tag:blogger.com,1999:blog-36909214438952709222024-03-09T01:43:22.223+02:00Toiveunia kankaallaRami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.comBlogger56125tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-26715965390503079702020-05-15T16:29:00.000+03:002020-05-17T22:07:06.982+03:00Veteraanin voitto (1955)Muun laajan tuotantonsa ohella Edvin Laine ehti ohjata myös kaksi urheiluaiheista elokuvaa. Niistä jälkimmäinen on Veteraanin voitto, jossa Tapio Rautavaara esittää työläistaustaista keihäänheittäjää, joka kärsii kehnosta itsetunnosta ja päihdeongelmista. Nämä aiheuttavat lisää hankaluuksia niin kotona kuin työpaikallakin. Kaiken takana on sota, niin antaa elokuva vihjauksenomaisesti ymmärtää.<br />
Toteutukseltaan tämä teos ei ole ohjaajansa parhaita, mutta on mainettaan parempi. Pentti Unhon ja Olavi Tuomen kuvaus on tyylikästä ja Tapio Rautavaara on yllättävän hyvä pääroolissa. Anopin roolissa nähtävä Tyyne Haarla on erinomainen. Veteraanin voitto on alunperin tehty juhlistamaan TUL:n 35-vuotista taivalta. Se sisältääkin välähdyksiä liittojuhlista ja myös Väinö Leskisen puheesta (Leskisen vaimo Margit Hietamäki-Leskinen oli 1940-luvulla Suomen paras rintauimari).<br />
Ajankuvaltaan teos on kuitenkin kiehtova. Selväksi tulee TUL:n aatteellinen puoli. Urheilua korostetaan joukkoliikkeenä, samoin osana hyvää elämää ja virkistäytymisenä ja valmistautumisena työntekoa varten. Myös urheilun eksistentiaalinen puoli välähtävää ajoittain esiin elämää rikastuttavana tekijänä.<br />
Tätä ihanteellista taustaa vasten on mielenkiintoista, että Rautavaaran esittämä päähahmo on kaikkea muuta kuin esimerkillinen. Hän käyttää alkoholia työpaikalla, on menettää työnsä, jossa ei erityisemmin viihdy ja riitelee vaimonsa kanssa siitä kumpi määrää. Hänen itsetunnolleen käy, että asuinpaikka on appivanhempien nurkissa. Tämä johtuu ilmeisesti niin asuntopulasta kuin heikosta taloudellisesta tilanteestakin. Nämä ristiriidat ovatkin elokuvan kiehtovinta antia, tilanne oli ilmeisesti melko yleinen sodanjälkeisinä vuosina. Perheen kanssakäymistä ja Rautavaaran ongelmia kuvaavat jaksot ovat hyvin ilmaisevia.<br />
Elokuva tulee näyttäneeksi myös työelämän kireän tahdin ja sen kuinka rationalisointi oli päivän sana. Kaikkialla pyrittiin yhteiskuntaa rakennettaessa tehokkuuteen. Päähahmon reagoinnin voikin nähdä ristiriidan ilmauksena, tahtona säilyttää oma persoona monien vaatimusten paineessa. Loppu on tietenkin onnellinen, mutta ei pyyhkäise pois sitä, mitä aiemmin on nähty.<br />
Sukupuolirooleiltaan teos on välillä huvittavan (tai surullisen) vanhanaikainen. Vaimo valittaa miehensä juomisesta, mutta sankaruus urheilussa pyyhkäisee sen tieltään. Muutenkin miehet odottavat vaimolta enemmän "ymmärrystä." Toki juuri tämä on nykykatsojan kannalta kiehtovaa ja paljastavaakin.<br />
Teoksen ansio on siis siinä, että se esittelee suuren määrän ajan todellisuudessa kyteneitä ristiriitoja. Tavallaan nämä ulottuvat myös urheilukohtauksiin. Puheen tasolla korostetaan kilpailemista oman työn ohella ja yhteiskuntaa rakentavana toimintana. Käytännössä kuitenkin urheilusankaruus, muita kovempi tulos, on nimenomaan se, joka ratkaisee (ainakin näennäisesti) elokuvan monet ongelmat. Tämä näennäisratkaisu kuitenkin samalla tekee teoksesta dramturgisesti huteran.<br />
Myös yksilön ja kollektiivin välinen jännite on koko ajan nähtävissä. Rautavaaran esittämä päähenkilö on sopeutumaton ja yksilöurheilija. Urheiluliikkeessä kuitenkin korostetaan kollektiivisuutta ja tätä korostavat juhlissa nähdyt voimisteluesitykset. Tietysti voi ajatella, että kertoo liikkeen joustavuudesta, että mukaan mahtuu myös "kapinallisia" yksilöurheilijoita.<br />
Veteraanin voitto sisältää aitoja välähdyksiä TUL:n liittojuhlista ja urheilun esteettistä arvoa korostetaan. Aikansa huipuista mainitaan Valto Olenius, Jorma Valkama, Voitto Hellsten ja Soini Nikkinen. Valkama ja Hellsten saavuttivat vuotta myöhemmin pronssia Melbournen olympialaisissa, Nikkinen puolestaan teki ME:n keihäänheitossa.<br />
<br />
Veteraanin voitto<br />
Ohjaus: Edvin Laine<br />
Pääosissa: Tapio Rautavaara, Asta Backman, Vilho Siivola, Tyyne Haarla, Pertti-Kalevi, Pikku-Eeva, Assi Nortia, Heikki Savolainen, Kullervo Kalske.Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-21393650742807761842020-05-12T12:19:00.000+03:002020-05-12T12:59:23.861+03:00Molskis, sanoi Eemeli, molskis! (1960)Eemeli on vanhempiensa kanssa rauhallista elämää viettävä aikamiespoika, mutta idylliin tulee särö, kun veroviranomainen ilmaantuu paikalle. Eemeli päättää lähteä Helsinkiin ansaitakseen rahat yllättäviin mätkyihin. Siellä hän tutustuu kaupungin viimeiseen vossikkaan ja ryhtyy tälle kuskiksi.<br />
Tämä on toinen Eemelin nimikkoelokuvista ja kuului lapsuuteni suosikkeihin. Edellisestä katsomisesta olikin kulunut jo aikaa, mutta yllättävän hyvin tämä vieläkin toimii. Ohjaaja Ville Salminen pitää tarinan hyvin näpeissään, musiikkinumerot ovat usein tunnelmallisia ja lopun pellehyppynäytöskin on saatu nivottua melko kekseliäästi mukaan.<br />
Tyylillisesti elokuva on mielenkiintoinen. Se on osaksi perinteinen puskafarssi, mutta toisaalta musiikkielokuva ja sisältää sadunkin piirteitä. Vakavalla naamalla vitsejä lasketteleva Eemeli on selkeästi myös satuhahmo, joka saa kanssaihmistensä parhaat puolet esiin. Temaattisesti tarinassa käsitellään uuden ja vanhan ristiriitaa. Vanhat asiat, kuten hevoskyydit elinkeinona, ovat kadonneet tai katoamassa. Tämä hyväksytään, mutta samalla vanhaa halutaan pitää muodossa tai toisessa yllä. Sikäli elokuva vertautuu käsikirjoittaja Reino Helismaan tuotannossa teokseen Kaksi vanhaa tukkijätkää. Tarinan kiltteydestä huolimatta mukana on myös tummia sävyjä, jotka ovat taustalla (lasten ahdinko ja heidän rikkinäinen taustansa, unelmien saavuttamisen vaikeus ja hetkellisyys, ajan väistämätön kuluminen ja ihmisten vanheneminen, lisäverot ja alussa ilmenevä hevosen lopetusuhka).<br />
En muistanut, että tässä on laulunumeroita näin paljon. Parhaat niistä ovat erinomaisia. Näitä ovat Tapio Rautavaaran ja Eemelin kilpalaulanta hevostensa paremmuudesta, Tapio Rautavaaran esittämä Viimeinen vossikka ja Georg Otsin Elämäntoverini. Tässä numerossa Eemeli ajaa hevosta ja vanha pari istuu takapenkillä kyydissä. He muuttuvat muistoissaan nuoriksi rakastavaisiksi. Tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan yksi koskettavimmista kotimaisista elokuvakohtauksista ikinä ja saavuttaa lyyrisen tiheyden.<br />
Helismaan käsikirjoittamissa elokuvissa oli usein kitkainen suhde työntekoon. Tässäkin Eemeli lähinnä haluaa viettää rauhallista elämää ja teettää kuskinakin työnsä asiakkaillaan, mutta niin, että nämä pitävät siitä. Yleensäkin näissä elokuvissa ihmiset haluavat elää omilla ehdoillaan ja onni löytyy lähipiiristä ja pienistä asioista. Tässä mielessä Toivo Särkän tuottamat vanhat SF-elokuvat, jotka uskovat ihmisen perimmäiseen hyvyyteen, muistuttavat yllättävästi Aki Kaurismäen teoksia. Kaurismäki tulee mieleen siitäkin, että viranomaiset esitetään ihmisten elämään saapuvina töykeinä tunkeilijoina.<br />
Kaikkiaan voi sanoa, että tämä Eemeli-elokuva tuskin on mestariteos, mutta kylläkin hyvin tehty viihde-elokuva. Jos tykkää vanhasta kotimaisesta komiikasta, niin tämä kestää useita katselukertoja.<br />
<br />
Molskis, sanoi Eemeli, molskis!<br />
Ohjaus: Ville Salminen<br />
Pääosissa: Eemeli, Uljas Kandolin, Tarja Nurmi, Ville-Veikko Salminen, Vesa Enne, Pikku-Jaana (Jaana Saarinen), Tapio Rautavaara, Armas Jokio.Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-2549970668560411782020-05-07T01:00:00.000+03:002020-05-07T01:00:04.276+03:00Loviisa Niskavuoren nuori emäntä (1946)Niskavuoren talo tarvitsisi uuden emännän, mutta vanhin poika Juhani on kiinnostunut meijerska Malviinasta ja aloittaa suhteen tämän kanssa. Malviina ei kuitenkaan käy emännäksi, sillä hänellä ei ole rahaa. Niinpä Juhani lähteekin lopulta kosiomatkalle Saaroisiin ja solmii avioliiton Saaroisten Loviisan kanssa. Hän kuitenkin jatkaa suhdetta Malviinaan ja lopulta se paljastuu myös tuoreelle vaimolle.<br />
Loviisa on valmistumisjärjestyksessä toinen Niskavuori-elokuva, mutta ajallisesti se sijoittuu kaikkein kauimmaksi, 1880-luvulle, jolloin myöhemmin voimahahmoksi kasvava Loviisa on vielä nuori nainen. Taiteellisesti tätä on usein pidetty hienoimpana sarjan elokuvista ja olen sitä mieltä itsekin. Valentin Vaalan ohjaus ei ole ainoastaan sarjan paras teos, vaan yksi kaikkien aikojen parhaita kotimaisia elokuvia ylipäätään. Itse en ainakaan ole nähnyt, että klassista Hollywood-tyyppistä kerrontaa olisi toteutettu Suomessa tätä paremmin. Kuvailmaisu on nimenomaan klassista siinä mielessä, että lyyriset ja realistiset jaksot tuntuvat olevan täydellisessä tasapainossa keskenään. Realistisesti kuvatun arjen takana on ihmissuhteiden hillitty melodramaattinen virtaus. Teos on leikattu erinomaisesti, kohtaukset loppuvat usein sivaltaen huippukohtaansa.<br />
Kerronnassa on hyödynnetty myös vuodenaikojen kiertoa. Alussa kesä tuntuu olevan täynnä elämää, työkohtauksissa realismi ja lyriikka sekoittuvat, ylpeän Malviinan ja Juhanin suhde saa alkunsa.<br />
Kun siirrytään syksyyn ja kosinta lähestyy, näytetään millaista on Saaroisissa. Ilmaisu on vaimennettua, elämä talossa hiljaista. Myös valaistus on hillittyä. Loviisa vaikuttaa aralta ja hienotapaiselta, hänestä näkyy Malviinaan verrattuna seksuaalinen torjunta.<br />
Talvella "kaupat" solmitaan, lumi laskeutuu maisemaan ja tuo mukanaan näennäisen rauhan. Samalla Malviinan epätoivo lisääntyy. Eräässä kohtauksessa hän hakeutuu pohtimaan tilannettaan epätoivoisena sikolätin viereen.<br />
Hella Wuolijoelle tyypilliseen tapaan tässäkin ovat vastakkain omaisuus ja seksuaalisuus, julkinen ja todellinen minuus. Missään Niskavuorielokuvassa ei ole niin vahvaa pääosakolmikkoa kuin tässä. Tauno Palo on parhaimmillaan Juhanina, joka joutuu kamppailemaan rakkauden ja rahan välillä. Emma Väänäsen Loviisa taas kasvaa (ainakin jollain tavoin) tilanteen yläpuolelle ja Niskavuoren hallitsijaksi. Malviina puolestaan vetäytyy itseensä ja lähtee lopulta pois, tosin Loviisan painostamana.<br />
Freudilaisittain päähenkilöiden tilannetta voisi kuvata käsitteellä unheimlich. Sille ei ole tyhjentävää suomennosta, mutta silloin ihminen kokee tutussa ja turvallisessa arjessa jotain ahdistavaa. Tässä omaisuuden ja rakkauden, perinnäistapojen vaatimusten ja omien halujen välinen ristiriita tuottaa tämän tunteen. Juhani ei saa tukea äidiltään, joka painostaa häntä naimisiin, Loviisa näkee aviomiehensä asioiden paljastuttua valossa, joka kertoo, että hänet on naitu vain rahan vuoksi. Malviina taas kokee yhteiskunnallisen ristiriidan. Hän ei saa rakastamaansa miestä, koska tämä ei ole samasta säädystä kuin hän itse.<br />
Voisi myös ajatella, että tarinassa on kaksoisolentotematiikkaa. Sveitsiläinen psykoanalyytikko Alice Miller on kirjoittanut siitä kuinka ihmisen minuus ikään kuin halkeaa, jos hän ei voi olla oma itsensä. Tällöin ihminen näyttelee läheisilleen ja ulkopuolisille toista kuin tahtoisi olla. Yleensä tällaista halkeamista edeltävät voimakkaat traumaattiset kokemukset. Erityisen selvästi tämä halkeaminen näkyy Loviisan kohdalla. Käytyään läpi Juhanin petokseen liittyvän kriisin, Loviisa kohdistaa koko huomionsa taloon ja tapojen noudattamiseen. Pärjääminen tässä palauttaa osan itseluottamuksesta. Tämä on sitäkin merkityksellisempää, kun Niskavuoressa talon etu (toisin sanoen taloudellinen menestys) sivuuttaa aina kaiken muun. Loviisa onkin loistava kuvaus myös niistä psykologisista automatismeista, jotka hallitsevat ihmistä ja ovat kulttuurin häneen istuttamia.<br />
Vaalan elokuvailmaisu on vahvimmillaan Loviisassa myös peilimotiivin käytön kautta. Ensin Loviisa käskee naulata peilin seinään, niin että se varmasti pysyy ja kestää. Kaikessa on selvä masokistinen vivahde, sillä hän sanoo katsovansa siitä kuinka ruma on. Tämän jälkeen Juhani katsoo humalassa itseään samasta kuvastimesta ja toteaa olevansa murhaajan näköinen. Tämä pitääkin paikkansa, sillä Juhani on joutunut murhaamaan osan niin omasta kuin Loviisan ja Malviinankin minuudesta. Sen jälkeen Juhani luopuu vaatimuksistaan Loviisalle ja lannistuu (ainakin näennäisesti) tavalliseksi talonisännäksi. Voisiko ajatella, että Niskavuoren saliin (Loviisan rahoilla) hankittu peili on tarkoitettu sekä paljastamaan että kätkemään henkilöiltä sen, millaisia he ovat?Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-70477211873946295682020-04-15T23:18:00.003+03:002020-04-15T23:18:58.731+03:00Likainen puolitusina (1982)Viisi miestä myöhästyy eri syistä kertausharjoituksista ja he saapuvat omia aikojaan Ruutsalon varuskuntaan, jossa heitä odottaa vääpeli Kyllijoki (Tenho Saurén). Samaan aikaan amerikkalaisen ohjaajan johtama filmiryhmä on saapumassa Suomeen kuvaamaan. Heidän elokuvaansa liittyy jalkapallon näköinen pommi, joka katoaa varuskuntaan kuljetettaessa. Presidentin kanssa käydyn neuvottelun jälkeen päätetään, että varuskuntaan myöhässä saapuneet miehet (ja yksi nainen) lähtevät yhdessä etsimään pommia. Operaatiota johtaa vääpeli Kyllijoki.<div>
Visa Mäkisen viides ohjaustyö on teknisesti sujuvaa työtä, rinnakkaisia juonilinjoja kuljetetaan ihan hyvin. Pallon etsintävaiheessa filmi sortuu välillä tyhjäkäyntiin. </div>
<div>
Temaattisesti voisi sanoa, ettei ohjaaja ainakaan tämän filmin perusteella luota erityisesti ihmisten kykyyn hoitaa asioita. Kaikki hahmot ovat toinen toistaan epäpätevämpiä ja yrittävät luistaa vastuusta virheiden sattuessa. Ajoittaisen tyhjäkäyntinsä vastapainoksi elokuva sisältää joitakin herkullisen absurdeja kohtauksia ja tunnelmaa, jotka ainakin minua naurattivat. Tällaisia ovat esimerkiksi neuvottelu presidentin luona ja majuri Auerin (Kauko Helovirta) vierelle metsässä ilmaantuva tyyppi, joka luettelee majurin kertausharjoituksissa tekemiä virheitä.</div>
<div>
Likaista puolitusinaa pidetään usein sotilasfarssina ja siinä onkin lajin piirteitä (armeijaympäristö, hierarkian teko naurettavaksi), mutta varsin runsaasti myös muuta. Yksi taso on ihan tavallinen kansanomainen sekoilufarssi, toinen elokuvien konventioille naureskelu. Mukana on myös parodiaa ajankohtaisista asioista. Yksi piirre, jota ei juuri ole käsitelty, on elokuvan nimen vihjaama parodia Likaisesta tusinasta, tuosta äijäfilmien klassikosta.</div>
<div>
Siinä missä Likaisen tusinan operaation pomo on kova ja pätevä, tässä vääpeli on pätevä vain näennäisesti. Myös operaatio, joka esikuvassa on tiukasti johdettu ja harjoiteltu, on tässä hyvin summittainen. Itse operaation suorittajat ovat hekin Mäkisen versiossa enemmänkin rentoja tyyppejä, jotka yrittävät päästä melko vähällä. Tämä asettaa koko sankaruuden kyseenalaiseen valoon. Tietenkin parodia on ilmeistä, mutta se on toteutettu niin kieli poskessa, että naurattaa ainakin minua. Lisäksi tehtävän kohde (pommiksi naamioitu jalkapallo) on absurdi jo sinällään.</div>
<div>
Tästä pääsemme kysymykseen Visa Mäkisen elokuvien arvottamisesta. Esteettisesti niitä pidetään usein roskana (teema, johon palaan myöhemmissä teksteissäni), mutta ainakin Likainen puolitusina on melko elokuvamaisesti toteutettu. Lisäksi se viihdytti ja naurattikin usein. Jos tälle pitäisi jotain tähtiä antaa, niin esteettisestä suorituksesta antaisin kenties kaksi, mutta viihdyttävyydestä neljä. Mukavaa "aivot narikkaan"-viihdettä, joka vie lisäksi lapsuusaikoihin.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Likainen puolitusina (1982)</div>
<div>
Ohjaus: Visa Mäkinen</div>
<div>
Pääosissa: Allan Tuppurainen, Ilmari Saarelainen, Visa Mäkinen, Tauno Karvonen, Matti Ruohola, Titta Jokinen, Kauko Helovirta, Tenho Saurén, Reijo Salminen, Ville-Veikko Salminen.</div>
Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-4459737862397440522020-04-15T22:37:00.001+03:002020-04-15T22:37:54.522+03:00Virtaset ja Lahtiset (1959)Virtasen perhe asuu komeassa omakotitalossa ja odottaa niin poikansa Jyrkin rippijuhlia kuin lähistöllä asuvan Lahtisen viisikymppisiä. Kateus Lahtisten menestyksestä työelämässä kalvaa mieltä ja muutenkin ajatukset liikkuvat lähinnä elintason kohottamisessa.<br />
Leena Härmä oli aikanaan suosittu kirjailija ja ansioitui niin näytelmien (komedioiden ja farssien) kuin nuortenkirjojenkin kirjoittajana. Hänen ajankohtaisia kysymyksiä sivuavat tekstinsä olivat menestyksiä monissa teattereissa, joten ei ollut mikään ihme, että myös elokuvatuottajat kiinnostuivat niistä. Ensimmäisenä ehti asialle Veikko Itkonen, joka tuotti Virtasista ja Lahtisista tämän pääasiassa studiossa kuvatun komedian. Varhaisiin kotimaisiin värifilmeihin lukeutuvan teoksen kuvasi englantilainen Bob Huke ja ohjasi Jack Witikka.<br />
Witikalle tyypilliseen tapaan ohjaus on huoliteltu ja pysyy hyvin rytmissään. Sisätiloihin istutettu tarina kulkee sujuvasti taitavan tilankäytön ansiosta. Näytteleminen on pääosin erittäin luontevaa, vaikkakin aiheeseen sopivasti tyyliteltyä.<br />
Tarinan keskeiset teemat pyörivät siis kohoavan elintason ja siitä juontuvan kilpailun ympärillä. Itkonen sivusi tällaisia aiheita joissakin muissakin elokuvissaan. Virtaset ovat kateellisia ja juoruilevia, käy myös ilmi, että virkakoneistossa paikkoja jaetaan korruption siivittämänä. Tämä oli ajankohtaista, sillä 50-luvun lopussa korruptioskandaaleja pulpahteli julkisuuteen.<br />
Perhessä vanhemmat ovat lähinnä näennäisiä auktoriteetteja, jotka eivät kiinnitä huomiota lapsiinsa näiden aineellisia tarpeita lukuunottamatta. Tässä mielessä elokuva on jopa varsin ankara. Käy nopeasti ilmi, että lasten kapinointikin on lähinnä näennäistä. He omaksuvat vanhempiensa arvot. Kaikki ihmiset esitetään kuitenkin inhimillisinä ja lopulta melko mukavina, vaikka heillä omat paheensa onkin. Tämä yhdistyneenä elämäntapakritiikkiin vahvistaa sitä, että Witikka oli Suomen Frank Tashlin. Vielä selvemmin tämä näkyy farssissa Iloinen Linnanmäki.<br />
<br />
Virtaset ja Lahtiset<br />
Ohjaus: Jack Witikka<br />
Pääosissa: Heimo Lepistö, Terttu Soinvirta, Ritva Valkama, Saara Ranin, Pertti Roisko, Kirsti Lehtonen, Uljas Kandolin, Enni Rekola, Pertti Palo, Olavi Ahonen, Helge Herala.<br />
<br />Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-86344541678903491672020-03-30T00:14:00.001+03:002020-03-30T00:22:13.282+03:00Katarina kaunis leski (1950)Toivo Särkkä ohjasi vuonna 1949 ensi-iltaan tulleen elokuvan Katupeilin takana, joka oli hänen suurimpia menestyksiään niin taiteellisesti kuin yleisömääränkin kannalta. Samaa linjaa oli siis syytä jatkaa. Seuraavana vuonna Särkältä ilmestyikin tämä vuoden 1790 Turkuun sijoittuva koominen historiallinen romanssi. Molemmat perustuvat myös Serpin eli Seere Salmisen näytelmiin.<br />
Nuori Katarina Thorwöst (Eeva-Kaarina Volanen) on jäänyt leskeksi ja kun suruvuosi on kulunut, ovat kosijatkin valmiina. Naisen nuoruuden ja kauneuden lisäksi näitä häntä huomattavasti vanhempia miehiä viehättää Katarinan perimä suuri omaisuus. Niin rahaton dosentti Cajalen (Jalmari Rinne) kuin pastori Mathesiuskin havittelevat avioliittoa nuoren naisen kanssa. Mathesiuksen lisämotivaationa toimii sekin, että toinen vaihtoehto on joutua elättämään Mynämäen kirkkoherran leskeä. Kaupunkiin ilmestyy kuitenkin parahiksi luutnantti Carl-Magnus Schildt (Martti Katajisto) ja Katariina kiinnostuu hänestä.<br />
Särkkä oli usein parhaimmillaan historiallisissa aiheissa ja tässäkin elokuvassa ajankuva on tavoitettu mainiosti niin lavastuksen, pukujen kuin käytöstapojenkin osalta. Satiirisen terän tähän herkulliseen komediaan luo se, että monet hahmoista näkevät naimisiinmenon pelkästään rahan kannalta ja vanhemmat miehet haluavat itselleen nuoren naisen myös itsetuntonsa pönkittämiseksi. Naiset taas muodostavat pikkukaupungin moraalia vartioivan juorukerhon.<br />
Salminen ja Rinne tekevät molemmat mainiot suoritukset. He tyylittelevät hahmonsa groteskiin suuntaan ja luovat näin koomista lisätehoa. Cajalen ja Mathesius eivät silti käänny pelkästään vastenmielisiksi, vaan heidän toimintansa on motivoitu ajan tapakulttuuria ja sukupuolten roolijakoa vasten. Tarinassa on ajoittaista tyhjäkäyntiä sen jälkeen, kun Katarinan ja luutnantin suhde on alkanut, mutta hyvät näyttelijäsuoritukset pitävät elokuvan koossa loppuun asti. Mukana on Särkälle tyypillinen vivahde melkein tavoittamatonta, arjen yläpuolelle kohoavaa romantiikkaa (Katarinan ja luutnantin suhde) ja sivurooleista tekee erikseen mieli mainita aina mainion Rauha Rentolan mamselli Augusta Eufrosyne Schenbeck. Rentola kuvaa hauskasti ja koskettavasti mamsellin ailahteluja ja kehnoa itseluottamusta. Kaikkiaan Katarina kaunis leski on herkkupala kotimaisen vanhan komedian ystävälle.<br />
<br />
Katarina kaunis leski (1950)<br />
Ohjaus: Toivo Särkkä<br />
Pääosissa: Eeva-Kaarina Volanen, Martti Katajisto, Jalmari Rinne, Unto Salminen, Rauha Rentola, Jorma Nortimo, Arvo Lehesmaa, Henny Waljus, Tyyne Haarla, Leo Riuttu, Annie Sundman.Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-30583463609667047752020-03-26T00:24:00.003+02:002020-03-26T16:21:26.033+02:00Tyttö tuli taloon (1956)Kaksi nuorta naista on menossa kesäloman viettoon serkkunsa mökille, mutta eksyvät vahingossa elokuvakäsikirjoittajan huvilalle. Käsikirjoittaja kärvistelee samalla luomisongelmien parissa. Hän huomaa kutsumattomat vieraat, mutta ei aja näitä pois, vaan päättää käyttää heidän seikkailujaan uuden tekstinsä pohjana.<br />
Nuori Heidi Krohn oli 1950-luvun puolivälissä maamme suosituimpia filmitähtiä ja Veikko Itkonen tuotti kolme hänen pääosittamaansa kevyttä komediaa. Tyttö tuli taloon on niistä viimeinen ja sen Itkonen myös ohjasi. Kokonaisuutena elokuva ei ole mikään mestariteos, mutta sitä katsoessa tulee hyvä mieli, joten vanhojen kotimaisten komedioiden ystävän kannattaa katsastaa se ainakin kertaalleen.<br />
Filmin pointtina on parodiointi elokuvan tekotavoista (nopeasti viihdettä purkkiin kevyellä käsikirjoituksella) ja tässä mielessä Tyttö tuli taloon on aika harvinainen teos. Myöhemmin Speden Tup-akka-lakko parodioi elokuvantekoa vähän samaan tapaan. Kuluneet vuosikymmenet ovat tuoneet tarinaan myös tiettyä lisäkierrettä.<br />
Joel Rinteen esittämä käsikirjoittaja nimittäin sekä salakuuntelee että tiirailee kaukoputkella nuoria kesävieraita. Tämä saa aikaan kieltämättä hieman pervon tunnelman näin Me Too-aikakaudella. Muutenkin asenne naisiin on mutkattoman patriarkaalinen eikä käsikirjoittaja kaihda jatkuvaa valehtelemista. Parodian yksi taso onkin siinä, että kaikenlaiset ihmissuhdesekoilut ja todelliset sekä valkokankaalle suunnitellut roolit menevät koko ajan sekaisin. Lopun onnellinen parisuhteenmuodostuskin jää vähän kyseenalaiseen valoon, kun loppusuudelma saadaan "tuottajan vaatimuksesta".<br />
Naisten asenne parisuhteeseen taas on käytännöllinen. Miehen on oltava rehellinen, mutta kyettävä myös takaamaan hyvä elintaso. Elintason kohottamiseen liittyvät haaveet ovatkin yksi Itkosen komedioiden vakioteemoista (Virtaset ja Lahtiset, Maailman kaunein tyttö). Nämä kaikki piirteet, kuten myös julkkiskulttuurin irvailu yleensäkin (mitä oli ollut jo aiemmassa Krohn-komediassa Leena) tuovat kiinnostavia lisäsävyjä elokuvan päivänpaisteiseen pintaan.<br />
Kaikkiaan Itkosen ohjaus on varsin sujuvaa ja Kalle Peronkosken kuvaus tyylikästä. Jotkut kuvat auringonpaisteisesta järvestä ja nuorista pääosanesittäjistä ovat todella kauniita. Tämäkin Itkosen komedia tapahtuu pääasiassa yhdessä miljöössä eli käsikirjoittajan huvilalla. Tämä on yhdistävä piirre useallekin tuottajan hupielokuvalle. Helunan häämatka tapahtuu sisävesilaivalla, Mullin mallin tyhjässä hotellissa, Iloinen Linnanmäki huvipuistossa, Suuri sävelparaati studiossa "suurta konserttia harjoiteltaessa", Virtaset ja Lahtiset päähenkilöperheen "asunnossa" ja Voi veljet mikä päivä! taas kesähuvilalla. Ratkaisuja on varmaan useasti tehty budjettisyistä, mutta niissä tekee mieli nähdä myös jonkinlainen filosofinen kannanotto siihen, miten komediaa voi tehdä.<br />
<br />
Tyttö tuli taloon (1956)<br />
Ohjaus: Veikko Itkonen<br />
Käsikirjoitus: Roy eli Tapio Vilpponen<br />
Pääosissa: Heidi Krohn, Maija Karhi, Joel Rinne, Matti Oravisto, Mirva Arvinen, Pentti Viljanen, Uuno Laakso, Jorma Nortimo, Ekke Hämäläinen, Kaarlo Wilska.Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-49472133982056239642020-01-22T03:02:00.000+02:002020-01-22T03:02:14.483+02:00Kari Uusitalolle kotimainen elokuva on ollut elämäntyöElokuvaneuvos Kari Uusitalon tietävät kaikki kotimaista elokuvaa vähänkään enemmän seuranneet tahot. Hän on kirjoittanut mittavan uransa aikana leegion kirjoja suomalaisen elokuvan historiasta ja tehnyt myös itse dokumenttielokuvia. Uusitalon rakkaus suomalaiseen elokuvaan syttyi Orvo Saarikiven vuonna 1942 ensi-iltaan tulleen Aika vanha kultainen-teoksen myötä.<br />
<br />
- Olin kesällä 1942 yhdeksänvuotias. Elokuva teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olin heti "myyty" elokuvalle ja nimenomaan kotimaiselle. Kun joulukuussa 1957 menin työhön Suomi-Filmin lyhytelokuvaosastolle, sen osastopäällikkönä oli - Orvo Saarikivi eli elämäni ensimmäisen elokuvan ohjaaja. Kohtalonsormen jalanjälkikö oli pelissä mukana?<br />
<br />
Uusitalo kiinnostui jo varhaisessa vaiheessa myös kotimaisen elokuvan historiasta. Hän kertoo, että ajatus aihetta käsittelevän kirjan kirjoittamisesta syntyi talvella 1961. Yksinkertaisesti siksi, ettei sellaista teosta vielä ollut.<br />
<br />
- Rupesin keräämään järjestelmällisesti suomalaisen elokuvan historiaan liittyviä tietoja, kun ne olivat niin riipinraapin siellä ja täällä. Kirjahanketta taas edisti silloisen esimieheni Veikko Laihasen myönteinen suhtautuminen asiaan.<br />
<br />
Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet ilmestyi sitten vuonna 1965 ja Uusitalo pitää sitä pääteoksenaan Suomen kansallisfilmografia-teossarjan ohella. Elokuvaneuvos toimi sarjan päätoimittajana. Jotain on jäänyt julkaisemattakin.<br />
<br />
- Abel Adamsin ja Adams-Filmi Oy:n historiateoksen piti ilmestyä vuonna 2012, firman satavuotisjuhlavuonna, kustantajana Abelin pojanpoika Peter Adams. Jotenkin valmis käsikirjoitus kuitenkin hautautui hänen muiden liikepuuhiensa ja rientojensa alle. Teos jäi toteuttamatta.<br />
<br />
Uusitalo kirjoitti artikkelin myös viime vuonna ilmestyneeseen Unelmatehdas Liisankadulla-kirjaan, joka käsittelee Suomen Filmiteollisuutta ja sen tuotantoa. Hän kertoo kirjoittavansa yhä jonkin verran, "mutta aika vähäistä se nykyisin jo on".<br />
Kirjaprojektiensa ohella Uusitalo on kirjoittanut runsaasti artikkeleita ja arvosteluja kotimaisesta elokuvasta. Julkaisufoorumeita ovat olleet esimerkiksi Kinolehti ja Hyvinkään sanomat.<br />
Hän on kuitenkin toiminut myös ohjaajana. Pääasiassa Uusitalon ohjaustyöt ovat olleet veronalennuslyhytelokuvia studiokaudella, mutta hän toteutti myös kolme pitkää elokuvaa. Suomalainen ratsuväki (1963) kertoo nimensä mukaisesti maamme ratsuväen tarinan, Mannerheim Suomen marsalkka (1968) taas valottaa kohteensa elämäntarinaa arkistofilmien avulla. Se oli vuonna 1923, kun isällä oli hammassärky... (1969) on puolestaan kokoomaelokuva, johon on yhdistetty Erkki Karun lyhytkomedian oheen autenttisia arkistovälähdyksiä 1920-luvun alun Helsingistä. Teokset osoittavat taitavaa elokuvakielen ja - muodon hallintaa. Uusitalo kertoo harkinneensa laajempaakin heittäytymistä elokuvantekijäksi.<br />
<br />
- Ajatus kävi mielessäni 1960-luvun alkupuoliskolla, perustaa oma tuotantoyhtiö Kare-Filmi Reijo Hassisen kanssa, mutta kotimaisten lyhytelokuvien veronalennusoikeuden päättyminen 1964 romutti ajatuksen. Myös pitkän näytelmäelokuvan ohjaaminen kiinnosti jossakin määrin, mutta sitten 1970 siirryin vastakkaiselle puolelle elokuvasäätiön listoille elokuvien tukijaksi (rahoittajaksi) ja ajatus jäi. Omiin ohjaustöihini suhtaudun hyvin nostalgisesti. Ehkä parhaana niistä pidän Mannerheim Suomen marsalkkaa (1968) ja lyhytelokuvaa Mika Waltarista (1962).<br />
<br />
Kari Uusitalon suhde kotimaiseen elokuvaan on siis ollut vähintäänkin kiinteä. Mutta mikä hänelle on tärkeintä elokuvassa ja mitä suomainen elokuva on hänelle merkinnyt?<br />
<br />
- Tärkeintä elokuvassa minulle on, että se saa minut pitämään siitä. Vanhana Särkän sähköpoikana kiinnitän huomioni myös mahdollisiin klaffivirheisiin, epäaidontuntuiseen replikointiin sekä "vuotaako" kulissi ja näkyykö kuvassa maikin varjo.<br />
- Elokuva, nimenomaan kotimainen, on ollut sekä elämäntyöni että ehkä tärkein harrastukseni. Kun katson taaksepäin, olen iloinen siitä, että toukokuussa 1955 keksin hakeutua kesätöihin Liisankadun SF-halleille. Siitä kaikki alkoi...<br />
<br />
Kotimaisen elokuvan nykytilaa Uusitalo pitää kohtalaisena. Hänen mukaansa taso on varsin vaihtelevaa, mutta enimmäkseen tuotokset ovat vähintään mielenkiintoisia. Elokuvaneuvos muistuttaa myös Elokuvasäätiön rahoittajapanoksesta, joka on erittäin merkittävä.<br />
<br />
Aikanaan kun ryhdyin seuraamaan kotimaista elokuvaa, minulle toimivat erittäin tärkeänä ja mielenkiintoisena alkupisteenä Uusitalon laatimat luettelot merkittävistä kotimaisista elokuvista Mitä Missä Milloin-kirjoissa vuosina 1983 ja 1990. Ensimmäisessä esiteltiin 55, jälkimmäisessä täydet sata teosta. Listoja katsellessa huomio kiinnittyy joihinkin sellaisiin teoksiin, jotka eivät ole saaneet kriitikoiden yleistä tunnustusta ainakaan enää nykyään. Yksi tällainen elokuva on Aarne Laineen Kukonlaulusta kukonlauluun vuodelta 1955. Ohjaajansa ainoa vakava teos saa elokuvaneuvoksen kannatuksen edelleenkin.<br />
<br />
- Kukonlaulusta kukonlauluun on Aarne Laineen neljästä ohjauksesta ylivoimaisesti paras, johtuen jo käsikirjoituksesta. Elokuva liikkui hyvin ajassa, 1950-luvun puolivälin tunnelmisssa. Sen nimi ruotsiksi oli erinomaisen onnistunut "Men starkast är jorden". On varmasti lähiluvun ansaitseva elokuva.<br />
<br />
Noilla listoilla oli myös useampia Toivo Särkän historiallisia elokuvia. Maisterin ohjauksista Uusitalo toteaa näin:<br />
<br />
- Särkkä oli paras epookkielokuvien ohjaajana. Hänellä oli vuosisadan vaihteesta jo omakohtaisia muistikuvia. Ja muutenkin hänen elokuvansa olivat enimmäkseen ammattimaisesti toteutettuja.<br />
<br />
Lopuksi pyysin Kari Uusitaloa laatimaan listan kymmenestä suosikkielokuvastaan kotimaisen elokuvan studiokaudelta (1920-1963).<br />
<br />
- Huvittelen katsomalla videolta vanhoja kotimaisia elokuvia aikajärjestyksessä. Vuosien 1920-1963 mielestäni parhaat elokuvat ovat aikajärjestyksessä siis olleet: (peruste: Olen vain pitänyt niistä eniten):<br />
Valentin Vaala: Gabriel, tule takaisin (1951)<br />
Jack Witikka: Silja nuorena nukkunut (1956)<br />
Edvin Laine: Niskavuori taistelee (1957)<br />
Jack Witikka: Suuri sävelparaati (1959)<br />
Aarne Tarkas: Opettajatar seikkailee (1960)<br />
Aarne Tarkas: Oksat pois... (1961)<br />
Ritva Arvelo: Kultainen vasikka (1961)<br />
Aarne Tarkas: Älä nuolase... (1962)<br />
Edvin Laine: Pikku suorasuu (1962)<br />
Mikko Niskanen: Pojat (1962)<br />
<br />
- Tämä on tietysti hyvin epäortodoksinen lista, mutta nämä kotimaiset elokuvat vuosilta 1920-1963 ovat kotiolojen uusintakatselussa miellyttäneet minua eniten, Kari Uusitalo päättää.Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-4538234657109636172019-12-16T00:21:00.001+02:002019-12-16T00:21:09.581+02:00Selim (2019)Suomessa ilman julkista tukea tehdään runsaasti elokuvia, varsinkin nyt, kun tekniset mahdollisuudet ovat entistä paremmat. Pitkiä elokuviakin syntyy ja osa niistä yltää jopa valtakunnallisille kankaille. Yhdysvaltalaisessa tuotannossa indietuotannolla tarkoitetaan usein laadukasta ihmissuhdedraamaa, joka poikkeaa Hollywoodin valtavirrasta aikuisemmalla otteellaan. Suomessa taas indietuotannot ovat olleet perinteisesti lajityyppielokuvia, joita ovat tehneet kansainvälistä viihdettä ahmineet fanit. Niinpä kansalliseen merkkihenkilöön keskittyvä elokuva on tässä lajissa todellinen harvinaisuus.<br />
Porissa sellainen kuitenkin on tehty, Antti-Jussi Marjamäen ohjaama Selim (2019), joka valottaa Pohjolan Chopiniksikin kutsutun porilaislähtöisen säveltäjän Selim Palmgrenin vaiheita ja sai ensi-iltansa Pori Film Festivalilla. Ilmaisultaan elokuva on varsin perinteinen ja noudattelee lajityyppinsa sääntöjä uskollisesti. Tarina alkaa siitä, kun seitsemäntoista vuotias Selim (Juha Loukkalahti) on lähdössä opiskelemaan musiikkia maamme pääkaupunkiin ja saa evästyksiä äidiltään (Annu Valonen). Tästä sitten lähdetään seuraamaan säveltaiturin vaiheita niin opiskelemassa, säveltämässä kuin rakkauselämän pyörteissäkin. Elokuva on saanut innoitteensa porilaisessa Contakti-teatterissa aikanaan esitetystä Rakas Selim-näytelmästä, jonka on kirjoittanut Hely Kallio. Ohjaaja on sitten sen pohjalta laatinut elokuvakäsikirjoituksen.<br />
Ilmaisun tietty perinteisyys näkyy siinä, että varsinkin elokuvan alkupuolella jotkut sisäkohtaukset ovat hieman jäykkiä, mutta kokonaisuutena teos on yllättävän hyvä. Se viihdyttää ja vetoaa tunteisiinkin, elokuva on myös ammattitaitoisesti toteutettu. Keski-Porin kirkkoon sijoitetut kohtaukset tuovat hienosti esiin kirkon kauneuden. Jos ajatellaan dramaturgiaa, niin filmi sisältää melko paljon aikahyppyjä, mutta kokonaisuutena juoni pysyy hyvin koossa. Tosin on mainittava, että kun Selim ja hänen vaimonsa Maikki pidätetään Sleesiassa ensimmäisen maailmansodan sytyttyä, niin kohtaus jää kummallisesti ilmaan. Vankilasta siirrytään vuosia eteenpäin eikä sellikohtaukseen enää palata.<br />
Temaattisesti elokuva liikkuu taiteilijakuvausten yleisillä linjoilla sikäli, että sen keskeiset teemat ovat Selimin suhde vaimoonsa Maikkiin, aikaisempaan Järnefeltiin (Helena Känä), arkielämän ja taiteen ristiriidat, ajan kuluminen ja omien taiteellisten aikaansaannosten merkityksen punnitseminen sekä alkoholi (varsinkin nuoruusvaiheessa). Näyttelijöistä minuun suurimman vaikutuksen teki Helena Känä ristiriitaisena ja kiehtovana Maikki Järnefeltinä. Rakkaus tempaisee taiteilijaparin pyörteisiinsä, vaikka Maikki onkin vielä naimisissa. Jatkossa ristiriitoja aiheuttaa se, että Maikki haluaa Selimin säveltävän hänelle oopperan, kun mies itse haaveilee sinfonioista. Myös Maikin lapsen kohtalo, sekä oopperadiivan vanheneminen koettelevat suhdetta, mutta kaikkiaan rakkaus kuvataan vahvana, vaikkakin ristiriitaisena.<br />
Minua liikutti silti eniten se, mikä yleensäkin elämäkertaelokuvissa. Ajan kuluminen ja ihmisten vanheneminen. Se, kuinka he joutuvat ainakin osittain luopumaan unelmistaan. Tässä mielessä Selim on varsinkin loppupuoleltaan vahva elokuva.Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-12396703080971021232019-11-26T20:26:00.003+02:002019-11-26T20:50:32.522+02:00Pori Film Festivalilla niin Maradonaa, kokeellista kuin paikallistakin<div dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 10pt; margin-top: 0pt;">
<br /></div>
<div dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 10pt; margin-top: 0pt;">
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal;">
<span style="color: black; font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;">Jo
perinteeksi muodostunut Pori Film Festival järjestetään viidettä kertaa, toista
kertaa pääpaikkana on Valimo-sali. Ohjelmakattaus on monipuolinen sisältäen
niin luentoja, kokeellisia teoksia, dokumentteja kuin paikallista elokuvaakin.
Ensi-illassa nähdään porilaisesta säveltäjästä, Selim Palmgrenista, valmistettu
elämäkertadraama Selim. Tapahtuman pääorganisaattorit Niilo Rinne ja Harri
Sippola toteavat, että niin kokeellisuus kuin paikallinen tuotantokin ovat
festivaalin kovaa ydintä.</span><span style="font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;"><o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin-left: 21.3pt; mso-list: l0 level1 lfo1; tab-stops: list 21.3pt; text-indent: -14.2pt; vertical-align: baseline;">
<!--[if !supportLists]--><span style="color: black; font-family: "symbol"; font-size: 10.0pt;"><span style="mso-list: Ignore;">-<span style="font: 7.0pt "Times New Roman";">
</span></span></span><!--[endif]--><span style="color: black; font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;">Emme ole tämän vuoden festareille
rakentaneet väkisin mitään tiettyä teemaa, ideana on tarjota kiinnostavia elokuvia
ja erilaista audiovisuaalista taidetta. Yleensä ohjelmisto lähtee yksinkertaisesti
rakentumaan siitä, mitä meitä kiinnostavia teoksia on tarjolla ja sitten
katsotaan, mitä yhdistelmiä, yhtäläisyyksiä ja kokonaisuuksia löytyneistä
teoksista voisi muodostua. Tällä kertaa erääksi pääteemaksi muodostui elokuvan
ja valon yhdistelmä, mikä tapahtui sikäli luontevasti, että ensimmäistä kertaa
Porissa järjestettävä Light Station -valofestivaali on yhteistyökumppanimme, Niilo
Rinne selvittelee.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal;">
<span style="color: black; font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;">Eräänä
vahvana juonteena festivaalilla kulkee myös dokumentaarisuus, jota edustavat
elokuvat niin kuvaajataituri Robby Müllerista, kuin vihreän veran mestarista
Diego Maradonastakin. Elokuvallisten ilmaisukeinojen pohdintaan taas
sukelletaan Kirka Sainion (Elokuvamusiikin ja äänisuunnittelun liitto) ja Kari
Yli-Annalan (Elokuvan ja maalaustaiteen valo) luennoissa. Rinne muistuttaa,
että varsinkin elokuvien äänimaailmoja käsitellään elokuvateorioissa melko
vähän.</span><span style="font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;"><o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin-left: 21.3pt; mso-list: l0 level1 lfo1; tab-stops: list 21.3pt; text-indent: -14.2pt; vertical-align: baseline;">
<!--[if !supportLists]--><span style="color: black; font-family: "symbol"; font-size: 10.0pt;"><span style="mso-list: Ignore;">-<span style="font: 7.0pt "Times New Roman";">
</span></span></span><!--[endif]--><span style="color: black; font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;">Aihe on ilmeisen vaikea teoretisoitava ja
siinäkin mielessä Sainion luento on kiinnostava. Elokuva ei koskaan ole ollut
äänetön, ei edes mykkäelokuvan aikana, sillä silloinkin oli yleensä
musiikkisäestys. Hiljaisuuskin on aina taiteellinen valinta.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal;">
<span style="color: black; font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;">Festivaalin
satsaus kokeelliseen elokuvaan on ollut tietoinen valinta. Rinteen mukaan festivaalille
on ollut avoin haku ja kiinnostavimpia töitä on poimittu mukaan. Järjestäjillä
ei ole mitään kerronnallisiakaan töitä vastaan, mutta he haluavat korostaa
elokuvan monipuolista luonnetta.</span><span style="font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;"><o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin-left: 21.3pt; mso-list: l0 level1 lfo1; tab-stops: list 21.3pt; text-indent: -14.2pt; vertical-align: baseline;">
<!--[if !supportLists]--><span style="color: black; font-family: "symbol"; font-size: 10.0pt;"><span style="mso-list: Ignore;">-<span style="font: 7.0pt "Times New Roman";">
</span></span></span><!--[endif]--><span style="color: black; font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;">Tarinallisuus on aina ollut hallitsevaa ja
nykyään elokuvateattereissa ja suoratoistopalveluissa sitä on lähes pelkästään.
Haluamme tarjota jotain muuta ja samalla myös intensiivisen tapahtumakokemuksen
mielenkiintoisissa tiloissa, kollektiivisesti luodun kokonaistaideteoksen, joka
vuotaa elokuvan rajojen yli ja jonka piirissä maailma näyttää toisenlaiselta.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin-bottom: .0001pt; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal;">
<span style="color: black; font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;">Rinne
kertoo, että häntä kiehtoo myös pelkistetty ilmaisu, pohdinta siitä mitä
elokuva on ja voi olla. Hän muistuttaa, että esimerkiksi kännykällä kuvattu ja
minuutin mittainen teos voi olla toimiva elokuva, jos tekemään on lähdetty
ajatus edellä. Liikkumavaraa on paljon.</span><span style="font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;"><o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin-bottom: .0001pt; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin-left: 21.3pt; mso-list: l0 level1 lfo1; tab-stops: list 21.3pt; text-indent: -14.2pt; vertical-align: baseline;">
<!--[if !supportLists]--><span style="color: black; font-family: "symbol"; font-size: 10.0pt;"><span style="mso-list: Ignore;">-<span style="font: 7.0pt "Times New Roman";">
</span></span></span><!--[endif]--><span style="color: black; font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;">Meillä oli kolmantena vuonna
intialaislähtöisen Methil Komalankuttyn teos Count-Down, joka kesti alle
minuutin. Siinä mies odottaa hissiä, mutta idea toimi erittäin hyvin. Tekijä
oli mukana kotimaassaan myös haikuelokuvafestivaalin toiminnassa. Se keskittyy
amatöörien tekemiin pieniin elokuviin. Tällaiset alle viiden minuutin mittaiset
teokset kiehtovat meitä ja siksi näytämme tänä vuonna sarjan tällä Intiassa järjestettävällä
festivaalilla palkittuja elokuvia.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal;">
<span style="color: black; font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;">Rinne
pohtii, että elokuvan ja valokuvan välinen rajanveto on sekin kiehtova.
Valokuvataiteessa on vain yksi kuva, mutta sitä voi miettiä pitkään. Samalla
tavoin lyhytelokuva voi kestää vaikkapa puoli minuuttia ja siinä voi olla vain
yksi kuva. Hän viittaa myös iranilaisen mestariohjaajan Abbas Kiarostamin
estetiikkaan. Tavallaan tämä on myös paluuta elokuvan alkujuurille, Lumieren
veljesten tuotantoon.</span><span style="font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;"><o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal;">
<span style="color: black; font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;">Eräs Pori
Film Festivalin tavaramerkki on myös sen ajankohta, joka on aina ollut marraskuun
loppu. Rinne vahvistaa, että valinta on tarkoituksellinen. Tällä tavoin saadaan
valkokankaan valoa synkkään länsirannikon syksyyn. Festivaalin järjestelyissä
toista vuotta mukana oleva Harri Sippola kertoo, että tuli elokuvamaailmaan
omien tuotantojensa kautta. Suurin tekijä oli tietenkin Mika Rätön ohjaama
Samurai Rauni Reposaarelaisen seikkailut, jonka tuottajana Sippola toimi.</span><span style="font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;"><o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin-left: 21.3pt; mso-list: l0 level1 lfo1; tab-stops: list 21.3pt; text-indent: -14.2pt; vertical-align: baseline;">
<!--[if !supportLists]--><span style="color: black; font-family: "symbol"; font-size: 10.0pt;"><span style="mso-list: Ignore;">-<span style="font: 7.0pt "Times New Roman";">
</span></span></span><!--[endif]--><span style="color: black; font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;">Porissa voi tehdä asioita puhtaalta
pöydältä ja täällä on tekemisessä tietty omaehtoisuus. Täällä on aina ollut
pieni ja innokas tekijöiden joukko. Jos historiaa ajatellaan, niin vaikkapa
viime vuonna esillä ollut Tepi Salokari, Iikka Vehkalahti ja tänä vuonna
kahdella elokuvalla esillä oleva Noora Männistö ovat olleet vahvoja tekijöitä.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal;">
<span style="color: black; font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;">Niilo Rinne
muistuttaa, että Marja-Terttu Salokari on ollut kansallisestikin yksi
uranuurtajista naistekijänä.</span><span style="font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;"><o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin-left: 21.3pt; mso-list: l0 level1 lfo1; tab-stops: list 21.3pt; text-indent: -14.2pt; vertical-align: baseline;">
<!--[if !supportLists]--><span style="color: black; font-family: "symbol"; font-size: 10.0pt;"><span style="mso-list: Ignore;">-<span style="font: 7.0pt "Times New Roman";">
</span></span></span><!--[endif]--><span style="color: black; font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;">Hän oli ensimmäisiä naisia, jotka pääsivät
elokuvaa opiskelemaan ja hän leikkasi esimerkiksi Rauta-ajan.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal;">
<span style="color: black; font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;">Festivaali
on ollut mukana tuottamassa myös uutta porilaista elokuvaa, ainakin sikäli,
että se motivoi viime vuonna saattamaan valmiiksi Tuomas Niskasen ohjaaman ja
Kauko Röyhkän käsikirjoitukseen perustuvan Harhaman, joka on varsin ansiokas
elokuva. Varsinkin, kun ottaa huomioon, että se tuotettiin noin 3000 euron
budjetilla.</span><span style="font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;"><o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin-left: 36.0pt; mso-list: l0 level1 lfo1; tab-stops: list 36.0pt; text-indent: -18.0pt; vertical-align: baseline;">
<!--[if !supportLists]--><span style="color: black; font-family: "symbol"; font-size: 10.0pt;"><span style="mso-list: Ignore;">-<span style="font: 7.0pt "Times New Roman";">
</span></span></span><!--[endif]--><span style="color: black; font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;">Festari tuotti elokuvan valmistumiselle
deadlinen ja niin pitkään työpöydälle jäänyt teos saatettiin valmiiksi, Rinne
kertoo.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal;">
<span style="color: black; font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;">Hieman
samanlainen tapaus on tänä vuonna nähtävä Selim, joka sekin ilmeisesti valmistuu
esityskuntoon varsin lähellä festivaalia. Rinne ja Sippola muistuttavatkin,
että nähtävää riittää laidasta laitaan.</span><span style="font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;"><o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin-left: 21.3pt; mso-list: l0 level1 lfo1; tab-stops: list 21.3pt; text-indent: -14.2pt; vertical-align: baseline;">
<!--[if !supportLists]--><span style="color: black; font-family: "symbol"; font-size: 10.0pt;"><span style="mso-list: Ignore;">-<span style="font: 7.0pt "Times New Roman";">
</span></span></span><!--[endif]--><span style="color: black; font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;">Vaikka meillä onkin runsaasti kokeellista
ohjelmistoa, niin tavallistakin katsottavaa riittää. Selim ja Noora Männistön
dokumentit kiehtovat varmasti monia katsojia ja Männistö on myös itse paikalla.
Diego Maradona-dokkarin oheen on järjestetty jalkapallokeskustelu, jossa ovat mukana
ainakin Mikko I. Elo, Rami Nieminen ja Reetta Turtiainen.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin-left: 18.0pt;">
<span style="color: black; font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;">Kokeelliselta puolelta järjestäjät haluavat erikseen
vielä suositella HT Nuotion kuratoimaa Metakino-sarjaa, jossa on Rinteen mukaan
tarjolla aivan maagisia pätkiä. Nuotio on eräs Suomen nousevia
elokuvakirjoittajia, joka on mukana myös helsinkiläisen WHS-teatteri Unionin
toiminnassa. Siellä on myös esitetty Metakino-sarjaa aikaisemmin.</span><span style="font-family: "arial" , "sans-serif"; font-size: 12.0pt;"><o:p></o:p></span></div>
<br /></div>
Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-23273321209038054822019-11-21T00:45:00.001+02:002019-11-21T01:19:34.044+02:00Tuulinen päivä<br />
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-size: 12.0pt; line-height: 115%;">Suomalaisen
avantgarde-elokuvan tienraivaajana muistettu Eino Ruutsalo toteutti 1960-luvun
alkupuoliskolla myös neljä pitkää näytelmäelokuvaa, jotka sisälsivät runsaasti kokeellisia elementtejä. Toisena niistä valmistui Tuulinen päivä
(1962), jota jälkikatsannossa on usein pidetty ohjaajan pitkistä töistä
arvostetuimpana. Se on modernin jazzin säestämä arvoituksellinen kertomus
rakkauden etsinnästä.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-size: 12.0pt; line-height: 115%;">Kirsi (Raili
Metsä) viettää kesää saarella Matin (Yrjö Tähtelä) kanssa. Syksyn tultua mies
lähtee kaupunkiin ja Kirsi odottaa häntä takaisin. Kun Matti ei palaa, lähtee nainen
hänen peräänsä, mutta tuloksetta. Sen sijaan Kirsi kohtaa Jakobin (Herman
Schaibel) ja Vanhan miehen (Unto Salminen). <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-size: 12.0pt; line-height: 115%;">Tuulisen
päivän juoni on siis hyvin löyhä ja sen pyrkimykset ovatkin muualla. Elokuvan
hahmot kärsivät jonkinlaisesta eksistentiaalisesta tyhjyydestä ja kuvissa
tuntuu toisinaan olevan epämääräistä uhkaa ja sijoiltaan olon tunnelmaa. Tätä korostaa
sekin, että rakkaus vaikuttaa aina samanlaiselta, se noudattaa samoja muotoja,
vaikka kohde vaihtuu. Toisaalta tässä voi nähdä myös jonkinlaista parodiaa
romanttista rakkautta kohtaan. Samaan viittaa tarkoituksellisen antirealistinen
replikointi, joka sisältää niin runollisia kuin kömpelöitäkin aineksia. Parodiset
piirteet ovat Juri Nummelinin mukaan ominaisia jo Ruutsalon romaanille
Toropainen tyrmätään (1945).<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-size: 12.0pt; line-height: 115%;">Itse koin
Tuulisen päivän hyvin voimakkaasti hajoavan subjektin kuvauksena, ihmisillä ei
ole kiinteää minuutta ja he ovat oman ympäristönsä ja kulttuurinsa vankeja.
Taustalla on myös sodan ja holokaustin varjo. Tähän viittaavat niin Jakobin
repliikki (Haittako sinua, että olen juutalainen) kuin Kirsin lopussa näkemä
uni keskitysleirivangeista. Henkilöt ovat lukkiutuneita muistoihinsa. Kirsi
etsii Mattia löytämättä tätä ja Vanha mies kaihoaa saarella kokemaansa
rakkautta. Voisi ajatella, että muistot ovat henkilöille tärkeämpiä kuin
jokapäiväinen elämä. Tämä viittaa umpioituneeseen persoonallisuuteen, jolloin suhde itseen ja toisiin on Erich Frommin tarkoittamalla tavalla nekrofiilinen
(omien ajatusten kanssa seurustellessa ei haluta kohdata aitoa ihmistä).
Muistot ja haaveet ovat taakka, mutta toisaalta vaihdettavissa aina uutta
kohdetta koskeviksi.<span style="mso-spacerun: yes;"> </span>Tällä tavoin
Tuulinen päivä laajenee koko kulttuurin analyysiksi ja tavoittelee samanlaisia
asioita kuin samaan aikaan ranskalainen uusi romaani, jonka
keskeistä tematiikkaa subjektin hajoaminen, muistot ja aika olivat. Aikalaisarvosteluissa
viitattiin myös Alain Resnaisin elokuvaan Viime vuonna Marienbadissa.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-size: 12.0pt; line-height: 115%;">Tuulisessa
päivässä on tietenkin tarinankuljetuksen, replikoinnin ja teemojen esittämisen
tasolla kömpelyyksiä, mutta ne eivät peitä sitä, että kyseessä on
kunnianhimoinen teos, joka oli varsinkin omana aikanaan kotimaisessa elokuvassa
poikkeuksellinen pohtiessaan koko länsimaisen kulttuurin tilaa. Ahdistavan
tunnelman vastapainoksi elokuvassa on myös vapauttavat elementtinsä. Rakkaussuhteita ei esitetä moralistisesti (eikä siinä tässä yhteydessä järkeä
olisikaan), teoksen muoto on avoin (vaikka siinä tarina onkin, se ei hallitse
kerrontaa) ja ehdotonta loppusulkeumaa ei ole. Kaikki tällainen antaa tilaa
katsojan omille tulkinnoille ja tunteille.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-size: 12.0pt; line-height: 115%;"><br /></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-size: 12.0pt; line-height: 115%;">Ohjaus: Eino Ruutsalo</span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-size: 12.0pt; line-height: 115%;">Pääosissa: Raili Metsä, Yrjö Tähtelä, Unto Salminen, Herman Schaibel</span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<br />Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-63764417762103502472019-08-23T14:16:00.000+03:002019-08-25T00:00:59.720+03:00"Eemeli-elokuvan ketunrautakohtaus pelotti"Blogissa alkaa uusi sarja, jossa haastatellaan elokuvan kanssa tavalla tai toisella tekemisissä olevia henkilöitä. Ensimmäisenä puheenvuoron saa Oulun elokuvakeskuksen toiminnanjohtaja Sauli Pesonen. Kerrotko ensin hiukan itsestäsi? Eli mitä olet tehnyt elokuvaan liittyen elämäsi aikana ja mitä teet Oulun elokuvakeskuksessa?<br />
- Toimin elokuvakoneenhoitajana Kirjastokino- ja Studio-teattereissa vuodesta 1982 lähtien jonnekin 90-luvun alkupuolelle saakka keikkaluontoisesti. Olin myös Haukiputaan kunnankinon Kino Jatulin teatterinhoitajana 80-luvun alkupuolella. Elokuva-arvosteluita taas kirjoitin vuodesta 1981 vuoteen 2005 saakka eri lehtiin. Eniten niitä syntyi Oulu-lehteen ja Kalevaan. Kaikkiaan kritiikkejä lienee kertynyt muutama tuhat. Kirjapuolella olen tehnyt muutamia toimitustöitä sekä kolme omaa kirjaa, joista kaksi on elokuva-aiheisia.<br />
- Oulun elokuvakeskuksen toiminnanjohtajana olen toiminut jo yli 32 vuoden ajan. Jo sitä ennen näytin siellä elokuvia keikkaluontoisesti ja työskentelin aiemmin myös kirjastonhoitajan ja toimistotyöntekijän sijaisena elokuvakeskuksessa.<br />
Kotimainen elokuva näkyy vankasti elokuvakeskuksen toiminnassa, sillä vuosittain sen valkokankaalla pyörivät niin tärkeimmät arthousetuotannot kuin indie-elokuviakin. Suositumpia kotimaisia on mukana kypsän iän elokuvakerho Kultalammen ohjelmistossa. Myös elokuvakeskuksen seminaareissa teema pyritään pitämään mukana. Ainakin puolet vuoden tapahtumista keskittyy säännöllisesti suomalaiseen elokuvaan. Ajankohtaisista tilaisuuksista mainittakoon juuri elokuuussa järjestetyt Siirin-päivät, joilla muistettiin ohjaaja-näyttelijä Mikko Niskasta. Lokakuussa taas juhlistetaan KAVI:n Oulun maakuntasarjaa, joka täyttää 50 vuotta. Pesosen mukaan se lienee lajissaan vanhin.<br />
- Näillä näkymin järjestetään myös Lasse Naukkarisen Vienan-Karjala-aiheisten dokumenttien ympärille keskittyvä seminaari. Ohjaaja tulee itse siihen paikalle.<br />
<br />
Sauli Pesosen suhde kotimaiseen elokuvaan on siis aina ollut läheinen. Ensimmäiset muistikuvat aihepiiristä ovat jo lapsena nähdyistä tv-esityksistä, kuten monilla muillakin. Ei se mitään, sanoi Eemeli (1962) teki kolmivuotiaaseen pikkupoikaan lähtemättömän vaikutuksen.<br />
- Säikähdin alun kohtausta, jossa postinkantajan jalka jää kiinni ketunrautoihin niin, etten uskaltanut katsoa elokuvaa loppuun. Kotona meillä katsottiin kotimaisia laidasta laitaan eikä sensuuria pidetty. Myöhemminkin seurasin jo arvostelijan työni vuoksi suomalaista elokuvaa varsin kattavasti myös keskeisillä festivaaleilla.<br />
Nykypäivän suomalaisen elokuvan tilanteen Pesonen näkee melko hyvänä, joskin parantamisen varaakin on.<br />
- Erityisesti ilahduttaa lastenelokuvan vankka asema. Mutta vaikka sinänsä en kaipaa 80-luvun "säätiöelokuva"-tilannetta, vaihtoehtolinja voisi olla vahvempikin nykyisen populaarin otteen rinnalla. Yle voisi myös tiedostaa asemansa suomalaisen dokumentin tukijana ja levittäjänä paremmin, siinä paluu menneeseen ei olisi pahasta.<br />
Erityisiä Sauli Pesosen spesialiteetteja ja osaamisalueita ovat aina olleet komedia ja animaatio. Komedia ja farssi ovat valikoituneet hänen mukaansa mielenkiinnonkohteiksi siksi, että naurun merkitys elämän keventäjänä on niin suuri. Toisaalta Pesonen pitää niitä myös kaikkein vaikeimpina lajityyppeinä. Ajankuvakin välittyy komedioissa ja farsseissa hänen mielestään usein elävästi ja ne samoin kestävät aikaa monesti paremmin kuin vakavammat työt. Animaatiotekniikka taas antaa Pesosen mukaan mielikuvitukselle paremmat mahdollisuudet kuin perinteinen fiktioilmaisu.<br />
Kotimaisista komediasuosikeistaan mies mainitsee erikseen Matti Kassilan, joka hallitsi lajityypin erinomaisesti.<br />
- Ere Kokkonen taas keskittyi siihen valkokangastöissään käytännössä täysin, siinäkin mielessä arvostan hänen pitkää uraansa. Samoin Speden alkukausi ensimmäisiin Turhapuroihin asti oli tärkeä.<br />
Yleensä ottaen Pesonen on sekä komediasta että animaatiosta sitä mieltä, että kunhan idea ja tarina kantaa, niin tekninen ja kuvailmaisu saa olla vähemmän hiottua. Hyvänä esimerkkinä tällaisista teoksista hän pitää vaikkapa monia Aarne Tarkaksen elokuvia. Laaja-alaisena komedian tuntijana Pesosella on myös monia sellaisia suosikkeja, jotka eivät nauti laajaa arvostusta ainakaan kriitikoiden piirissä.<br />
- Noissa ns. "guilty pleasure" -jutuissa viehättää esimerkiksi groteskius (esim. Eemeli), absurdius ja myös puhdas kornius. Speden tapauksessa myös joskus tiedostettu, mutta usein tiedostamaton camp.<br />
Pesosen suosikkeihin lukeutuvat tältä saralta myös monet Pekka ja Pätkä-elokuvat. Niiden osalta lisämielenkiintoa tuo vertailu kahden eri käsikirjoittajan (Armand Lohikoski ja Reino Helismaa) välillä.<br />
- Helismaa sai joskus aikaan ehkä puhtaasti vahingossa ällistyttäviä tuloksia koplaamalla aineksia, joiden ei pitäisi toimia yhtenä pakettina mitenkään, mutta toisinpa vain kävi: minusta malliesimerkki tuosta on Pekka ja Pätkä pahassa pulassa (1955).<br />
- Animaatioissa taas veteraanipuolella Hjalmar Löfvingillä on kestävää jälkeä. Heikki Partasen ja Riitta Rautoman kansansatufilmatisoinnit ovat olleet läpi vuosien hellyttävyydessään tärkeitä. Mainoselokuvapuolella tehtiin yhtä lailla varteenotettavaa työtä.<br />
<br />
Lopuksi Sauli Pesosen suosikit suomalaisista elokuvista studiokauden (1920-63) ajalta ja myös kotimaiset animaatiosuosikit. Aluksi listoilla piti olla kymmenen teosta, mutta ilmeisesti runsauden pula iski. En valita.<br />
<br />
Studiokauden suosikit:<br />
1. Risto Orko: Jääkärin morsian (1938)<br />
2. Yrjö Norta: SF-paraati (1940)<br />
3. Risto Orko: Taistelun tie (1940)<br />
4. Hannu Leminen: Valkoiset ruusut (1943)<br />
5. Teuvo Tulio: Rakkauden risti (1946)<br />
6. Valentin Vaala: Loviisa (1946)<br />
7. Toivo Särkkä: Katupeilin takana (1949)<br />
8. Ilmari Unho: Härmästä poikia kymmenen (1950)<br />
9. Ville Salminen: Lentävä kalakukko (1953)<br />
10. Matti Kassila: Hilmanpäivät (1954)<br />
11. Erik Blomberg: Kun on tunteet (1954)<br />
12. Edvin Laine: Tuntematon sotilas (1955)<br />
13. Aarne Tarkas: Vatsa sisään, rinta ulos (1959)<br />
<br />
Animaatiosuosikit:<br />
(Saulin kommentti: "Tässä on vain lyhyitä, pitkät elokuvat ja tv-animaatiot jätin enimmäkseen tietoisesti pois. Tämä lista on puhtaasti henkilökohtainen, eli näistä olen tykännyt itse").<br />
<br />
1. Heikki Partanen ja Riitta Rautoma: Jänis ja vuohi (1975)<br />
2. Liisa Helminen ja Tini Sauvo: Minulla on tiikeri (1979)<br />
3. Camilla Mickwitz: Emilia ja onni (1978)<br />
4. Katariina Lillqvist: Tyttö ja sotamies (1995)<br />
5. Christian Lindblad: Space Pigs (2000)<br />
6. Heikki Paakkanen: Iso asia (1991)<br />
7. Ami Lindholm: Ilo irti (2006)<br />
8. Eino Ruutsalo: Kaksi kanaa (1963)<br />
9. Kari Häkkinen: Kanan muna (1994)<br />
10. Marjut Rimminen: Silta (1981)<br />
11. Heikki Prepula: Veturi (1978)<br />
12. Seppo Suo-Anttila: Impressio (1973)<br />
13. Hjalmar Löfving: Muutama metri tuulta ja sadetta (1932)<br />
Kiitokset haatattelusta Sauli Pesoselle!Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-69795702589254941912019-08-16T15:04:00.000+03:002019-08-16T15:08:12.522+03:00Elämän rouva, rouva Glad (1990)<br />
<br />
Eeva Joenpelto kuuluu jostakin syystä niihin klassikkokirjailijoihimme, joiden tekstiä ei ole lainkaan siirretty valkokankaalle. Tämä on jopa hieman outoa, kun ottaa huomioon, että Joenpelto on käsitellyt teoksissaan usein myös historiaa ja yhteiskunnallisia murrosvaiheita. Toisaalta hänen kirjallisen uransa huippuvuodet osuivat juuri niihin aikoihin, kun kotimainen elokuva oli joko taloudellisessa kriisissä tai sitten sen aihevalintojen painopiste oli muualla.<br />
Onneksi televisio on siirtänyt joitakin Joenpellon tekstejä visuaaliseen muotoon. Juri Nummelin onkin todennut, että nämä tv-sarjat ovat eräs todistus siitä, että Suomessakin on tehty pienen ruudun taidetta. Joitakin klassikkoja lukuunottamatta tv:n parhaiden päivien kotimainen tuotanto on suurelle yleisölle valitettavan vierasta, eivätkä tutkijatkaan ole siihen juuri tarttuneet. Aihetta olisi, sillä laadukkaita teoksia löytyy paljon.<br />
MTV toteutti 1990 neliosaiseksi tv-sarjaksi Eeva Joenpellon romaanin Elämän rouva, rouva Glad. Kertomus alkaa siitä, kun nuori Saara Heinonen (Riitta Räty) tutustuu Åke Nygreniin (Jouko Keskinen), suuren kartanon poikaan, jolta odotetaan elämässä paljon. Åke pitää Saarasta, joka on vaatimaton ja työteliäs ja kohta nuoret menevät naimisiin, vaikka Åken kotiväki ei tavallisesta Saarasta pidäkään. Sitten käykin niin, että Åke lähtee pois ja avioliitto purkautuu, kun Saara tulee raskaaksi toiselle miehelle. Tarinan kuluessa Saara lyhentää nimensä Saraksi ja kohtaa vielä kolme miestä. Sukunimi tulee rakkaimmalta aviomieheltä.<br />
Huomaa selvästi, että tv-sarja on toteutettu vielä silloin, kun kotimaisissa tuotannoissa pyrittiin satsaamaan laatuun ja taiteeseen viihteen vastakohtana. Vastakkainasettelu on tietenkin vanhanaikainen ja kulunutkin, mutta kun MTV-teatteri lakkasi olemasta ja tuotannot ryhdyttiin ostamaan ulkopuolelta, kanavan lippulaivaksi tulikin Salatut elämät. Tehdään Suomessa toki nykyäänkin laadukasta tv-tuotantoa, mutta samanlaista television voittokulkua kuin vaikkapa Tanskassa ja Ruotsissa (Yhdysvalloista ja brittiläisistä puhumattakaan) ei maassamme silti ole ainakaan vielä nähty.<br />
