Tarina alkaa siitä, kun kolme nuorta Rita (Mirja Karisto), Åke (Åke Lindman) ja Jussi (Jussi Jurkka) viettävät yötä hermostuneina poliisia odottaen. Se, miten he ovat joutuneet tilanteeseen, kerrotaan takautumana. Rita on karannut kotoa kyllästyttyään vanhempiensa epävakaaseen liittoon, Åke on kasvattilapsi, joka on päättänyt tulla rikkaaksi ja Jussi taas on kyllästynyt perheensä ahtaaseen poroporvarillisuuteen. Nuoret ovat liukuneet rikoksen teille.
Jos minun pitäisi valita kotimainen elokuva, joka muistuttaa eniten oman aikansa amerikkalaisia rikoselokuvia, valintani kohdistuisi todennäköisesti tähän Aarne Tarkaksen esikoisohjaukseen Yö on pitkä. Kysymys ei ole silti pelkästään ulkomaisten esikuvien tylsästä matkimisesta, sillä käsikirjoittajat (Tarkas ja Matti Kassila) ovat ankkuroineet elokuvan tiukasti aikansa henkiseen todellisuuteen tinkimättä kerronnan ja lajityypin vaatimuksista. Käsikirjoitus takautumarakenteineen ja nuorine päähenkilöineen on ensiluokkainen.
Kirjoitin aikaan artikkelin kotimaisista noir-vaikutteisista elokuvista Filmihulluun (3/2005) ja myöhemmin myös Aarne Tarkaksen draamoista (5/2007). Muistan, että ohjaajan esikoisohjaus jäi mieleeni yritteliäänä, mutta ei täysin onnistuneena. Nyt vaikutelmani oli toisenlainen. Käsikirjoitus, ohjaus, ajankuva ja näyttelijät ovat kaikki erinomaisia. Osmo Harkimon kamera poimii jatkuvasti olennaisia yksityiskohtia kerronnan tueksi ja tunnelma on vahva. Jussi Jurkka ensimmäisessä elokuvaroolissaan jää mieleen hieman dostojevskilaisena etsijänä, jonka on vaikea löytää omaa paikkaansa, mutta erityisesti tekee mieli nostaa esiin Henake Schubakin hahmottama koronkiskuri nuorten vastapelurina. Turhan harvoin päärooleissa nähty näyttelijä tekee yhden kotimaisen elokuvan parhaista konnahahmoista.
Suomalaisessa elokuvassa on toisinaan nähty nuoria tekijöitä, jotka ovat määritelleet uudelleen tekemisen ehtoja ja toiminnan kenttää (Vaala ja Tulio 1920-luvun lopussa, Nyrki Tapiovaara ja Erik Blomberg 1930-luvun lopussa, Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta 60-luvun alussa, Kaurismäen veljekset 80-luvun alussa). Matti Kassilan ja Aarne Tarkaksen muodostaman kaksikon tekemä muutos ei kenties 50-luvun alussa ollut niin merkittävä kuin joidenkin edellämainittujen, mutta epäilemättä kummankin läpimurtoteokset ja tuotanto merkitsivät jonkinlaista avautumista uudelle ajalle ja aikansa tuoreimpien Hollywoodin virtausten saapumista kotimaiseen elokuvaan. Tässäkin mielessä Yö on pitkä on tutkimisen arvoinen elokuva.
1952 tuntuu olleen jonkinlainen avainvuosi kotimaisten noir-vaikutteisten elokuvien osalta. Saman vuoden aikana valmistui nimittäin useampikin teos, jotka voidaan laskea käsitteen alle, ainakin jos tyydytään etsimään visuaalisia tai samansukuisesta asenteesta kertovia tunnusmerkkejä, eikä yritetä väkisin tunkea teoksia "puhtaaksi" noiriksi. Sellaisen tekeminen Suomessa olisi ollut hankalaa jo siksikin, ettei maassamme ole koskaan ollut amerikkalaistyylisiä suurkaupunkeja eikä järjestäytynyttä rikollisuutta. Joka tapauksessa Helsingin olympiakisojen vuonna valmistuivat Teuvo Tulion Rikollinen nainen, Yö on pitkä, Edvin Laineen Yhden yön hinta, Veikko Itkosen Silmät hämärässä ja Roland af Hällströmin Noita palaa elämään sekä Suomalaistyttöjä Tukholmassa. Niin erilaisia kuin nämä teokset sinänsä ovatkin, kaikista voi löytää ahdistusta, epätoivoa ja epäilyksiä yhteiskuntaa kohtaan. Monessa elokuvassa myös miehen muuttuva rooli ja tämän kantamat traumat tulevat esiin. Yö on pitkä avasi myös ohjaajan sydäntä lähellä olleen nuorten ongelmia käsittelevän juonteen Tarkaksen tuotannossa.
Yö on pitkä (1952)
Ohjaus: Aarne Tarkas
Pääosissa: Åke Lindman, Jussi Jurkka, Mirja Karisto, Henake Scuback.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jussi Jurkka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jussi Jurkka. Näytä kaikki tekstit
perjantai 3. toukokuuta 2019
tiistai 15. tammikuuta 2019
Laivaston monnit maissa
Taneli Taivainen (Ari Laine) tuodaan alokkaaksi laivastoon poliisivoimin. Matkalla hän on ehtinyt tutustua huoltoasemalla työskentelevään Paula Puupposeen (Irja Rannikko), joka on voittanut veikkauksessa yli kaksi miljoonaa ja tahtoo juhlistaa tapausta viettämällä ylellisen loman. Tanelia armeijan komento ei innosta ja hän joutuu erityisesti Pikku Torpedoksi kutsutun pursimies Pokan (Leo Jokela) silmätikuksi. Saatuaan armeijakavereiltaan selkäsaunan Taneli alkaa ottaa armeijassa muutkin huomioon. Samaan aikaan kesätöitä tekevä huoltoaseman johtajan poika (Jussi Jurkka) on tutustunut lomahotellin johtajan tyttäreen (Mej-Ling Axberg) ja romansseja on tiedossa.
Laivaston monnit maissa ei kuulu Ville Salmisen parhaisiin ohjaustöihin, vaan on innottomasti, joskin sujuvasti tehty rutiinifarssi. Ainoan pääroolinsa saanut Ari Laine on ihan hyvä, mutta käsikirjoitus olisi kaivannut enemmän terää. Laineen esittämä Taneli Taivainen on selvästi saanut vaikutteita rillumareifilmien hahmoilta ja Taivaisessa on jonkinlaista modernisuutta ainakin siinä mielessä, että armeijaan ja sen käskyjen noudattamiseen ei enää suhtauduta lähdeskään niin ryppyotsaisesti kuin edellisten vuosikymmenien elokuvissa.
Tarinan juonessa on tosin vanhaan malliin jonkinlainen kääntymyskertomus laiskurista sankariksi, mutta se on esitetty melko ironisesti. Alussa nähtävä kuva Suomen lipusta ja sen taustana kuultava lauluesitys antavat odottaa jotakin samanlaista kuin Erkki Karun Meidän poikamme merellä (1933), mutta itse asiassa tuo "vakavampi" sisältö jää sikseen. Tässäkin elokuvassa oltiin siis matkalla kohti sellaista mielikuvituksellista "unikasarmia", josta Kimmo Laine on kirjoittanut teoksessaan Murheenkryyneistä miehiä. Kaikki tosielämän ristiriidat olivat tällaisista filmeistä kaukana. Se ei sinänsä ole välttämättä huono asia, mutta toteutus olisi saanut tässäkin tapauksessa olla huolellisempi.
Tätä puolta korostaa sekin, että elokuvassa etsitään lopulta olemattomaksi osoittautuvaa salaista asetta ja vieraan vallan vakoilijat ovat niin hölmöjä, että heidän vaarattomaksi tekemisensä onnistuu tuosta vain. Tämä puoli olisi itse asiassa tarjonnut hyvät mahdollisuudet absurdiin komiikkaan (aivan kuin Rannikon ja Laineen romanssikin), mutta se jää kesken, kuten kaikki muutkin teemat elokuvassa. Jos pitää vanhoista kotimaisista sotilasfarsseista, niin kyllä tämän kerran katsastaa, mutta muiden kannattanee jättää elokuva väliin.
Laivaston monnit maissa ei kuulu Ville Salmisen parhaisiin ohjaustöihin, vaan on innottomasti, joskin sujuvasti tehty rutiinifarssi. Ainoan pääroolinsa saanut Ari Laine on ihan hyvä, mutta käsikirjoitus olisi kaivannut enemmän terää. Laineen esittämä Taneli Taivainen on selvästi saanut vaikutteita rillumareifilmien hahmoilta ja Taivaisessa on jonkinlaista modernisuutta ainakin siinä mielessä, että armeijaan ja sen käskyjen noudattamiseen ei enää suhtauduta lähdeskään niin ryppyotsaisesti kuin edellisten vuosikymmenien elokuvissa.
Tarinan juonessa on tosin vanhaan malliin jonkinlainen kääntymyskertomus laiskurista sankariksi, mutta se on esitetty melko ironisesti. Alussa nähtävä kuva Suomen lipusta ja sen taustana kuultava lauluesitys antavat odottaa jotakin samanlaista kuin Erkki Karun Meidän poikamme merellä (1933), mutta itse asiassa tuo "vakavampi" sisältö jää sikseen. Tässäkin elokuvassa oltiin siis matkalla kohti sellaista mielikuvituksellista "unikasarmia", josta Kimmo Laine on kirjoittanut teoksessaan Murheenkryyneistä miehiä. Kaikki tosielämän ristiriidat olivat tällaisista filmeistä kaukana. Se ei sinänsä ole välttämättä huono asia, mutta toteutus olisi saanut tässäkin tapauksessa olla huolellisempi.
Tätä puolta korostaa sekin, että elokuvassa etsitään lopulta olemattomaksi osoittautuvaa salaista asetta ja vieraan vallan vakoilijat ovat niin hölmöjä, että heidän vaarattomaksi tekemisensä onnistuu tuosta vain. Tämä puoli olisi itse asiassa tarjonnut hyvät mahdollisuudet absurdiin komiikkaan (aivan kuin Rannikon ja Laineen romanssikin), mutta se jää kesken, kuten kaikki muutkin teemat elokuvassa. Jos pitää vanhoista kotimaisista sotilasfarsseista, niin kyllä tämän kerran katsastaa, mutta muiden kannattanee jättää elokuva väliin.
keskiviikko 20. heinäkuuta 2016
Lemisen hiottu mestariteos
Morsiusseppele (1954) kuuluu niihin elokuviin, joiden juonen referoiminen ei vielä kerro juuri mitään itse teoksesta. Tämä johtuu tietenkin siitä, että ohjaaja Hannu Leminen on siinä onnistunut tuomaan sanottavansa esiin nimenomaan elokuvan keinoin. Leminen oli parhaimmillaan ohjaajana hienostunut, älykäs ja sivistynyt. Morsiusseppeleestä löytyy kaikkea tätä. Itse tarina on kuin perusmuoto perinteisen kotimaisen melodraaman asetelmasta. Nuori ja rikas Allan Smith (Jussi Jurkka) viettää opiskelujen asemesta aikaansa bordellissa ja asiasta tiedon saatuaan hänen äitinsä (Kerstin Nylander) lähtee pojan kanssa maaseudulle. Siellä Allan kohtaa nuoren ja alemmasta yhteiskuntaluokasta kotoisin olevan Alli-neidon (Aino-Maija Tikkanen) ja nuoret tietenkin rakastuvat. Tästä seuraa monenlaisia ongelmia.
Asetelma antaisi mahdollisuuden Teuvo Tulion kaltaiseen jylisevään melodraamaan, mutta siinä missä Tulio alleviivaa, Leminen pikemminkin vaimentaa ilmaisuaan. Ohjaaja oli elokuva-alalle tullessaan lavastaja ja se näkyy myös Morsiusseppeleessä. Ajankuva on laadittu äärimmäisellä huolella ja lavasteet suorastaan pursuavat ajankohdalle tyypillistä tavaraa. Suomalaisessa elokuvassa tällaisesta on yleensä seurannut jäykkää näyttelemistä ja kiusallinen tunne siitä, että näyttelijät ovat kävelleet tarinaan sisään vasta kuvauksiin tietämättä mitään ajankohdan ominaislaadusta. Nyt niin ei käy. Pursuavilla lavasteilla on nimittäin Morsiusseppeleessä selkeä temaattinen tehtävä. Ne alleviivaavat ihmisten tapakulttuurin keinotekoisuutta ja elämänkielteisyyttä. Koska Allanin äiti pelkää elämää ja katselee sitä oman luokka-asemansa kautta, kaikenlaiset tavarat ja oman yhteiskunnallisen arvon merkit ovat hänelle äärimmäisen tärkeitä. Filmissä tämä korostuu mm. siten, että nainen käy keskustelemassa entisen miehensä jättimäisen muotokuvan kanssa. Se, ettei hän pidä Allia itsensä tai poikansa vertaisena, on tuotu esiin erään hienovaraisen visuaalisen keinon avulla. Allin saapuessa kaupunkiin ja koputtaessa Smithien oveen rouva tulee avaamaan, mutta ei tunne Allia. Hän tunnistaa tytön vasta laitettuaan silmälasit päähänsä. Näin rouva näkee ihmisen vasta katsoessaan häntä sananmukaisesti oman linssinsä läpi.
Onko Morsiusseppele sitten perinteinen kotimainen melodraama siinä mielessä, että siinä kaupunki tuhoaa viattoman maalaistytön ja maaseutu on hyvä? Ei ole. Pinnallisesti tarkastellen Alli kyllä on onnellinen niin kauan kuin hän on maaseudulla, mutta käytännössä hän joutuu samanlaisen yhteiskunnallisen sorron kohteeksi myös kotiseudullaan. Isäntärenki Pekka (Heimo Lepistö) yrittää saada hänet väkisin vaimokseen ja myös vanhemmat (Aino Lohikoski ja Eero Leväluoma) ovat tähän valmiita. Yleensä Alli on onnellinen ollessaan luonnossa tai Allanin kanssa.
Morsiusseppele ei ole perinteinen melodraama silti myöskään siinä mielessä, että yläluokan edustajat olisivat pelkästään pahoja ja alaluokan edustajat solidaarisia ja hyviä. On nimittäin niin, että yhteiskunnalliset alistussuhteet on omaksuttu kummallakin puolen niin luokkien kuin sukupuolienkin välillä. Tätä katsantokantaa ilmentävät hyvin niin edellä mainitut Pekka ja Allin vanhemmat kuin Smithien perheen palvelijakin (Henny Waljus). Nämä sisäistetyt alistussuhteet, yhteiskunnalliset asemat ja niiden tärkeys ovat nielaisseet ihmisten persoonan niin tarkoin, että aitoa rakkaussuhdetta Allanin ja Allin välillä ei nähdä miltään taholta mahdolliseksi. Melodraaman logiikan mukaan se ei olekaan mahdollinen, mutta tämä ei johdu rakastavaisista itsestään, vaan heitä ympäröivistä olosuhteista ja ihmisistä, jotka tekevät ("hyvää tarkoittaessaan") kaikkensa suhteen epäonnistumiseksi.
Morsiusseppele ei ole siis perinteinen melodraama myöskään miespäähenkilönsä osalta. Katsojan annetaan itse asiassa aluksi luulla niin. Allan viettää aikaa madame Kraemerin (Birgit Kronström) bordellissa ja suhtautuu naisiin aivan yhtä alentuvasti ja esineellistävästi kuin muutkin. Hänen kohdatessaan ensi kertaa Allin, kyse voi aivan hyvin olla saman pelin jatkamisesta. Lopulta suhde kuitenkin syvenee. Allan huomaa Allin edustavan jotain muuta kuin mihin hän on tottunut, olevan aito ihminen. Jurkka tekeekin tässä yhden parhaista elokuvarooleistaan. Hän on moderni ja vähäeleinen, vailla sitä kireyttä, joka hänestä näkyy vaikkapa joissakin "Brando-henkisemmissä" rooleissaan.
Hannu Leminen käsitteli usein teoksissaan unelmien ja todellisuuden välistä ristiriitaa. Näin ainakin elokuvissa Valkoiset ruusut (1943), Vain sinulle (1945), Ratavarijan kaunis Inkeri (1950), miksei myös Muuan sulhasmies (1956). Morsiusseppeleessä tuo ristiriita tuhoaa rakastavaiset. Alli haaveilee suuresta maailmasta, kaupungista ja siellä koittavasta puhtaasta rakkaudesta. Allan siitä, että voisi elää aitoa elämää sisäisten pakkojen painamatta. Kumpikaan ei onnistu.
Ilmaisullisesti Morsiusseppele on hienovarainen ja tyylikäs elokuva. Erkki Imbergin kameratyö loihtii interiöörien tukahduttavien tunnelmien vastapainoksi myös aistillisia kuvia, joissa on nautinnon ja miksei välillä perversionkin vivahdus. Ulkokuvat ovat vastapainoksi avaria ja vahvoja, korostaen rakastavaisten vaihtuvia tunnelmia onnesta ahdistukseen ja pelkoon. Ainon kuvitelmat, unet ja houreet viittaavat film noiriin ja kauhuun. Sillä saralla Leminen eteni pidemmälle pari vuotta myöhemmin Riihalan valtiaassaan.
Morsiusseppele niveltyy hyvin osaksi 1950-lukulaista pohjoismaisten kesäelokuvien buumia, johon kuuluvat sen lisäksi ainakin Ingmar Bergmanin samalla vuosikymmenellä valmistama sarja, Arne Matssonin Hän tanssi kesän ja Matti Kassilan Sininen viikko. Lemisen elokuva käsittelee niiden tavoin onnen lyhyyttä, illusorisuutta ja mahdottomuutta perinnäistapojen ja pelkojen kahlitsemassa maailmassa, jossa ihmiset kuitenkin kaipaavat aidompaa elämää.
Morsiusseppele
1954
Ohjaus: Hannu Leminen
Käsikirjoitus: Erkki Koivusalo, Hannu Leminen
Pääosissa: Aino-Maija Tikkanen, Jussi Jurkka, Kerstin Nylander, Henny Waljus, Heimo Lepistö, Aino Lohikoski, Eero Leväluoma
Kesto: 98 minuuttia
Asetelma antaisi mahdollisuuden Teuvo Tulion kaltaiseen jylisevään melodraamaan, mutta siinä missä Tulio alleviivaa, Leminen pikemminkin vaimentaa ilmaisuaan. Ohjaaja oli elokuva-alalle tullessaan lavastaja ja se näkyy myös Morsiusseppeleessä. Ajankuva on laadittu äärimmäisellä huolella ja lavasteet suorastaan pursuavat ajankohdalle tyypillistä tavaraa. Suomalaisessa elokuvassa tällaisesta on yleensä seurannut jäykkää näyttelemistä ja kiusallinen tunne siitä, että näyttelijät ovat kävelleet tarinaan sisään vasta kuvauksiin tietämättä mitään ajankohdan ominaislaadusta. Nyt niin ei käy. Pursuavilla lavasteilla on nimittäin Morsiusseppeleessä selkeä temaattinen tehtävä. Ne alleviivaavat ihmisten tapakulttuurin keinotekoisuutta ja elämänkielteisyyttä. Koska Allanin äiti pelkää elämää ja katselee sitä oman luokka-asemansa kautta, kaikenlaiset tavarat ja oman yhteiskunnallisen arvon merkit ovat hänelle äärimmäisen tärkeitä. Filmissä tämä korostuu mm. siten, että nainen käy keskustelemassa entisen miehensä jättimäisen muotokuvan kanssa. Se, ettei hän pidä Allia itsensä tai poikansa vertaisena, on tuotu esiin erään hienovaraisen visuaalisen keinon avulla. Allin saapuessa kaupunkiin ja koputtaessa Smithien oveen rouva tulee avaamaan, mutta ei tunne Allia. Hän tunnistaa tytön vasta laitettuaan silmälasit päähänsä. Näin rouva näkee ihmisen vasta katsoessaan häntä sananmukaisesti oman linssinsä läpi.
Onko Morsiusseppele sitten perinteinen kotimainen melodraama siinä mielessä, että siinä kaupunki tuhoaa viattoman maalaistytön ja maaseutu on hyvä? Ei ole. Pinnallisesti tarkastellen Alli kyllä on onnellinen niin kauan kuin hän on maaseudulla, mutta käytännössä hän joutuu samanlaisen yhteiskunnallisen sorron kohteeksi myös kotiseudullaan. Isäntärenki Pekka (Heimo Lepistö) yrittää saada hänet väkisin vaimokseen ja myös vanhemmat (Aino Lohikoski ja Eero Leväluoma) ovat tähän valmiita. Yleensä Alli on onnellinen ollessaan luonnossa tai Allanin kanssa.
