Kun tuomi kukkii (1962)

Kirjoittelin tuossa joku aika sitten, että heikkouteni ovat vanhat kotimaiset värielokuvat. Pidän myös Mauno Kuusiston ja Tamara Lundin tähdittämästä Kun tuomi kukkii-teoksesta (1962). Siinä on mahtavan epätodelliset Eastmancolor-värit ja hienoa musiikkia. Tarinakin on yllättävän vahva. Myönnän toki, että elokuva sisältää camp-arvoja, joita voi halutessaan löytää paljonkin.
Itse en kuitenkaan innostunut asian tästä puolesta. Näen filmin melodraamana, jossa on yllättävän synkkä pohjavire. Nuo camp-arvot selittyvät myös osittain lajityypin kautta. Kun kyseessä on sekä musiikkielokuva, että melodraama, on selvää, ettei realismi ole ensimmäisenä asialistalla.
Tarina kertoo Kuusiston esittämästä Mikko-nimisestä miehestä, joka rakastuu Tamara Lundin esittämään Liinaan. Suhde on kuitenkin vaikea, sillä Liina on jo luvattu rikkaalle Suntilan Jaakolle (Matti Oravisto) ja nuoresta naisesta on kiinnostunut myös Liinan kotitaloon huutolaisena otettu renki Eetu (Leo Lastumäki). Lopulta kaikki johtaakin tragediaan.
Tarina menee siis tuttuja latujaan, kuten melodraaman kaltaisessa ritualistisessa lajityypissä sopii odottaakin. Ilmaisu on kuitenkin odottamattoman synkkää. Liinan ja Mikon rakkaussuhde kuvataan aluksi ylimaallisen onnellisena, mutta sitä uhkaavat koko ajan niin Jaakko kuin Liinan rahanahne isäkin. Koko elämä näyttäytyy pettymysten hallitsemana ja ihmisten juoksuna rakkauden ja rahan perässä. Yleensä tuloksetta. Odottamattoman lisäsäväyksen kaikkeen antaa viittaus Mikon elämänmittaiseen pettymykseen ja kuoleman läheisyys. Lisäksi yksinkertaisen huutolaisen, Eetun, kohtalo koskettaa. Elokuvassa näytetään suoraan hänen täydellinen yksinäisyytensä ja muiden armoilla olemisensa. Ilmaisun epätodellinen luonne sopii tähän kaikkeen ja nostaa teoksen ulos realismin kehyksistä, alitajuiselle tasolle. Elokuvan alkua ja siihen kietoutuvaa loppua voisi pitää myös uskonnollisina ja siten lohdullisina, mutta tätä ei sanota suoraan.
Jos vaikutteita etsii, niin Veit Harlanin melodraamassa Muuttolintu (1944) on vähän samanlainen epätodellinen, tuonpuoleinen tunnelma ja kaikki on saatu aikaan Agfacolor-väreillä. Tuli mieleen, että olisivatko tuottaja Toivo Särkkä ja ohjaaja Åke Lindman voineet saada inspiraatiota Harlanin elokuvista, näytettiinhän niitä aikanaan Suomessakin. Kun tuomi kukkii on houkuttelevaa nähdä myös jonkinlaisena tuottajansa itsetilitysleffana, olihan Särkkä jo tuolloin iäkäs ja lopettelemassa pian uraansa.

Kun tuomi kukkii (1962)
Ohjaus: Åke Lindman
Pääosissa: Mauno Kuusisto, Tamara Lund, Matti Oravisto, Leo Lastumäki, Riitta Pakarinen, Siiri Angerkoski, Toivo Lehto.

Yö on pitkä

Tarina alkaa siitä, kun kolme nuorta Rita (Mirja Karisto), Åke (Åke Lindman) ja Jussi (Jussi Jurkka) viettävät yötä hermostuneina poliisia odottaen. Se, miten he ovat joutuneet tilanteeseen, kerrotaan takautumana. Rita on karannut kotoa kyllästyttyään vanhempiensa epävakaaseen liittoon, Åke on kasvattilapsi, joka on päättänyt tulla rikkaaksi ja Jussi taas on kyllästynyt perheensä ahtaaseen poroporvarillisuuteen. Nuoret ovat liukuneet rikoksen teille.
Jos minun pitäisi valita kotimainen elokuva, joka muistuttaa eniten oman aikansa amerikkalaisia rikoselokuvia, valintani kohdistuisi todennäköisesti tähän Aarne Tarkaksen esikoisohjaukseen Yö on pitkä. Kysymys ei ole silti pelkästään ulkomaisten esikuvien tylsästä matkimisesta, sillä käsikirjoittajat (Tarkas ja Matti Kassila) ovat ankkuroineet elokuvan tiukasti aikansa henkiseen todellisuuteen tinkimättä kerronnan ja lajityypin vaatimuksista. Käsikirjoitus takautumarakenteineen ja nuorine päähenkilöineen on ensiluokkainen.
Kirjoitin aikaan artikkelin kotimaisista noir-vaikutteisista elokuvista Filmihulluun (3/2005) ja myöhemmin myös Aarne Tarkaksen draamoista (5/2007). Muistan, että ohjaajan esikoisohjaus jäi mieleeni yritteliäänä, mutta ei täysin onnistuneena. Nyt vaikutelmani oli toisenlainen. Käsikirjoitus, ohjaus, ajankuva ja näyttelijät ovat kaikki erinomaisia. Osmo Harkimon kamera poimii jatkuvasti olennaisia yksityiskohtia kerronnan tueksi ja tunnelma on vahva. Jussi Jurkka ensimmäisessä elokuvaroolissaan jää mieleen hieman dostojevskilaisena etsijänä, jonka on vaikea löytää omaa paikkaansa, mutta erityisesti tekee mieli nostaa esiin Henake Schubakin hahmottama koronkiskuri nuorten vastapelurina. Turhan harvoin päärooleissa nähty näyttelijä tekee yhden kotimaisen elokuvan parhaista konnahahmoista.
Suomalaisessa elokuvassa on toisinaan nähty nuoria tekijöitä, jotka ovat määritelleet uudelleen tekemisen ehtoja ja toiminnan kenttää (Vaala ja Tulio 1920-luvun lopussa, Nyrki Tapiovaara ja Erik Blomberg 1930-luvun lopussa, Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta 60-luvun alussa, Kaurismäen veljekset 80-luvun alussa). Matti Kassilan ja Aarne Tarkaksen muodostaman kaksikon tekemä muutos ei kenties 50-luvun alussa ollut niin merkittävä kuin joidenkin edellämainittujen, mutta epäilemättä kummankin läpimurtoteokset ja tuotanto merkitsivät jonkinlaista avautumista uudelle ajalle ja aikansa tuoreimpien Hollywoodin virtausten saapumista kotimaiseen elokuvaan. Tässäkin mielessä Yö on pitkä on tutkimisen arvoinen elokuva.
1952 tuntuu olleen jonkinlainen avainvuosi kotimaisten noir-vaikutteisten elokuvien osalta. Saman vuoden aikana valmistui nimittäin useampikin teos, jotka voidaan laskea käsitteen alle, ainakin jos tyydytään etsimään visuaalisia tai samansukuisesta asenteesta kertovia tunnusmerkkejä, eikä yritetä väkisin tunkea teoksia "puhtaaksi" noiriksi. Sellaisen tekeminen Suomessa olisi ollut hankalaa jo siksikin, ettei maassamme ole koskaan ollut amerikkalaistyylisiä suurkaupunkeja eikä järjestäytynyttä rikollisuutta. Joka tapauksessa Helsingin olympiakisojen vuonna valmistuivat Teuvo Tulion Rikollinen nainen, Yö on pitkä, Edvin Laineen Yhden yön hinta, Veikko Itkosen Silmät hämärässä ja Roland af Hällströmin Noita palaa elämään sekä Suomalaistyttöjä Tukholmassa. Niin erilaisia kuin nämä teokset sinänsä ovatkin, kaikista voi löytää ahdistusta, epätoivoa ja epäilyksiä yhteiskuntaa kohtaan. Monessa elokuvassa myös miehen muuttuva rooli ja tämän kantamat traumat tulevat esiin. Yö on pitkä avasi myös ohjaajan sydäntä lähellä olleen nuorten ongelmia käsittelevän juonteen Tarkaksen tuotannossa.

Yö on pitkä (1952)
Ohjaus: Aarne Tarkas
Pääosissa: Åke Lindman, Jussi Jurkka, Mirja Karisto, Henake Scuback.