mutta takavuosikymmeninä avioliitot usein jatkuivat ongelmista huolimatta pitkään. Elokuvassa nähdään kuitenkin myös perheenjäsenten toisiaan kohtaan tuntemaa aitoa kiintymystä ja välittämistä.
Kaikkiaan voi sanoa, että Koivusalo osaa edelleen tehdä koskettavaa tarinaa, jota tarvittaessa höystetään huumorilla. Sivuhahmoista parhaiten jäi mieleen jälleen Repe Helismaan roolin mainiosti tekevä Martti Suosalo. Ne, jotka ovat aiemmin pitäneet ohajaajan tuotannosta, pitävät tästäkin. Myös inhoajien rivit pysynevät edelleen tiiviinä.
Olavi Virta (2018)
Ohjaus: Timo Koivusalo
Pääosissa: Lauri Tilkanen, Raimo Grönberg, Malla Malmivaara, Vesa Vierikko, Martti Suosalo, Jonna Järnefelt, Juhani Niemelä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)