Tämä Joenpelto-adaptaatio on joka tapauksessa oiva esimerkki siitä, että vanhoja klassikoita kannattaa muistaa ja katsoa edelleen. Tarina on itse asiassa ajankohtaisempi aatteelliselta sisällöltään nyt kuin valmistuessaan. Talous sanelee aivan kaikkea samalla tavoin kuin tässäkin ja oikeistolaiset tuulet puhaltavat moniaalla Euroopan politiikassa. Epookin toteutuksesta näkee kyllä, etteivät käytettävissä olevat resurssit ole olleet suurimmat mahdolliset, mutta ohjaaja Ritva Nuutinen onnistuu joka tapauksessa luomaan vaikuttavan fassbinderiläisen ilmapiirin, jossa sukupuolet kamppailevat ja räikeä vastakohta ihmisten päiväunelmien ja elämän realiteettien välillä paljastuu (jo alkuteosta on luonnehdittu fassbinderiläiseksi). Tämä tunnelma saavutetaan usein lavastuksen ja puvustuksen avulla niin, että epookki ikään kuin kommentoi ihmisten tekoja ja sanoja. Riitta Räty näyttelee pääroolissa ravisuttavasti ja saa esiin monitahoisen persoonan kaikki vivahteet. Muutenkin näyttelijäsuoritukset ovat laadukkaita. Saara Ranin on yhdeksänkymppisenä sivuroolissa pankkiasiakkaana.<br />
<br />
Elämän rouva, rouva Glad<br />
Ohjaus: Ritva Nuutinen<br />
Pääosissa: Riitta Räty, Jouko Keskinen, Juhani Laitala, Mauri Heikkilä, Matti Nurminen.Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-47770543092682958762019-08-12T23:47:00.000+03:002019-08-12T23:47:38.455+03:00Kun tuomi kukkii (1962)<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Kirjoittelin tuossa joku aika sitten, että heikkouteni ovat vanhat kotimaiset värielokuvat. Pidän myös Mauno Kuusiston ja Tamara Lundin tähdittämästä Kun tuomi kukkii-teoksesta (1962). Siinä on mahtavan epätodelliset Eastmancolor-värit ja hienoa musiikkia. Tarinakin on yllättävän vahva. Myönnän toki, että elokuva sisältää camp-arvoja, joita voi halutessaan löytää paljonkin.</span><br style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;" /><span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Itse en kuitenkaan innostunut asian tästä puolesta. Näen filmin melodraamana, jossa on yllättävän synkkä pohjavire. Nuo camp-arvot selittyvät myös osittain lajityypin kautta. Kun kyseessä on sekä musiikkielokuva, että melodraama, on selvää, ettei realismi ole ensimmäisenä asialistalla.</span><br style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;" /><span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Tarina kertoo Kuusiston esittämästä Mikko-nimisestä miehestä, joka rakastuu Tamara Lundin esittämään Liinaan. Suhde on kuitenkin vaikea, sillä Liina on jo luvattu rikkaalle Suntilan Jaakolle (Matti Oravisto) ja nuoresta naisesta on kiinnostunut myös Liinan kotitaloon huutolaisena otettu renki Eetu (Leo Lastumäki). Lopulta kaikki johtaakin tragediaan.</span><br style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;" /><span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Tarina menee siis tuttuja latujaan, kuten melodraaman kaltaisessa ritualistisessa lajityypissä sopii odottaakin. Ilmaisu on kuitenkin odottamattoman synkkää. Liinan ja Mikon rakkaussuhde kuvataan aluksi ylimaallisen onnellisena, mutta sitä uhkaavat koko ajan niin Jaakko kuin Liinan rahanahne isäkin. Koko elämä näyttäytyy pettymysten hallitsemana ja ihmisten juoksuna rakkauden ja rahan perässä. Yleensä tuloksetta. Odottamattoman lisäsäväyksen kaikkeen antaa viittaus Mikon elämänmittaiseen pettymykseen ja kuoleman läheisyys. Lisäksi yksinkertaisen huutolaisen, Eetun, kohtalo koskettaa. Elokuvassa näytetään suoraan hänen täydellinen yksinäisyytensä ja muiden armoilla olemisensa. Ilmaisun epätodellinen luonne sopii tähän kaikkeen ja nostaa teoksen ulos realismin kehyksistä, alitajuiselle tasolle. Elokuvan alkua ja siihen kietoutuvaa loppua voisi pitää myös uskonnollisina ja siten lohdullisina, mutta tätä ei sanota suoraan.</span><br style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;" /><span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Jos vaikutteita etsii, niin Veit Harlanin melodraamassa Muuttolintu (1944) on vähän samanlainen epätodellinen, tuonpuoleinen tunnelma ja kaikki on saatu aikaan Agfacolor-väreillä. Tuli mieleen, että olisivatko tuottaja Toivo Särkkä ja ohjaaja Åke Lindman voineet saada inspiraatiota Harlanin elokuvista, näytettiinhän niitä aikanaan Suomessakin. Kun tuomi kukkii on houkuttelevaa nähdä myös jonkinlaisena tuottajansa itsetilitysleffana, olihan Särkkä jo tuolloin iäkäs ja lopettelemassa pian uraansa.</span><br />
<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;"><br /></span>
<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Kun tuomi kukkii (1962)</span><br />
<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Ohjaus: Åke Lindman</span><br />
<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Pääosissa: Mauno Kuusisto, Tamara Lund, Matti Oravisto, Leo Lastumäki, Riitta Pakarinen, Siiri Angerkoski, Toivo Lehto.</span>Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-66360057823823513422019-08-12T23:27:00.000+03:002019-08-12T23:27:19.145+03:00Koskenlaskijan morsian (1937)<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Valentin Vaalaa voidaan pitää kotimaisen elokuvan studiokauden merkittävimpänä ohjaajana ja Koskenlaskijan morsian (1937) on perinteisesti hänen arvostetuimpia töitään. Joskus sitä on pidetty myös hänen lopullisena läpimurtonaan. Väinö Katajan romaaniin perustuvan elokuva lähtöasetelmahan on sellainen, että Paloniemen Juhani (Tauno Palo) on kiinnostunut Nuottaniemen Hannasta (Ansa Ikonen), mutta ei saa vastakaikua tunteilleen. Pakkaa sekoittaa vielä sekin, että Juhanin isä (Eino Jurkka) kadehtii taloudellisesti paremmin menestynyttä Nuottaniemen isäntää (Jalmari Rinne) ja haluaisi poikansa väkisin naimisiin Hannan kanssa. Nuottaniemen poika kuolee koskea laskettaessa ja epäilyksen varjo laskeutuu Paloniemen isännän päälle. Oliko hän toiminut huolimattomasti?</span><br style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;" /><span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Ikäänsä nähden elokuva sisältää yllättävän modernia kuvakerrontaa. Esimerkiksi alkujaksossa on hyvin vähän repliikkejä, herätysseurakohtauksessa on sähköä ja koskenlaskut ovat komeita.</span><br style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;" /><span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Temaattisesti elokuva pohtii uskonnollista (lestadiolaista) moraalia ja syyllisyyttä. Arkinen elämä, luonto ja uskonasiat kietoutuvat erottamattomaksi vyyhdeksi ja kaikki pääosanäyttelijät ovat erinomaisia. Perheiden lisäksi tärkeässä roolissa on saarnamies Kero-Pieti (Ossi Elstelä, joka taisi juuri noina vuosina olla Porin teatterissa) ja hän tekee tässä ehkä parhaan leffaroolinsa. Kuvakerronta vihjailee tyylikkäästi. Välillä Kero-Pieti horjuu uskossaan ystävänsä Paloniemen sanoihin ja sen näkee silmistä ja eleistä. Samoin epäilys Paloniemen syyllisyydestä Nuottaniemen pojan kuolemaan on koko ajan päällä, mutta asia ei koskaan ratkea. Kaikkiaan elokuva on edelleen vaikuttavaa katsottavaa ja klassikko on kestänyt ajan kulutusta hyvin.</span><br />
<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;"><br /></span>
<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Koskenlaskijan morsian (1937)</span><br />
<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Ohjaus: Valentin Vaala</span><br />
<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Pääosissa: Eino Jurkka, Jalmari Rinne, Tauno Palo, Ansa Ikonen, Ossi Elstelä, Kaarlo Kytö.</span>Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-39796831951070030312019-08-12T23:17:00.000+03:002019-08-12T23:17:57.409+03:00Roinilan talossa (1935)<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: "helvetica" , "arial" , sans-serif; font-size: 14px;"> Roinilan talossa (1935) jäi Erkki Karun viimeiseksi elokuvaksi ohjaajan kuoltua aivokalvontulehdukseen. Filmi perustuu Minna Canthin samannimiseen näytelmään. Ojalan isäntä on kuollut ja testamentti kadonnut. Kuolleen isännän veljenpoika Olli (Kaarlo Kartio) ottaa talon haltuunsa ja yrittää saada Roinilan tyttären (Rauni Luoma) naimisiin kanssaan. Leffa ei kuulu ohjaajansa tuotannon parhaimmistoon, vaan sen epätasaisessa toteutuksessa näkyvät vielä äänielokuvan alkuvaiheen hankaluudet. </span><br />
<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: "helvetica" , "arial" , sans-serif; font-size: 14px;">Karun elokuva ei silti ole tyystin vailla ansioita. Ohjaaja on onnistunut tuomaan mukaan tavaramerkkinsä lyyrisen luontokuvauksen, johon yhdistyy kansanelämän miltei dokumentaarista havainnointia. Parhaimmillaan Karu pystyy vaivatta liukumaan realistisesta kerronnasta runolliseen maiseman ylistykseen, jossa tavalliset ihmiset nähdään epätäydellisinä, mutta sympaattisina. Tässä mielessä koskettavin on Roinilan Eeron (Eero Eloranta) ja Meri-Matin (Hemmo Kallio) kesäöinen kalastusjakso. Parhaasta näyttelijäsuorituksesta Roinilan talossa vastaa koomikkosuosikkeihini kuuluva Kaarlo Kartio, joka irrottelee täysillä juonittelevan Ojalan Ollin roolissa. Parhaassa kohtauksessa hän onnistuu vakuuttamaan tunteidensa kohteen siitä, että nainen on huomaamattaan suostunut hänen kosintaansa.</span><br />
<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: "helvetica" , "arial" , sans-serif; font-size: 14px;">Ideologisesti Roinilan talossa noudattelee SF:n tyypillistä linjaa, jossa kartettiin liian kärkeviä kannanottoja ja haluttiin satsata kansakunnan yhtenäisyyteen. Paitsi liiketaloudellisesti, tämä oli ymmärrettävää myös siitä näkökulmasta, että maassa oli eletty itsenäisyyden ensimmäiset vuosikymmenet varsin suurten ristiriitojen repimänä. Karun näkemys ei silti liene pelkkää laskelmointia. Toteutuksen vilpittömyys vihjaa, että miehellä aivan aidosti oli topeliaaninen näkemys Suomen maasta ja kansasta.</span><br />
<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: "helvetica" , "arial" , sans-serif; font-size: 14px;"><br /></span>
<span style="color: #1d2129; font-family: "helvetica" , "arial" , sans-serif;"><span style="background-color: white; font-size: 14px;">Roinilan talossa (1935)</span></span><br />
<span style="color: #1d2129; font-family: "helvetica" , "arial" , sans-serif;"><span style="background-color: white; font-size: 14px;">Ohjaus: Erkki Karu</span></span><br />
<span style="color: #1d2129; font-family: "helvetica" , "arial" , sans-serif;"><span style="background-color: white; font-size: 14px;">Pääosissa: Iivari Tuomisto, Rauni Luoma, Eero Eloranta, Toivo Palomurto, Laila Rihte, Kaarlo Kartio, Hemmo Kallio.</span></span>Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-26910127406348591102019-08-12T23:06:00.000+03:002019-08-12T23:06:19.860+03:00Ne 45000 (1933)<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Erkki Karun ja Risto Orkon elokuva Ne 45 000 on keuhkotaudin vaaroista varoittava ja sen ehkäisystä kertova propagandaelokuva. Elokuvan nimi viittaa tuolloin tuberkuloosiin sairastuneiden vuosittaiseen määrään maassamme. Suomi-Filmi toteutti teoksen yhdessä Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistyksen kanssa ja käsikirjoitus perustuu Maila Talvion edellisenä vuonna ilmestyneeseen romaaniin.</span><br />
<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Juoni on valistusta yhdistettynä kolmiodraamaan. Helmi (Helena Koskinen) pyörtyy ollessaan tanssimassa poikaystävänsä Heikin (Kaarlo Angerkoski) kanssa. Lääketieteen kandidaatti Antti Ahonen (Jalmari Rinne) tutkii Helmin ja tämän muutkin perheenjäsenet, joilta löytyy tuberkuloosia isää lukuunottamatta. Heikki uskoo Helmin kiinnostuneen Antista ja katkeroituu.</span><br />
<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Elokuva on epätasainen, mutta ajankuvana kiinnostava kokonaisuus. Siihen nähden, että se on 1930-luvulla tehtyä propagandaa, on sävy melko hillitty. Kieltämättä draama on kömpelöä, mutta onnistuu ajoittain koskettamaan. Elokuvan varsinainen pointti on kuitenkin valistus ja siihen liittyvät dokumentaariset jaksot sisältävät hienoa visuaalista ilmaisua, aivan aikansa kansainväliseen huippuluokkaan verrattavaa. Ei ihme, että Markku Tuuli vertasi elokuvaa aikanaan (1979) näiltä osin Pare Lorentzin teoksiin. Sairaalajaksot sijoittuvat kuvitteelliseen Kukkarannan parantolaan, todellisina kuvauspaikkoina on käytetty Helsingin Tuberkuloosisairaalaa ja Tarinaharjun parantolaa. Kuvaajina ovat olleet Eino Kari ja Theodor Luts. Myös Uuno Klamin musiikkiin kannattaa kiinnittää huomiota. Mainittakoon vielä, että Mikko Jauho ja Tiina Tiilikka ovat kirjoittaneet elokuvasta kiinnostavasti kirjassa Filmi-Kela Suomi-filmistä sosiaalipolitiikkaan (2009).</span><br />
<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;"><br /></span>
<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Ne 45000 (1933)</span><br />
<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Ohjaus: Erkki Karu, Risto Orko</span><br />
<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Pääosissa: Jalmari Rinne, Helena Koskinen, Kaarlo Angerkoski. </span>Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-5189936837111662342019-08-12T22:36:00.000+03:002019-08-12T22:36:36.646+03:00Meidän poikamme merellä (1933)<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Erkki Karun elokuvaa Meidän poikamme merellä (1933) pidetään yleensä ensimmäisenä suomalaisena musikaalina (tosin Yrjö Nortan kahta vuotta aikaisempi Sano se suomeksi sisälsi sekin musikaalin piirteitä). Musiikkinumerot ovatkin Georg Malmsténin tähdittämän teoksen parasta antia (erityisesti kiinnostavasti lavastettu Sukellusvenevalssi). Muuten filmi on varsin pahasti ajan kuluttama. Juoni on lattea ja se kerrotaan laahaavasti. </span><br style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;" /><span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Karun ohjauksessa parasta ovat sotilaiden toimintaa dokumentoivat kohtaukset. Lopun sotaharjoitus- ja sukellusvenejaksoon on saatu jopa iskevyyttä. Ideologisesti Meidän poikamme merellä on aikansa tuote. Armeija esitetään ensin turvallisena paikkana, jossa pojat koulitaan miehiksi, mutta lopun sotaharjoitusjakso kertoo sitten jo suoraan asian vakavammasta puolesta, vaikka loppu on (tietenkin) onnellinen. Tämä tuo (tahattomastikin) ristiriitaa armeijaa ylistävään yleissävyyn. </span><br style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;" /><span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Sotilasfarssiksi elokuvaa ei voi vielä kutsua, vaikka joitakin lajille tyypillisiä vitsejä onkin mukana. 1930-luvun sotilasfarsseille oli tyypillistä ns. kääntymiskertomus, jossa pelkuri tai mammanpoika kasvoi rohkeaksi vastuunottajaksi. Malmsténin hahmossa on tästä piirteitä sikäli, että alussa hän pinnaa päästäkseen katsomaan kaunista sairaanhoitajaa (juonen arvannut lääkäri antaa hänelle risiiniöljyä), mutta lopussa pelastaa koko pulaan joutuneen sukellusveneensä miehistön nousemalla henkensä kaupalla pintaan. Malmsténin hahmon miehisyyttä ei kuitenkaan aseteta missään vaiheessa vakavasti kyseenalaiseksi.</span><br />
<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;"><br /></span>
<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Meidän poikamme merellä (1933)</span><br />
<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Ohjaus: Erkki Karu</span><br />
<span style="background-color: white; color: #1d2129; font-family: Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 14px;">Pääosissa: Georg Malmstén, Kati Aspelin, Aku Käyhkö, Jaakko Korhonen</span>Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-80736367040379565302019-08-12T22:28:00.000+03:002019-08-12T22:28:27.532+03:00Tukkipojan morsian (1931)Erkki Karu oli suomalaisen elokuvan voimamies itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina. Hänen luotsaamanaan Suomi-Filmi siirtyi myös äänielokuvan aikakauteen. Karun omista ohjauksista ensimmäinen äänielokuva on Tukkipojan morsian (1931). Sen tarinan lähtökohta on tavanomainen. Kosken Leena (Helena Koskinen) on kaunis nuori nainen, jota pitäjän rikkain isäntä (Aku Käykö) kosiskelee. Tansseihin paikalle pelmahtanut Erkki (Urho Somersalmi) laittaa kuitenkin lusikkansa soppaan ja tilanne mutkistuu kolmiodraamaksi.<br />
Muodoltaan Tukkipojan morsian on jonkinlainen antologinen kollaasi, jossa on paljon erilaisia aineksia. Tukkilaiselokuvaa, runsaasti musiikkia, rakkautta, luontokuvaa, draamaa ja komediaa. Karu käytti usein muulloinkin tällaista muotoa, jossa voi arvata kaupallisen motiivin. Elokuvan tuli käydä kaupaksi mahdollisimman suurelle katsojajoukolle, mutta ratkaisuissa tekee mieli nähdä myös jonkinlainen elokuvan ja maailman hahmottamisen filosofia. Yhtäkaikki tulos on parhaimmillaan persoonallinen.<br />
Tukkipojan morsian käynnistyy lyyrisin luontokuvin juhannuksen vietosta. Kotimaisessa elokuvassa ei ole ollut toista ohjaajaa, joka Karun osoittamalla pieteetillä olisi kuvannut Suomen luontoa tarinan taustaksi ja myös sen elimelliseksi osaksi. Tässä elokuvassa varsinkin ensimmäiset kahdeksantoista minuuttia ovat tässä suhteessa hienoa katsottavaa.<br />
Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä unimaisemmaksi se muuttuu. Jälleen kerran moraalinen hyveellisyys palkitaan moneen kertaan rakkaudella ja myös talouden saralla. Talous ja rakkaus kietoutuvatkin monisyisellä ja oudolla tavalla, kun onnelliseen loppuun päädytään niin monen juonellisen piruetin kautta, että taloudellisen menestyksen sattumanvaraisuus tulee varmasti kaikille katsojille selväksi.<br />
Urho Somersalmen esittämä sankari on jonkinlainen supermies, jossa perinteen ja modernien piirteiden parhaat piirteet yhdistyvät. Tämä huipentuu lopun kuvassa, jossa kartanon edessä seisoo mannermainen loistoauto. Somersalmi ei kuitenkaan pärjäisi ilman vaurasta isäänsä (Thorild Bröderman), jonka rahapussi lopulta ratkaisee ongelmat.<br />
Kerronta onkin viimeisen päälle patriarkaalista. Mistään ei tulisi mitään ilman (vanhempia) miehiä. Edellä mainittu unimaisuus luo kuitenkin kaiken ylle jonkinlaisen monimielisyyden ilmapiirin. Kerronta on välillä laahaavaa eikä henkilöissä ole psykologista syvyyttä. Teatraaliseen tarinaan ja näyttelemiseen olisi välillä kaivattu melodramaattisesti kiihkeämpää otetta, mutta lopun huutokauppajakso on tässä suhteessa komea. Kiintoisaa muuten, että 30-luvun alun suomalaisessa elokuvassa käsitellään pakkohuutokauppaa, vaikka tilanne ratkaistaankin sadunomaisin keinoin.<br />
Hieno on myös kohtaus, jossa Somersalmen esittämä Erkki osoittaa ylivoimaisuutensa kilpakosijansa yllyttämille riidanhaastajille syömällä paljon ja heiluttelemalla sen jälkeen käsissään tuvan penkkiä. Tässä vaiheessa riidanhaastajat (joukossa Aku Korhonen) poistuvat vähin äänin. Tapani Maskulan mukaan kyseessä on "yksi suomalaisen elokuvahistorian muistettavimmista kohtauksista. En voi kuvitella samanlaista väkivallatonta auktoriteetin ilmausta enää nykyfilmiin".<br />
Tukkipojan morsianta kannattelee runebergilainen käsitys isänmaasta ja sen kuluessa koetaan tunnetasolla aivan kuin jonkinlainen aikamatka 1800-luvun lopun tunnelmista tuolloiseen nykyaikaan. Olkoonkin, että filmin tapahtuma-aika pysyy koko ajan samana. Tämäkin vahvistaa filmin unenomaista tunnelmaa. Epätasainen, mutta kiehtova teos, joka oli myös Aito Mäkisen suosikkielokuva.<br />
<br />
Tukkipojan morsian (1931)<br />
Ohjaus: Erkki Karu<br />
Pääosissa: Helena Koskinen, Aku Käyhkö, Urho Somersalmi, Hemmo Kallio, Thorild Bröderman.Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-81971692394299223302019-08-12T21:40:00.000+03:002019-08-12T22:29:46.546+03:00Opettajatar seikkailee (1960)Aarne Tarkaksen tuotannon arvostus on viime vuosina hiljakseen kohonnut ja varsinkin hänen parhaita komedioitaan on ryhdytty kohottamaan kotimaisen elokuvan klassikoiden joukkoon. Yksi näistä arvonnousun kokeneista elokuvista on ollut Opettajatar seikkailee, jota erityisesti kriitikko Jukka Sammalisto on kehunut. Se avaa ohjaajan seitsemän elokuvan mittaisen sarjan, jossa naureskellaan keski- ja yläluokan tapakulttuurille ja sosiaalista nousua havitteleville onnenonkijoille. Tosin samoja piirteitä on jo Tarkaksen elokuvassa Vihdoinkin hääyö (1957).<br />
Toistuvana teemana sarjan teoksissa ovat tapakulttuurin ahtaat normit, joita noudattaessaan päähenkilöt sotkeutuvat sekavien tapahtumien vyyhtiin. Tässä opettaja Leena Kataja (Leni Katajakoski) on epäsuosittu oppilaidensa keskuudessa ja jää väärinkäsityksen ja välinpitämättömyyden seurauksena saareen taidemaalarin (Tommi Rinne) kanssa. Siveä kansankynttilä pelkää maineensa menetystä ja sosiaalisen katastrofin uhka pahenee, kun hän saa tietää taidemaalarin tehneen hänestä alastonmaalauksen, joka uhkaa päätyä taidenäyttelyyn kaupungin kerman töllisteltäväksi.<br />
Opettajatar seikkailee sisältää varsinkin alun saarikohtauksissa vielä tyhjäkäyntiä, mutta kun väärinkäsitysten mylly yltyy täysille kierroksilleen, on tuloksena nautittavaa komediaa. Ohjaaja on tyylitellyt tapahtumat niin kauas todellisuudesta, ettei tarinassa ole sijaa yhteiskunnalliselle realismille, mutta sen sijaan tapakulttuurin ahdistavat normit joutuvat perusteellisen naurun kohteeksi. Temaattisesti elokuvalla on yhtymäkohtansa edellisenä vuonna valmistuneeseen sotilasfarssiin Vatsa sisään, rinta ulos! jossa Helge Heralan esittämä kapteeni joutui (seksuaaliseen) paniikkiin jouduttuaan tyttökoulun oppilaiden viettely-yritysten kohteeksi. Tässä "kärsivänä" osapuolena on siis nainen, mutta asetelmaa ei viedä yhtä pitkälle. Sen sijaan keskitytään seuraamaan kaupungin asukkaiden väärinkäsityksiä ja ennakkoluuloja, joiden suodattaman kukin näkee asiat omasta (vääristyneestä) näkökulmastaan. Tämän voisi pelkistää niin, että ihminen on sitä, mitä hänen yhteiskunnallisen asemansa uskotaan olevan. Tässä mielessä Opettajatar seikkailee on yhä varsin tarkkanäköinen teos. Monen muun Tarkaksen teoksen tapaan päähenkilöt etsivät keinoja elää aitoa elämää roolien puristuksessa tai mahdollisuutta vapautua niistä, määrittelemään elämää omilla ehdoillaan. Tämä teema toistui niin Tarkaksen kevyemmissä (Kulkurin masurkka, Älä nuolase!) kuin vakavammissakin teoksissa (Yö on pitkä, Olemme kaikki syyllisiä, Nina ja Erik, Hän varasti elämän, Naiset, jotka minulle annoit). Draamoissa tämä pyrkimys saattoi saada itsetuhoisia piirteitä.<br />
Katajakosken ja Rinteen muodostama pääpari on mainio, mutta kenties vielä herkullisempia ovat sivuhahmot. Leo Jokela pikkuroistona, Siiri Angerkoski seurapiirirouvana, Paavo Hukkinen asianajajana ja Pia Hattara hänen vaimonaan ja ennen kaikkea Uljas Kandolin ja Hannes Häyrinen poliisikaksikkona. Poliisihahmot koheltavat itse kuvittelemansa murhatutkinnan parissa ja heissä voi nähdä parodiaa tai satiiria. Kannattaa tässä yhteydessä pitää mielessä 50-luvun murhien aiheuttamat kohut.<br />
Kaikkiaan Opettajatar seikkailee on tyhjäkäynteineenkin viihdyttävä elokuva, vaikka en pidäkään sitä Tarkaksen parhaana komediana.<br />
<br />
Opettajatar seikkailee (1960)<br />
Ohjaus: Aarne Tarkas<br />
Pääosissa: Leni Katajakoski, Tommi Rinne, Uljas Kandolin, Hannes Häyrinen, Leo Jokela, Risto Mäkelä, Aarne Laine, Siiri Angerkoski, Paavo Hukkinen, Pia Hattara, Pirkko Mannola.Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-53062662509654124792019-08-05T22:21:00.000+03:002019-08-05T22:24:26.058+03:00Sininen viikko (1954)Suomenruotsalainen kirjailija Jarl Hemmer kuuluu niihin, joilla on ollut onnea tulla filmatisoiduiksi hyvin. Toivo Särkkä ohjasi hänen teksteistään kaksi pääteoksiinsa luettavaa elokuvaa (Vaivaisukon morsian ja 1918) ja Ivar Johansson puolestaan teki Ruotsissa Viljan valtakunnan kahdesti (vuosina 1929 ja 1950). Varsinkin aikaisempaa versiota pidetään klassikkona ja se kuului Ingmar Bergmanin suosikkielokuviin. Myös Matti Kassilan Sininen viikko (1954), joka perustuu Hemmerin yhä suomentamattomaan novelliin, sai heti alkuun kriitikoiden tunnustuksen. Siitä on myöhemmin tullut yksi Kassilan komean uran pääteoksista ja vakiintunut klassikko.<br />
Usko Siltanen (Matti Oravisto) lähtee alun dokumentaarista tyyliä tavoittelevassa jaksossa saareen kesäisen viikonlopun viettoon monen muun tavoin. Työviikko on takana, on aika rentoutua ja mahdollisuus viettää vapaa-aikaa lauantai-illan ja sunnuntain verran. Usko päättää kuitenkin jäädä saareen maanantaina viettämään rokulipäivää. Hän kiinnittää huomionsa myös saareen jääneeseen Siiri Forssiin (Gunvor Sandkvist), jonka Usko on huomannut jo aiemmin, viikonloppuna pidettyjen tanssien aikana. Pariskunnan välille syntyy lyhyt suhde, vaikka Siiri onkin naimisissa itseään vanhemman Bertel Forssin (Toivo Mäkelä) kanssa. Suhde sisältää niin alun onnen ja aistinautinnot kuin epäilyksen ja syyllisyydenkin tunteet.<br />
Suomen kansallisfilmografiaan kirjoittamassaan esseessä Sakari Toiviainen toteaa, että alkuperäisen novellin melodramaattista painokkuutta ja raamatullisuutta on häivytetty jonkin verran elokuvassa. Siitä huolimatta Sininen viikko on aito melodraama, jossa Kassila käsittelee psykologisesti osuvasti niin syyllisyyden tuntoja kuin itselleen valehtelemistakin. Tässä mielessä teos on jonkinlainen esityö ennen vielä parempaa Elokuuta (1956). Elokuva on taitava yhdistelmä alitajuista ja arkipäiväistä, melodraamaa ja realismia. Pääosakolmikon suoritukset ovat erinomaisia, mutta erityisen vaikutuksen itseeni teki tällä katsomiskerralla Matti Oraviston päärooli. Oravisto näyttää pienin vivahtein niin nuoren miehen uhon, seksuaalisen nälän kuin epävarmuuden ja syyllisyydenkin tunnot. Lopussa myös perimmäinen hyväsydämisyys ja reiluus tulee pintaan.<br />
Osmo Harkimon taitavalla kuvauksella on olennainen rooli filmin onnistumisessa. Kamera on taltioinut tarkasti valon vivahteet ja luonnon mahdollisuudet mielentilojen ilmentäjänä on erinomaisesti tavoitettu. Elokuvan symboliikka on (Kassilalle usein tyypillisesti) joissakin kohtauksissa hieman alleviivailevaa. Ajattelen lähinnä alun kahvipannukohtausta ja tilannetta, jossa Usko saa haavan sormeensa. Näihin Toiviainenkin kiinnitti huomiota. Nämä ovat kuitenkin pikkujuttuja onnistuneen kokonaisuuden rinnalla, tarinassa joka näyttää, mikä merkitys elämän pienillä, melkein itsetiedottomilla valinnoilla voi olla.<br />
<br />
Sininen viikko 1954<br />
Ohjaus: Matti Kassila<br />
Pääosissa: Matti Oravisto, Gunvor Sandkvist ja Toivo Mäkelä.Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-78947741980826354292019-08-05T20:22:00.000+03:002019-08-05T22:23:11.647+03:00Nightmare 2 - painajainen jatkuu (2014)Voi jatko-osan tietysti tehdä tälläkin tavoin. Otetaan ensimmäisen osan juoni ja siirretään se eri tapahtumapaikkaan. Tällä kertaa ollaan saaressa. Pepin välit mieheensä Sergeihin ovat viilentyneet ja hän on saapunut ystäviensä kanssa lomapaikkaan, jonne Jiri on perustanut kesäbaarin. Jirillä taas on apunaan Jannen (Hemmo Karja) ja Talen (Emil Hallberg) muodostama kaverikaksikko, joka vastaa leffan huumorista. Ei tosin yhtä onnistuneesti kuin Markku Pulli edellisessä osassa. Joka tapauksessa vanhat tapahtumat vainoavat Peppiä ja sitten taas epäillään hetki paikalle pölähtänyttä Sergeitä.<br />
Olen nähnyt tämän peräti kahdesti. Kerran elokuvateatterissa, kun kirjoitin tästä Satakunnan viikkoon ja toisen kerran dvd:ltä. Ainakin tuo toinen kerta oli selvästi liikaa. Katsomiskokemus oli todella tuskainen. Camphuumoria ei ollut tarpeeksi, ei järkevää juonta eikä oikeastaan mitään muutakaan. Ei tätä oikein kenellekään voi suositella, paitsi ehkä kertakatsomiseksi. Silloin tästä voi hyvällä tahdolla löytää vielä joitakin huvittavia hetkiä. Itse tarinassa on liikaa motivoimatonta juoksentelua edestakaisin ja haahuilua metsässä. Ainakin dvd:ltä katsottuna se näytti todella rasittavalta, mikä saattoi johtua siitäkin, että huone ei ollut tarpeeksi pimeä. En kuitenkaan usko menettäneeni taiteellisia kohokohtia.<br />
<br />
Ohjaus: Marko Äijö<br />
Pääosissa: Sara Parikka, Mikko Parikka, Tero Tiittanen, Tommi Taurula, Hemmo Karja, Emil Hallberg, Karoliina Blackburn, Sara Lohiniva, Patrik Borodavkin, Jasmin Voutilainen, Jami Hyttinen.Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-25064801771569043692019-08-05T20:04:00.000+03:002019-08-05T22:22:51.709+03:00Nightmare - painajainen merellä (2012)Maamme suosituimman tv-sarjan eli Salattujen elämien katsomiseen on kehittynyt aivan omanlaisensa kulttuuri. Monet katsovat saippuaa huumorimielessä ja bongailevat siitä epäuskottavuuksia ja kömpelyyksiä. Itsekin seurasin sarjaa usein tällä tavalla (kunnes kyllästyin), mutta on myönnettävä, että Salkkarit viihdytti kyllä usein muutenkin.<br />
Katsojamenestys on ollut niin pysyvä ja pitkäaikainen, että ymmärrettävästi tuotteen ympärille on kehitetty myös oheissarjoja ja väistämättömästi pari elokuvaakin. Tosin nämä tuotettiin vain välipalaksi, kun varsinainen sarja oli esitystauolla ja myös budjetti oli kotimaiseksikin elokuvaksi hyvin pieni. Niinpä näistä elokuvista kirjoittaminen oli alunperinkin tietyssä mielessä turhaa. Salkkarifanit katsoivat ne joka tapauksessa ja ne taas, joita koko sarja ei kiinnosta, jättivät ne muutenkin väliin.<br />
Ensimmäisen elokuvan tarina alkaa siitä, että Sergei Kuula (Tero Tiittanen) on mennyt naimisiin Peppi Kuulan (Sara Säkkinen) kanssa ja he menevät häämatkalle laivalle. Mukana on sitten kavereita, kuten Heidi (Venla Savikuja), Joonatan (Markku Pulli) ja Jiri (Mikko Parikka). Kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan, kun humalainen Joonatan joutuu heti aluksi kateisiin ja Peppiäkin pelotellaan useammankin kerran. Elokuva koostuu sitten näiden tapahtumien selvittelystä. Mikään varsinainen arvoitusdekkari se ei kuitenkaan ole sen enempää kuin kauhuakaan. Enemmänkin kyseessä on camp-huumorilla kuorrutettu ja pidennetty tv-sarjan jakso, jota piristää (ainakin ensi kertaa katsottaessa) Markku Pullin roolisuoritus. Myös Venla Savikuja näyttelee paremmin kuin muu porukka. Mitään elokuvallista arvoa tällä ei ole, mutta sellaista ei kai kukaan odottanutkaan.<br />
<br />
Nightmare - painajainen merellä<br />
<br />
Ohjaus: Marko Äijö<br />
Päärooleissa: Sara Säkkinen, Tero Tiittanen, Venla Savikuja, Markku Pulli, Mikko Parikka, Sara Lohiniva, Patrik Borodavkin, Sampsa Tuomala, Karoliina Blackburn, Kasimir Baltzar.Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-69259356486293593742019-07-08T23:38:00.002+03:002019-07-08T23:38:35.591+03:00Tanssi yli hautojen (1950)SF:n maisteri T.J. Särkän leipälaji ohjaajana oli historiallinen romanssi, johon hän palasi aina uudelleen. Myös yleisö piti yleensä Särkän elokuvista, joten aihevalinnoille oli hyvät taloudelliset perusteet. Sotien jälkeen eskapistista romantiikkaa kaivattiin kenties aiempaakin enemmän ja tähän markkinarakoon Särkkä ohjasi Mika Waltarin historialliseen romaaniin perustuvan elokuvan Tanssi yli hautojen (1950).<br />
Suomen sota on juuri päättynyt ja Aleksanteri I (Leif Wager) saapuu Porvooseen valtiopäiville. Hän tutustuu maaherran tytär Ulla Möllersvärdiin (Eila Peitsalo) ja nuoret tietenkin rakastuvat. Aleksanterin valtiolliset velvollisuudet vaikeuttavat rakkauden edistymistä, varsinkin kun myös monet ulkopuoliset tahot pyrkivät hyötymään parin virinneestä lemmestä.<br />
Särkkä on ohjauksessaan laittanut jälleen kerran erityistä huolta epookkikohtauksiin ja lavastukset, puvut ja tanssiaiskohtaukset onkin toteutettu ensiluokkaisesti. Käsikirjoitus jää kiistatta ohuemmaksi, mutta parhaimmillaan elokuvassa käsitellään oivaltavasti Suomen ja Venäjän monimutkaista suhdetta sekä siihen liitettyjä toiveita ja pelkoja. Tosin venäläiset sotilaat esitetään vain huonotapaisena ja mölisevänä laumana.<br />
Mukana elokuvassa on myös pari henkilöä, jotka myöhemmin tulivat kuuluisiksi muissa yhteyksissä. Rauni Mollberg nähdään renkinä, Tabe Laesvirta, myöhempi Slioor taas vapaaherratar Rehbinderinä. Kohukaunottaren esiintyminen jäi varmasti aikalaiskatsojille mieleen. Runsaasti pieniä sivuosia tehneellä Mauri Jaakkolalla on tässä tavallista suurempi rooli.<br />
Ohjaus: Toivo Särkkä<br />
Pääosissa: Leif Wager, Eila Peitsalo, Ossi Korhonen, Siiri Angerkoski, Mauri Jaakkola, Arvo Lehesmaa.<br />
<br />Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3690921443895270922.post-8975344236768124422019-07-08T23:21:00.000+03:002019-07-08T23:21:07.319+03:00Elvis ja Onerva (2019)Me Too-kampanja ei ole ainakaan vielä erityisemmin näkynyt kotimaisissa elokuvissa, vaikka se on koskettanut kotimaistakin elokuva-alaa. Mikael Syrjälän esikoisohjaus Elvis ja Onerva (2019) on yritys tähän suuntaan. Asetelmaltaan se muistuttaa hieman ylistettyä tanskalaiselokuvaa, Thomas Winterbergin Jahtia ja vielä enemmän Yle Areenastakin löytyvää islantilaista tv-elokuvaa Syytöksiä. Islantilaiselokuva on tosin paremmin toteutettu.<br />
Elvis (Johannes Brotherus) tutustuu luokalleen saapuneeseen Onervaan (Mimosa Willamo). Nuoret kiinnostuvat toisistaan ja lopulta ihastuvat. Bileissä sitten jo suudellaankin. Valitettavasti käy vain niin, että Onerva sammuu ja Elvis rehentelee kavereilleen harrastaneensa tytön kanssa seksiä. Epäilykset alkavat kasvaa ja lopulta tilanne lähtee lapasesta.<br />
Ohjaus on esikoistyössä vielä hieman epävarmaa, varsinkin alkupuolella tavoitellaan tyhjänoloisilla kuvilla voimakasta tunnetta, mutta tunteilta puuttuu tarinan antama kate. Mieleen tulevat jotkut kotimaiset uuden aallon elokuvat 1960-luvun alusta. Tämä siis vain kommenttina tyylistä, ei noiden 60-luvun elokuvien tasosta. Loppua kohti tarinankerronta jäntevöityy ja nuoret näyttelijät, varsinkin Brotherus, tekevät hyvää työtä, vaikka jotkut roolit jäävätkin hieman ohuiksi.<br />
Mitä tulee tarinan uskottavuuteen, niin ihmettelin lähinnä kahta asiaa. Sekä Elviksen että Onervan vanhemmat olivat passiivisia eivätkä kiinnittäneet nuorien asioihin juuri mitään huomiota. Näin nuoret eivät myöskään kertoneet heille juuri mitään. Tällaisia asetelmia on toki runsaasti todellisessakin elämässä, mutta nimenomaan tässä yhteydessä asia olisi kenties kaivannut laajempaa taustoitusta. Toisaalta kukaan nuorista ei käyttänyt koko tarinan aikana sosiaalista mediaa, vaikka elokuva sijoittuikin nykyaikaan. Olisihan tämä antanut myös mahdollisuuden kerronnan syventämiseen ja monipuolistamiseen.<br />
Kaikkiaan Elvis ja Onerva kestää kuitenkin mainiosti ainakin kertakatsomisen. On mielenkiintoista nähdä, mitä sen ohjaaja saa tulevaisuudessa aikaan. Teemaltaan elokuva on tervetullut avaus ja varsinkin pääosakaksikkoa seuraa mielellään.<br />
Ohjaus: Mikael Syrjälä<br />
Pääosissa: Johannes Brotherus, Mimosa Willamo, Saana Koivisto, David Sandqvist, Ella Lymi, Joel Hirvonen, Minna Haapkylä, Tommi Korpela, Carl-Christian Rundman, Jessica Grabowsky, Hannu-Pekka Björkman.<br />
<br />Rami Nummihttp://www.blogger.com/profile/05324929193049866405noreply@blogger.com0