Morsiusseppele ei ole perinteinen melodraama silti myöskään siinä mielessä, että yläluokan edustajat olisivat pelkästään pahoja ja alaluokan edustajat solidaarisia ja hyviä. On nimittäin niin, että yhteiskunnalliset alistussuhteet on omaksuttu kummallakin puolen niin luokkien kuin sukupuolienkin välillä. Tätä katsantokantaa ilmentävät hyvin niin edellä mainitut Pekka ja Allin vanhemmat kuin Smithien perheen palvelijakin (Henny Waljus). Nämä sisäistetyt alistussuhteet, yhteiskunnalliset asemat ja niiden tärkeys ovat nielaisseet ihmisten persoonan niin tarkoin, että aitoa rakkaussuhdetta Allanin ja Allin välillä ei nähdä miltään taholta mahdolliseksi. Melodraaman logiikan mukaan se ei olekaan mahdollinen, mutta tämä ei johdu rakastavaisista itsestään, vaan heitä ympäröivistä olosuhteista ja ihmisistä, jotka tekevät ("hyvää tarkoittaessaan") kaikkensa suhteen epäonnistumiseksi.
Morsiusseppele ei ole siis perinteinen melodraama myöskään miespäähenkilönsä osalta. Katsojan annetaan itse asiassa aluksi luulla niin. Allan viettää aikaa madame Kraemerin (Birgit Kronström) bordellissa ja suhtautuu naisiin aivan yhtä alentuvasti ja esineellistävästi kuin muutkin. Hänen kohdatessaan ensi kertaa Allin, kyse voi aivan hyvin olla saman pelin jatkamisesta. Lopulta suhde kuitenkin syvenee. Allan huomaa Allin edustavan jotain muuta kuin mihin hän on tottunut, olevan aito ihminen. Jurkka tekeekin tässä yhden parhaista elokuvarooleistaan. Hän on moderni ja vähäeleinen, vailla sitä kireyttä, joka hänestä näkyy vaikkapa joissakin "Brando-henkisemmissä" rooleissaan.
Hannu Leminen käsitteli usein teoksissaan unelmien ja todellisuuden välistä ristiriitaa. Näin ainakin elokuvissa Valkoiset ruusut (1943), Vain sinulle (1945), Ratavarijan kaunis Inkeri (1950), miksei myös Muuan sulhasmies (1956). Morsiusseppeleessä tuo ristiriita tuhoaa rakastavaiset. Alli haaveilee suuresta maailmasta, kaupungista ja siellä koittavasta puhtaasta rakkaudesta. Allan siitä, että voisi elää aitoa elämää sisäisten pakkojen painamatta. Kumpikaan ei onnistu.
Ilmaisullisesti Morsiusseppele on hienovarainen ja tyylikäs elokuva. Erkki Imbergin kameratyö loihtii interiöörien tukahduttavien tunnelmien vastapainoksi myös aistillisia kuvia, joissa on nautinnon ja miksei välillä perversionkin vivahdus. Ulkokuvat ovat vastapainoksi avaria ja vahvoja, korostaen rakastavaisten vaihtuvia tunnelmia onnesta ahdistukseen ja pelkoon. Ainon kuvitelmat, unet ja houreet viittaavat film noiriin ja kauhuun. Sillä saralla Leminen eteni pidemmälle pari vuotta myöhemmin Riihalan valtiaassaan.
Morsiusseppele niveltyy hyvin osaksi 1950-lukulaista pohjoismaisten kesäelokuvien buumia, johon kuuluvat sen lisäksi ainakin Ingmar Bergmanin samalla vuosikymmenellä valmistama sarja, Arne Matssonin Hän tanssi kesän ja Matti Kassilan Sininen viikko. Lemisen elokuva käsittelee niiden tavoin onnen lyhyyttä, illusorisuutta ja mahdottomuutta perinnäistapojen ja pelkojen kahlitsemassa maailmassa, jossa ihmiset kuitenkin kaipaavat aidompaa elämää.
Morsiusseppele
1954
Ohjaus: Hannu Leminen
Käsikirjoitus: Erkki Koivusalo, Hannu Leminen
Pääosissa: Aino-Maija Tikkanen, Jussi Jurkka, Kerstin Nylander, Henny Waljus, Heimo Lepistö, Aino Lohikoski, Eero Leväluoma
Kesto: 98 minuuttia
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)