Taneli Taivainen (Ari Laine) tuodaan alokkaaksi laivastoon poliisivoimin. Matkalla hän on ehtinyt tutustua huoltoasemalla työskentelevään Paula Puupposeen (Irja Rannikko), joka on voittanut veikkauksessa yli kaksi miljoonaa ja tahtoo juhlistaa tapausta viettämällä ylellisen loman. Tanelia armeijan komento ei innosta ja hän joutuu erityisesti Pikku Torpedoksi kutsutun pursimies Pokan (Leo Jokela) silmätikuksi. Saatuaan armeijakavereiltaan selkäsaunan Taneli alkaa ottaa armeijassa muutkin huomioon. Samaan aikaan kesätöitä tekevä huoltoaseman johtajan poika (Jussi Jurkka) on tutustunut lomahotellin johtajan tyttäreen (Mej-Ling Axberg) ja romansseja on tiedossa.
Laivaston monnit maissa ei kuulu Ville Salmisen parhaisiin ohjaustöihin, vaan on innottomasti, joskin sujuvasti tehty rutiinifarssi. Ainoan pääroolinsa saanut Ari Laine on ihan hyvä, mutta käsikirjoitus olisi kaivannut enemmän terää. Laineen esittämä Taneli Taivainen on selvästi saanut vaikutteita rillumareifilmien hahmoilta ja Taivaisessa on jonkinlaista modernisuutta ainakin siinä mielessä, että armeijaan ja sen käskyjen noudattamiseen ei enää suhtauduta lähdeskään niin ryppyotsaisesti kuin edellisten vuosikymmenien elokuvissa.
Tarinan juonessa on tosin vanhaan malliin jonkinlainen kääntymyskertomus laiskurista sankariksi, mutta se on esitetty melko ironisesti. Alussa nähtävä kuva Suomen lipusta ja sen taustana kuultava lauluesitys antavat odottaa jotakin samanlaista kuin Erkki Karun Meidän poikamme merellä (1933), mutta itse asiassa tuo "vakavampi" sisältö jää sikseen. Tässäkin elokuvassa oltiin siis matkalla kohti sellaista mielikuvituksellista "unikasarmia", josta Kimmo Laine on kirjoittanut teoksessaan Murheenkryyneistä miehiä. Kaikki tosielämän ristiriidat olivat tällaisista filmeistä kaukana. Se ei sinänsä ole välttämättä huono asia, mutta toteutus olisi saanut tässäkin tapauksessa olla huolellisempi.
Tätä puolta korostaa sekin, että elokuvassa etsitään lopulta olemattomaksi osoittautuvaa salaista asetta ja vieraan vallan vakoilijat ovat niin hölmöjä, että heidän vaarattomaksi tekemisensä onnistuu tuosta vain. Tämä puoli olisi itse asiassa tarjonnut hyvät mahdollisuudet absurdiin komiikkaan (aivan kuin Rannikon ja Laineen romanssikin), mutta se jää kesken, kuten kaikki muutkin teemat elokuvassa. Jos pitää vanhoista kotimaisista sotilasfarsseista, niin kyllä tämän kerran katsastaa, mutta muiden kannattanee jättää elokuva väliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti