maanantai 16. joulukuuta 2019

Selim (2019)

Suomessa ilman julkista tukea tehdään runsaasti elokuvia, varsinkin nyt, kun tekniset mahdollisuudet ovat entistä paremmat. Pitkiä elokuviakin syntyy ja osa niistä yltää jopa valtakunnallisille kankaille. Yhdysvaltalaisessa tuotannossa indietuotannolla tarkoitetaan usein laadukasta ihmissuhdedraamaa, joka poikkeaa Hollywoodin valtavirrasta aikuisemmalla otteellaan. Suomessa taas indietuotannot ovat olleet perinteisesti lajityyppielokuvia, joita ovat tehneet kansainvälistä viihdettä ahmineet fanit. Niinpä kansalliseen merkkihenkilöön keskittyvä elokuva on tässä lajissa todellinen harvinaisuus.
Porissa sellainen kuitenkin on tehty, Antti-Jussi Marjamäen ohjaama Selim (2019), joka valottaa Pohjolan Chopiniksikin kutsutun porilaislähtöisen säveltäjän Selim Palmgrenin vaiheita ja sai ensi-iltansa Pori Film Festivalilla. Ilmaisultaan elokuva on varsin perinteinen ja noudattelee lajityyppinsa sääntöjä uskollisesti. Tarina alkaa siitä, kun seitsemäntoista vuotias Selim (Juha Loukkalahti) on lähdössä opiskelemaan musiikkia maamme pääkaupunkiin ja saa evästyksiä äidiltään (Annu Valonen). Tästä sitten lähdetään seuraamaan säveltaiturin vaiheita niin opiskelemassa, säveltämässä kuin rakkauselämän pyörteissäkin. Elokuva on saanut innoitteensa porilaisessa Contakti-teatterissa aikanaan esitetystä Rakas Selim-näytelmästä, jonka on kirjoittanut Hely Kallio. Ohjaaja on sitten sen pohjalta laatinut elokuvakäsikirjoituksen.
Ilmaisun tietty perinteisyys näkyy siinä, että varsinkin elokuvan alkupuolella jotkut sisäkohtaukset ovat hieman jäykkiä, mutta kokonaisuutena teos on yllättävän hyvä. Se viihdyttää ja vetoaa tunteisiinkin, elokuva on myös ammattitaitoisesti toteutettu. Keski-Porin kirkkoon sijoitetut kohtaukset tuovat hienosti esiin kirkon kauneuden. Jos ajatellaan dramaturgiaa, niin filmi sisältää melko paljon aikahyppyjä, mutta kokonaisuutena juoni pysyy hyvin koossa. Tosin on mainittava, että kun Selim ja hänen vaimonsa Maikki pidätetään Sleesiassa ensimmäisen maailmansodan sytyttyä, niin kohtaus jää kummallisesti ilmaan. Vankilasta siirrytään vuosia eteenpäin eikä sellikohtaukseen enää palata.
Temaattisesti elokuva liikkuu taiteilijakuvausten yleisillä linjoilla sikäli, että sen keskeiset teemat ovat Selimin suhde vaimoonsa Maikkiin, aikaisempaan Järnefeltiin (Helena Känä), arkielämän ja taiteen ristiriidat, ajan kuluminen ja omien taiteellisten aikaansaannosten merkityksen punnitseminen sekä alkoholi (varsinkin nuoruusvaiheessa). Näyttelijöistä minuun suurimman vaikutuksen teki Helena Känä ristiriitaisena ja kiehtovana Maikki Järnefeltinä. Rakkaus tempaisee taiteilijaparin pyörteisiinsä, vaikka Maikki onkin vielä naimisissa. Jatkossa ristiriitoja aiheuttaa se, että Maikki haluaa Selimin säveltävän hänelle oopperan, kun mies itse haaveilee sinfonioista. Myös Maikin lapsen kohtalo, sekä oopperadiivan vanheneminen koettelevat suhdetta, mutta kaikkiaan rakkaus kuvataan vahvana, vaikkakin ristiriitaisena.
Minua liikutti silti eniten se, mikä yleensäkin elämäkertaelokuvissa. Ajan kuluminen ja ihmisten vanheneminen. Se, kuinka he joutuvat ainakin osittain luopumaan unelmistaan. Tässä mielessä Selim on varsinkin loppupuoleltaan vahva elokuva.