Morsiusseppele (1954) kuuluu niihin elokuviin, joiden juonen referoiminen ei vielä kerro juuri mitään itse teoksesta. Tämä johtuu tietenkin siitä, että ohjaaja Hannu Leminen on siinä onnistunut tuomaan sanottavansa esiin nimenomaan elokuvan keinoin. Leminen oli parhaimmillaan ohjaajana hienostunut, älykäs ja sivistynyt. Morsiusseppeleestä löytyy kaikkea tätä. Itse tarina on kuin perusmuoto perinteisen kotimaisen melodraaman asetelmasta. Nuori ja rikas Allan Smith (Jussi Jurkka) viettää opiskelujen asemesta aikaansa bordellissa ja asiasta tiedon saatuaan hänen äitinsä (Kerstin Nylander) lähtee pojan kanssa maaseudulle. Siellä Allan kohtaa nuoren ja alemmasta yhteiskuntaluokasta kotoisin olevan Alli-neidon (Aino-Maija Tikkanen) ja nuoret tietenkin rakastuvat. Tästä seuraa monenlaisia ongelmia.
Asetelma antaisi mahdollisuuden Teuvo Tulion kaltaiseen jylisevään melodraamaan, mutta siinä missä Tulio alleviivaa, Leminen pikemminkin vaimentaa ilmaisuaan. Ohjaaja oli elokuva-alalle tullessaan lavastaja ja se näkyy myös Morsiusseppeleessä. Ajankuva on laadittu äärimmäisellä huolella ja lavasteet suorastaan pursuavat ajankohdalle tyypillistä tavaraa. Suomalaisessa elokuvassa tällaisesta on yleensä seurannut jäykkää näyttelemistä ja kiusallinen tunne siitä, että näyttelijät ovat kävelleet tarinaan sisään vasta kuvauksiin tietämättä mitään ajankohdan ominaislaadusta. Nyt niin ei käy. Pursuavilla lavasteilla on nimittäin Morsiusseppeleessä selkeä temaattinen tehtävä. Ne alleviivaavat ihmisten tapakulttuurin keinotekoisuutta ja elämänkielteisyyttä. Koska Allanin äiti pelkää elämää ja katselee sitä oman luokka-asemansa kautta, kaikenlaiset tavarat ja oman yhteiskunnallisen arvon merkit ovat hänelle äärimmäisen tärkeitä. Filmissä tämä korostuu mm. siten, että nainen käy keskustelemassa entisen miehensä jättimäisen muotokuvan kanssa. Se, ettei hän pidä Allia itsensä tai poikansa vertaisena, on tuotu esiin erään hienovaraisen visuaalisen keinon avulla. Allin saapuessa kaupunkiin ja koputtaessa Smithien oveen rouva tulee avaamaan, mutta ei tunne Allia. Hän tunnistaa tytön vasta laitettuaan silmälasit päähänsä. Näin rouva näkee ihmisen vasta katsoessaan häntä sananmukaisesti oman linssinsä läpi.
Onko Morsiusseppele sitten perinteinen kotimainen melodraama siinä mielessä, että siinä kaupunki tuhoaa viattoman maalaistytön ja maaseutu on hyvä? Ei ole. Pinnallisesti tarkastellen Alli kyllä on onnellinen niin kauan kuin hän on maaseudulla, mutta käytännössä hän joutuu samanlaisen yhteiskunnallisen sorron kohteeksi myös kotiseudullaan. Isäntärenki Pekka (Heimo Lepistö) yrittää saada hänet väkisin vaimokseen ja myös vanhemmat (Aino Lohikoski ja Eero Leväluoma) ovat tähän valmiita. Yleensä Alli on onnellinen ollessaan luonnossa tai Allanin kanssa.
Morsiusseppele ei ole perinteinen melodraama silti myöskään siinä mielessä, että yläluokan edustajat olisivat pelkästään pahoja ja alaluokan edustajat solidaarisia ja hyviä. On nimittäin niin, että yhteiskunnalliset alistussuhteet on omaksuttu kummallakin puolen niin luokkien kuin sukupuolienkin välillä. Tätä katsantokantaa ilmentävät hyvin niin edellä mainitut Pekka ja Allin vanhemmat kuin Smithien perheen palvelijakin (Henny Waljus). Nämä sisäistetyt alistussuhteet, yhteiskunnalliset asemat ja niiden tärkeys ovat nielaisseet ihmisten persoonan niin tarkoin, että aitoa rakkaussuhdetta Allanin ja Allin välillä ei nähdä miltään taholta mahdolliseksi. Melodraaman logiikan mukaan se ei olekaan mahdollinen, mutta tämä ei johdu rakastavaisista itsestään, vaan heitä ympäröivistä olosuhteista ja ihmisistä, jotka tekevät ("hyvää tarkoittaessaan") kaikkensa suhteen epäonnistumiseksi.
Morsiusseppele ei ole siis perinteinen melodraama myöskään miespäähenkilönsä osalta. Katsojan annetaan itse asiassa aluksi luulla niin. Allan viettää aikaa madame Kraemerin (Birgit Kronström) bordellissa ja suhtautuu naisiin aivan yhtä alentuvasti ja esineellistävästi kuin muutkin. Hänen kohdatessaan ensi kertaa Allin, kyse voi aivan hyvin olla saman pelin jatkamisesta. Lopulta suhde kuitenkin syvenee. Allan huomaa Allin edustavan jotain muuta kuin mihin hän on tottunut, olevan aito ihminen. Jurkka tekeekin tässä yhden parhaista elokuvarooleistaan. Hän on moderni ja vähäeleinen, vailla sitä kireyttä, joka hänestä näkyy vaikkapa joissakin "Brando-henkisemmissä" rooleissaan.
Hannu Leminen käsitteli usein teoksissaan unelmien ja todellisuuden välistä ristiriitaa. Näin ainakin elokuvissa Valkoiset ruusut (1943), Vain sinulle (1945), Ratavarijan kaunis Inkeri (1950), miksei myös Muuan sulhasmies (1956). Morsiusseppeleessä tuo ristiriita tuhoaa rakastavaiset. Alli haaveilee suuresta maailmasta, kaupungista ja siellä koittavasta puhtaasta rakkaudesta. Allan siitä, että voisi elää aitoa elämää sisäisten pakkojen painamatta. Kumpikaan ei onnistu.
Ilmaisullisesti Morsiusseppele on hienovarainen ja tyylikäs elokuva. Erkki Imbergin kameratyö loihtii interiöörien tukahduttavien tunnelmien vastapainoksi myös aistillisia kuvia, joissa on nautinnon ja miksei välillä perversionkin vivahdus. Ulkokuvat ovat vastapainoksi avaria ja vahvoja, korostaen rakastavaisten vaihtuvia tunnelmia onnesta ahdistukseen ja pelkoon. Ainon kuvitelmat, unet ja houreet viittaavat film noiriin ja kauhuun. Sillä saralla Leminen eteni pidemmälle pari vuotta myöhemmin Riihalan valtiaassaan.
Morsiusseppele niveltyy hyvin osaksi 1950-lukulaista pohjoismaisten kesäelokuvien buumia, johon kuuluvat sen lisäksi ainakin Ingmar Bergmanin samalla vuosikymmenellä valmistama sarja, Arne Matssonin Hän tanssi kesän ja Matti Kassilan Sininen viikko. Lemisen elokuva käsittelee niiden tavoin onnen lyhyyttä, illusorisuutta ja mahdottomuutta perinnäistapojen ja pelkojen kahlitsemassa maailmassa, jossa ihmiset kuitenkin kaipaavat aidompaa elämää.
Morsiusseppele
1954
Ohjaus: Hannu Leminen
Käsikirjoitus: Erkki Koivusalo, Hannu Leminen
Pääosissa: Aino-Maija Tikkanen, Jussi Jurkka, Kerstin Nylander, Henny Waljus, Heimo Lepistö, Aino Lohikoski, Eero Leväluoma
Kesto: 98 minuuttia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti