Tarina alkaa siitä, kun kolme nuorta Rita (Mirja Karisto), Åke (Åke Lindman) ja Jussi (Jussi Jurkka) viettävät yötä hermostuneina poliisia odottaen. Se, miten he ovat joutuneet tilanteeseen, kerrotaan takautumana. Rita on karannut kotoa kyllästyttyään vanhempiensa epävakaaseen liittoon, Åke on kasvattilapsi, joka on päättänyt tulla rikkaaksi ja Jussi taas on kyllästynyt perheensä ahtaaseen poroporvarillisuuteen. Nuoret ovat liukuneet rikoksen teille.
Jos minun pitäisi valita kotimainen elokuva, joka muistuttaa eniten oman aikansa amerikkalaisia rikoselokuvia, valintani kohdistuisi todennäköisesti tähän Aarne Tarkaksen esikoisohjaukseen Yö on pitkä. Kysymys ei ole silti pelkästään ulkomaisten esikuvien tylsästä matkimisesta, sillä käsikirjoittajat (Tarkas ja Matti Kassila) ovat ankkuroineet elokuvan tiukasti aikansa henkiseen todellisuuteen tinkimättä kerronnan ja lajityypin vaatimuksista. Käsikirjoitus takautumarakenteineen ja nuorine päähenkilöineen on ensiluokkainen.
Kirjoitin aikaan artikkelin kotimaisista noir-vaikutteisista elokuvista Filmihulluun (3/2005) ja myöhemmin myös Aarne Tarkaksen draamoista (5/2007). Muistan, että ohjaajan esikoisohjaus jäi mieleeni yritteliäänä, mutta ei täysin onnistuneena. Nyt vaikutelmani oli toisenlainen. Käsikirjoitus, ohjaus, ajankuva ja näyttelijät ovat kaikki erinomaisia. Osmo Harkimon kamera poimii jatkuvasti olennaisia yksityiskohtia kerronnan tueksi ja tunnelma on vahva. Jussi Jurkka ensimmäisessä elokuvaroolissaan jää mieleen hieman dostojevskilaisena etsijänä, jonka on vaikea löytää omaa paikkaansa, mutta erityisesti tekee mieli nostaa esiin Henake Schubakin hahmottama koronkiskuri nuorten vastapelurina. Turhan harvoin päärooleissa nähty näyttelijä tekee yhden kotimaisen elokuvan parhaista konnahahmoista.
Suomalaisessa elokuvassa on toisinaan nähty nuoria tekijöitä, jotka ovat määritelleet uudelleen tekemisen ehtoja ja toiminnan kenttää (Vaala ja Tulio 1920-luvun lopussa, Nyrki Tapiovaara ja Erik Blomberg 1930-luvun lopussa, Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta 60-luvun alussa, Kaurismäen veljekset 80-luvun alussa). Matti Kassilan ja Aarne Tarkaksen muodostaman kaksikon tekemä muutos ei kenties 50-luvun alussa ollut niin merkittävä kuin joidenkin edellämainittujen, mutta epäilemättä kummankin läpimurtoteokset ja tuotanto merkitsivät jonkinlaista avautumista uudelle ajalle ja aikansa tuoreimpien Hollywoodin virtausten saapumista kotimaiseen elokuvaan. Tässäkin mielessä Yö on pitkä on tutkimisen arvoinen elokuva.
1952 tuntuu olleen jonkinlainen avainvuosi kotimaisten noir-vaikutteisten elokuvien osalta. Saman vuoden aikana valmistui nimittäin useampikin teos, jotka voidaan laskea käsitteen alle, ainakin jos tyydytään etsimään visuaalisia tai samansukuisesta asenteesta kertovia tunnusmerkkejä, eikä yritetä väkisin tunkea teoksia "puhtaaksi" noiriksi. Sellaisen tekeminen Suomessa olisi ollut hankalaa jo siksikin, ettei maassamme ole koskaan ollut amerikkalaistyylisiä suurkaupunkeja eikä järjestäytynyttä rikollisuutta. Joka tapauksessa Helsingin olympiakisojen vuonna valmistuivat Teuvo Tulion Rikollinen nainen, Yö on pitkä, Edvin Laineen Yhden yön hinta, Veikko Itkosen Silmät hämärässä ja Roland af Hällströmin Noita palaa elämään sekä Suomalaistyttöjä Tukholmassa. Niin erilaisia kuin nämä teokset sinänsä ovatkin, kaikista voi löytää ahdistusta, epätoivoa ja epäilyksiä yhteiskuntaa kohtaan. Monessa elokuvassa myös miehen muuttuva rooli ja tämän kantamat traumat tulevat esiin. Yö on pitkä avasi myös ohjaajan sydäntä lähellä olleen nuorten ongelmia käsittelevän juonteen Tarkaksen tuotannossa.
Yö on pitkä (1952)
Ohjaus: Aarne Tarkas
Pääosissa: Åke Lindman, Jussi Jurkka, Mirja Karisto, Henake Scuback.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti