Opettajatar seikkailee (1960)

Aarne Tarkaksen tuotannon arvostus on viime vuosina hiljakseen kohonnut ja varsinkin hänen parhaita komedioitaan on ryhdytty kohottamaan kotimaisen elokuvan klassikoiden joukkoon. Yksi näistä arvonnousun kokeneista elokuvista on ollut Opettajatar seikkailee, jota erityisesti kriitikko Jukka Sammalisto on kehunut. Se avaa ohjaajan seitsemän elokuvan mittaisen sarjan, jossa naureskellaan keski- ja yläluokan tapakulttuurille ja sosiaalista nousua havitteleville onnenonkijoille. Tosin samoja piirteitä on jo Tarkaksen elokuvassa Vihdoinkin hääyö (1957).
Toistuvana teemana sarjan teoksissa ovat tapakulttuurin ahtaat normit, joita noudattaessaan päähenkilöt sotkeutuvat sekavien tapahtumien vyyhtiin. Tässä opettaja Leena Kataja (Leni Katajakoski) on epäsuosittu oppilaidensa keskuudessa ja jää väärinkäsityksen ja välinpitämättömyyden seurauksena saareen taidemaalarin (Tommi Rinne) kanssa. Siveä kansankynttilä pelkää maineensa menetystä ja sosiaalisen katastrofin uhka pahenee, kun hän saa tietää taidemaalarin tehneen hänestä alastonmaalauksen, joka uhkaa päätyä taidenäyttelyyn kaupungin kerman töllisteltäväksi.
Opettajatar seikkailee sisältää varsinkin alun saarikohtauksissa vielä tyhjäkäyntiä, mutta kun väärinkäsitysten mylly yltyy täysille kierroksilleen, on tuloksena nautittavaa komediaa. Ohjaaja on tyylitellyt tapahtumat niin kauas todellisuudesta, ettei tarinassa ole sijaa yhteiskunnalliselle realismille, mutta sen sijaan tapakulttuurin ahdistavat normit joutuvat perusteellisen naurun kohteeksi. Temaattisesti elokuvalla on yhtymäkohtansa edellisenä vuonna valmistuneeseen sotilasfarssiin Vatsa sisään, rinta ulos! jossa Helge Heralan esittämä kapteeni joutui (seksuaaliseen) paniikkiin jouduttuaan tyttökoulun oppilaiden viettely-yritysten kohteeksi. Tässä "kärsivänä" osapuolena on siis nainen, mutta asetelmaa ei viedä yhtä pitkälle. Sen sijaan keskitytään seuraamaan kaupungin asukkaiden väärinkäsityksiä ja ennakkoluuloja, joiden suodattaman kukin näkee asiat omasta (vääristyneestä) näkökulmastaan. Tämän voisi pelkistää niin, että ihminen on sitä, mitä hänen yhteiskunnallisen asemansa uskotaan olevan. Tässä mielessä Opettajatar seikkailee on yhä varsin tarkkanäköinen teos. Monen muun Tarkaksen teoksen tapaan päähenkilöt etsivät keinoja elää aitoa elämää roolien puristuksessa tai mahdollisuutta vapautua niistä, määrittelemään elämää omilla ehdoillaan. Tämä teema toistui niin Tarkaksen kevyemmissä (Kulkurin masurkka, Älä nuolase!) kuin vakavammissakin teoksissa (Yö on pitkä, Olemme kaikki syyllisiä, Nina ja Erik, Hän varasti elämän, Naiset, jotka minulle annoit). Draamoissa tämä pyrkimys saattoi saada itsetuhoisia piirteitä.
Katajakosken ja Rinteen muodostama pääpari on mainio, mutta kenties vielä herkullisempia ovat sivuhahmot. Leo Jokela pikkuroistona, Siiri Angerkoski seurapiirirouvana, Paavo Hukkinen asianajajana ja Pia Hattara hänen vaimonaan ja ennen kaikkea Uljas Kandolin ja Hannes Häyrinen poliisikaksikkona. Poliisihahmot koheltavat itse kuvittelemansa murhatutkinnan parissa ja heissä voi nähdä parodiaa tai satiiria. Kannattaa tässä yhteydessä pitää mielessä 50-luvun murhien aiheuttamat kohut.
Kaikkiaan Opettajatar seikkailee on tyhjäkäynteineenkin viihdyttävä elokuva, vaikka en pidäkään sitä Tarkaksen parhaana komediana.

Opettajatar seikkailee (1960)
Ohjaus: Aarne Tarkas
Pääosissa: Leni Katajakoski, Tommi Rinne, Uljas Kandolin, Hannes Häyrinen, Leo Jokela, Risto Mäkelä, Aarne Laine, Siiri Angerkoski, Paavo Hukkinen, Pia Hattara, Pirkko Mannola.

Kulkurin masurkka (1958)

Varhaiset suomalaiset värielokuvat ovat eräs heikkouteni. Erityisesti Juhasta (1956) noin vuoteen 1963 värikuvaus on useimmiten niin hienon sävyistä, että pidän elokuvasta melkein riippumatta sen sisällöstä.
Aarne Tarkaksen ohjaama ja käsikirjoittama Kulkurin masurkka (1958) oli tuotantoyhtiönsä Fennada-Filmin ensimmäinen värielokuva ja eräänlainen muunnelma suursuosion aikanaan saavuttaneesta Kulkurin valssista (1941). Se saavuttaa merkityksensä ja tiheytensä nimenomaan värikuvauksen kautta.  Kulkuri Paul (Sakari Jurkka) selvittelee syntyperäänsä ja tapaa matkansa aikana viisi naista (Elina Salo, Assi Nortia, Leena Häkinen, Mirja Karisto ja Elina Pohjanpää). Hän pyrkii sekä säilyttämään vapautensa että löytämään täydellisen rakkauden, naisen joka olisi valmis lähtemään hänen mukaansa.
Täydellisen rakkauden etsintä yhdistää Kulkurin masurkkaa sellaisiin Tarkaksen elokuviin kuin Olemme kaikki syyllisiä (1954) ja Jokin ihmisessä (1956), halu irtautua sovinnaisesta elämänmenosta taas teokseen Hän varasti elämän (1962). Kulkurin masurkassa tuo etsintä ei kuitenkaan ole niin itsetuhoista kuin mainituissa elokuvissa, vaan kytkeytyy lajityypin mukaisesti vapauden etsintää, itsemääräämisoikeuteen ja jonkinlaiseen yhteensulautumiseen luonnon kanssa. Kyseessä on kotimaiselle elokuvalle tyypillinen "köyhän miehen panteismi", josta Antti Alanen on kirjoittanut.
Toisaalta yhteiskunnan tai yhteisön ja yksilön välisen ristiriidan kuvaus on tuttua muistakin kulkurielokuvista ja vaikkapa amerikkalaisista westerneistä. Kulkurin masurkka on elokuvana jonkinlainen campin, parodian (alun työkohtaus), romanttisen draaman ja melodraaman yhdistelmä, jossa paisuttelua ei kaihdeta. Melodramaattisuus ei tule niikään esiin melko hillityn näyttelemisen, vaan epätodennäköisten ja sadunomaisten juonenkäänteiden ja räiskyvän värienkäytön avulla. Erityisesti luostarikohtauksessa saavutetaan unimainen tunnelma, johon yhdistyy groteskia paisuttelua värienkäytön ja repliikkien osalta. Juuri siksi temaattiset ristiriidat kärjistyvät ja siksi kohtaus on erityisen vaikuttava. Jokapäiväisen elämänsä rutiinimaisuuksissa kamppailevan katsojan on varmaan helppo samaistua myös sankarin ehdottomaan vapaudenkaipuuseen. Hän kokee niin vapauden ja rakkauden illuusiot kuin niiden todemmatkin kosketukset, mutta vain hetkellisesti. Hetkellisiä ovat myös onnellisen vuorovaikutuksen tuokiot niin miesten kuin erityisesti naistenkin kanssa. Hän on myös uhmakas ja surullinen yksinäisyydestään, jota on ennakoinut jo elämä yksinäisen äidin poikana. Tämä tietenkin kärjistää myös yhteiskunnallista ristiriitaa tai voisi sen tehdä, jos tarina ei olisi niin selkeästi satua.
Itse pidin tästä elokuvasta, mutta ymmärrän myös niitä, jotka eivät pidä. Sakari Jurkka ei päähenkilönä ole paras mahdollinen eikä käsikirjoitus uutuudella pilattu. Kuten sanottu, tarina saakin merkityksensä kuvauksen kautta. Esko Töyrin värikuvaus on parhaimmillaan upeaa katsottavaa. Myös lavastusta ja puvustusta kelpaa katsella.
Ohjaus: Aarne Tarkas
Pääosissa: Sakari Jurkka, Elina Salo, Assi Nortia, Leena Häkinen, Mirja Karisto, Elina Pohjanpää.

Yö on pitkä

Tarina alkaa siitä, kun kolme nuorta Rita (Mirja Karisto), Åke (Åke Lindman) ja Jussi (Jussi Jurkka) viettävät yötä hermostuneina poliisia odottaen. Se, miten he ovat joutuneet tilanteeseen, kerrotaan takautumana. Rita on karannut kotoa kyllästyttyään vanhempiensa epävakaaseen liittoon, Åke on kasvattilapsi, joka on päättänyt tulla rikkaaksi ja Jussi taas on kyllästynyt perheensä ahtaaseen poroporvarillisuuteen. Nuoret ovat liukuneet rikoksen teille.
Jos minun pitäisi valita kotimainen elokuva, joka muistuttaa eniten oman aikansa amerikkalaisia rikoselokuvia, valintani kohdistuisi todennäköisesti tähän Aarne Tarkaksen esikoisohjaukseen Yö on pitkä. Kysymys ei ole silti pelkästään ulkomaisten esikuvien tylsästä matkimisesta, sillä käsikirjoittajat (Tarkas ja Matti Kassila) ovat ankkuroineet elokuvan tiukasti aikansa henkiseen todellisuuteen tinkimättä kerronnan ja lajityypin vaatimuksista. Käsikirjoitus takautumarakenteineen ja nuorine päähenkilöineen on ensiluokkainen.
Kirjoitin aikaan artikkelin kotimaisista noir-vaikutteisista elokuvista Filmihulluun (3/2005) ja myöhemmin myös Aarne Tarkaksen draamoista (5/2007). Muistan, että ohjaajan esikoisohjaus jäi mieleeni yritteliäänä, mutta ei täysin onnistuneena. Nyt vaikutelmani oli toisenlainen. Käsikirjoitus, ohjaus, ajankuva ja näyttelijät ovat kaikki erinomaisia. Osmo Harkimon kamera poimii jatkuvasti olennaisia yksityiskohtia kerronnan tueksi ja tunnelma on vahva. Jussi Jurkka ensimmäisessä elokuvaroolissaan jää mieleen hieman dostojevskilaisena etsijänä, jonka on vaikea löytää omaa paikkaansa, mutta erityisesti tekee mieli nostaa esiin Henake Schubakin hahmottama koronkiskuri nuorten vastapelurina. Turhan harvoin päärooleissa nähty näyttelijä tekee yhden kotimaisen elokuvan parhaista konnahahmoista.
Suomalaisessa elokuvassa on toisinaan nähty nuoria tekijöitä, jotka ovat määritelleet uudelleen tekemisen ehtoja ja toiminnan kenttää (Vaala ja Tulio 1920-luvun lopussa, Nyrki Tapiovaara ja Erik Blomberg 1930-luvun lopussa, Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta 60-luvun alussa, Kaurismäen veljekset 80-luvun alussa). Matti Kassilan ja Aarne Tarkaksen muodostaman kaksikon tekemä muutos ei kenties 50-luvun alussa ollut niin merkittävä kuin joidenkin edellämainittujen, mutta epäilemättä kummankin läpimurtoteokset ja tuotanto merkitsivät jonkinlaista avautumista uudelle ajalle ja aikansa tuoreimpien Hollywoodin virtausten saapumista kotimaiseen elokuvaan. Tässäkin mielessä Yö on pitkä on tutkimisen arvoinen elokuva.
1952 tuntuu olleen jonkinlainen avainvuosi kotimaisten noir-vaikutteisten elokuvien osalta. Saman vuoden aikana valmistui nimittäin useampikin teos, jotka voidaan laskea käsitteen alle, ainakin jos tyydytään etsimään visuaalisia tai samansukuisesta asenteesta kertovia tunnusmerkkejä, eikä yritetä väkisin tunkea teoksia "puhtaaksi" noiriksi. Sellaisen tekeminen Suomessa olisi ollut hankalaa jo siksikin, ettei maassamme ole koskaan ollut amerikkalaistyylisiä suurkaupunkeja eikä järjestäytynyttä rikollisuutta. Joka tapauksessa Helsingin olympiakisojen vuonna valmistuivat Teuvo Tulion Rikollinen nainen, Yö on pitkä, Edvin Laineen Yhden yön hinta, Veikko Itkosen Silmät hämärässä ja Roland af Hällströmin Noita palaa elämään sekä Suomalaistyttöjä Tukholmassa. Niin erilaisia kuin nämä teokset sinänsä ovatkin, kaikista voi löytää ahdistusta, epätoivoa ja epäilyksiä yhteiskuntaa kohtaan. Monessa elokuvassa myös miehen muuttuva rooli ja tämän kantamat traumat tulevat esiin. Yö on pitkä avasi myös ohjaajan sydäntä lähellä olleen nuorten ongelmia käsittelevän juonteen Tarkaksen tuotannossa.

Yö on pitkä (1952)
Ohjaus: Aarne Tarkas
Pääosissa: Åke Lindman, Jussi Jurkka, Mirja Karisto, Henake Scuback.