Sylvistä
Pelikaanimieheen
Suomalaisen elokuvan
festivaali järjestettiin Turussa tänä keväänä jo 25. kerran.
Torstaista 7.4. saman viikon sunnuntaihin kestäneen tapahtuman
kattaus oli poikkeuksellisen mielenkiintoinen. Itse näin kymmenen
elokuvaa ja olisin katsonut enemmänkin elleivät aika ja muut
resurssit olisi loppuneet. Festivaalin varsinainen helmi oli vanhin
säilynyt suomalainen fiktioelokuva, Teuvo Puron ohjaama Sylvi
vuodelta 1913. Minna Canthin näytelmään perustuvan tarinan
kuvaukset suoritettiin jo paria vuotta aikaisemmin, mutta
laboratoriotöiden tekemiseen ei maassamme tuolloin ollut vielä
mahdollisuuksia. Niinpä Sylvin kuvamateriaali kuljetettiin laivalla
Kööpenhaminaan ja tämäkin tapahtui vasta syksyllä 1912, kun
siihen tarvittavat varat oli saatu kokoon. Puro ryhmineen kuvasi 1911
myös kaksi muuta elokuvaa, mutta niiden materiaali ehti odotusaikana
mennä piloille. Sylvi on ainoa edes osittain autonomian ajalta
säilynyt suomalainen fiktioelokuva ja sellaisena tietenkin
historiallisesti korvaamaton. Sylvinkin säilymiseen tarvittiin
kosolti hyvää onnea. Kuvatut otokset löytyivät nimittäin
helsinkiläisestä romukaupasta vuodenvaihteen 1933-34 tienoilla.
Tuolloinhan lapsille myytiin vanhaa filmiä, jota nämä sitten
saivat polttaa. Ilmeisesti Sylvin kunto oli jo mennyt niin huonoksi,
että sen menekki poikien keskuudessa oli mitätön. Tutkija Hannu
Salmi oli nyt restauroinut elokuvan mahdollisimman hyvään kuntoon
ja lisännyt mukaan joitakin tarinaa tukevia välitekstejä.
Sylvin kuvaukset
suoritettiin aikanaan Helsingissä hotelli Fennian kattoterassilla.
Näin oli saatavilla runsaasti tarvittavaa auringonvaloa
sisäkohtauksiinkin. Lähdekirjallisuudessa Sylvistä on annettu kuva
historiallisesti arvokkaana, mutta esteettisesti kehnona yrityksenä,
jossa kulissit huojuvat ja nokipilvet pöllähtelevät näyttelijöiden
kasvoille. Syynä tähän on ollut ilmeisesti Heikki Ahon ja Björn
Soldanin aikanaan aiheesta koostama lyhytelokuva. Odotukseni eivät
olleetkaan suuret.
Sitä mieluisampi olikin
sitten yllätys. Kari Mäkirannan pianosäestys toimi upeasti eikä
itse elokuvassakaan ollut mitään häpeämistä saman ajan
ulkomaisiin teoksiin verrattuna. Kamera oli toki staattinen, mutta
esimerkiksi tanssisalikohtaukseen oli saatu tyylikäs jännite sillä
tavoin, että toiminta tapahtui kuvassa kolmella eri tasolla. Hannu
Salmen mukaan samaa keinoa oli käytetty jo Sylvin teatteriversiossa,
mutta elokuvassa se tuntui todella pääsevän oikeuksiinsa.
Asetelmalliset kohtaukset olivat nekin tavallisia myös tuon ajan
ulkomaisille elokuville.
Sylvin tarinahan on
seuraava. Päähenkilö on naimisissa itseään vanhemman
holhoojasedän kanssa ja rakastuu nuorempaan mieheen. Lopulta hän
epätoivoissaan sitten myrkyttää aviomiehensä ja joutuu vankilaan.
Canth teki tositapahtumaan perustuvasta tekstistä yhteiskunnallisen
syytöksen naisen olemattomista oikeuksista. Elokuvaversiossa
harmillisesti juuri huippukohta eli myrkyttäminen on tuhoutunut,
mutta Sylvin varsinainen herkku olivat vahvat näyttelijäsuoritukset.
Niin Aili Rosvall Sylvinä, Teuvo Puro hänen aviomiehenään kuin
Teppo Raikas Sylviin rakastuneena Viktorina tekevät vahvat ja
yllättävän modernit roolisuoritukset. Ne ovat varsin vähäeleisiä,
melkein kokonaan vailla sitä voimakasta elehdintää, mikä yleensä
liitetään mykkäelokuvaan. Varsinkin Rosvall saa koskettavasti
esiin Sylvin nuoruuden ja elämisen tunteidensa ja miehensä
armoilla. Kaiken tukahduttavuuden ja toisaalta rakkauden Viktoria
kohtaan. Tässä mielessä, juuri Sylvin motiivien pohjustamisessa ja
tunteiden näyttämisessä, elokuva onnistuu paremmin kuin Toivo
Särkän myöhempi, sinänsä ansiokas ääniversio. Sylvistä olisi
äkkiä saatava aikaan asiallinen dvd-julkaisu, sille olisi varmasti
menekkiä myös ulkomaisten harrastajien parissa.
Festivaalin päävieras
oli Veli-Matti Saikkonen, joka on uransa aikana ohjannut runsaasti
elokuvia televisiolle. Suomalaisen tv-draaman historia on komea,
vaikka sitä on nykyistä tarjontaa seuratessa ajoittain vaikea
uskoa. Onneksi 1970- ja 80-lukujen teoksia on alkanut pikkuhiljaa
ilmestyä dvd:llä, vaikka runsaasti helmiä vielä levyiltä
puuttuukin. Myös kotimaisen tv-draaman historia odottaa vielä
kirjoittajaansa. Saikkosen tuotannosta esitettiin Turussa
Takiaispallo (1970), Manillaköysi (1976), Tykkimies Kauppalan
viimeiset vaiheet (1977) ja tuoreemmat elokuvat Vuoden viimeinen kesä
(1998) sekä Miehen sydän (2004). Näin kaikki viimeistä lukuun
ottamatta, kun oli kiirehdittävä ruokakauppaan. Ohjaaja tarinoi
elokuvien välissä teostensa tekovaiheista sympaattiseen sävyyn ja
korosti huolellisuutta niin ennakkovalmistelun kuin kaikkien
muidenkin työvaiheiden osalta. Mies teki urallaan työtä
ykkösluokan kirjailijoiden kanssa, sillä festivaalilla esitettyjen
elokuvien taustalla vaikuttivat Kerttu-Kaarina Suosalmi, Veijo Meri,
Alpo Ruuth, Claes Andersson ja Kjell Westö. Itsekin runoja
nuoruudessaan kirjoittanut ohjaaja tunnustautui kirjallisuuden
rakastajaksi ja korosti varsinkin Veijo Meren kanssa syntynyttä
yhteistyösuhdetta. Puhelut saattoivat kuulemma kestää tuntikausia
ja joskus Meren vaimo oli jo huolissaan ohjaajan jaksamisesta, mutta
Saikkonen korosti kaiken olleen hieno kokemus ja antoisaa oppia.
Saikkosen oma panos
puolestaan loksauttaa leuan ihastuksesta nykypäivän latteaan
standardi-ilmaisuun tottuneelta katsojalta. Varsinkin 1970-luvun
töissä osuvat näyttelijäsuoritukset, kohdallaan olevat
esteettiset ratkaisut ja yhteiskunnallisten havaintojen osumatarkkuus
muodostavat huippuluokkaa olevan kokonaisuuden. Varsinkin
valkokangaselokuvasta myöhemmin tv-sarjaksi pidentynyt Takiaispallo
on korvaamaton ajankuva ja taideteos. Se kertoo työnjohtajan (Tapio
Hämäläinen) ja hänen vaimonsa (Hillevi Lagerstam)
elintasokilvassa eteenpäin rynnivästä perheestä, jonka tytär
(Terhi Panula) ei usko vanhempiensa tarjoamaan maailmankuvaan ja
kapinoi seurustelemalla rockbändin laulusolistin (Kirka) kanssa.
Hämäläisen esittämä perheenpää on samaan aikaan naurettava ja
traaginen hahmo. Suomalainen perusmies, joka ei osaa ottaa rakastavaa
kontaktia sen paremmin vaimoonsa kuin lapsiinsakaan. Naapuriin
muuttaneen perheen rouvasta (Aila Arajuuri) löytyy lohduttaja, mutta
huonostihan siinä käy. Hämäläinen on roolissaan niin hyvä, että
onnistuu kaikesta huolimatta herättämään katsojan sympatiat
puolelleen. Kaikkiaan Takiaispallo onnistuu tiivistämään
työväenluokkaiset epäluulot, ahdistuksen aiheet ja kommunikaation
kömpelyyden ja tuhoisuuden ajassaan mestarillisella otteella. Kaiken
lisäksi musiikki on parasta, mitä Suomesta tuolloin löytyi.
Jazzguru Eero Koivistoisen luoma sävelmaailma sisältää niin
varhaista Tasavallan presidenttiä kuin tietysti Kirkaakin, joka oli
tuolloin huikeassa lyönnissä. Hän esittää elokuvassa biisit Saat
kaiken ja Kaukainen valo.
Kahdessa muussa Saikkosen
1970-luvun työssä sukellettiin sitten sotilasmaailmaan. Rakastettu
Manillaköysi teki sen koomisin keinoin. Saikkonen tuntuukin olleen
kehittämässä kotimaista sotilasfarssia satiirin suuntaan, mikä ei
ehtinyt studiokaudella 1950-luvulla koskaan toteutua. Toki Aarne
Tarkaksen elokuvissa oli ituja tähän suuntaan. Manillaköydessä
sotimassa oleva Joose Keppilä (Erkki Pajala) saa päähänsä viedä
löytämänsä köyden vaimolleen. Vesa Mäkelän esittämän kaverin
avustuksella köysi sidotaan miehen ympärille ja kohta junalla kotia
kohti matkalla oleva Joose haukkoo henkeään hapen puutteessa kuin
kala kuivalla maalla. Mies hourii niin mielisairaalasta kuin sioista
syömässä upseereja. Vahvasti absurdeja piirteitä saava
ikisuosikki on täynnä loistavia näyttelijäsuorituksia suvereenin
Esko Hukkasen johdolla.
Niin ikään armeijaan
sijoittuva Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet (1977) puolestaan
käsitteli armeijan valtasuhteita traagisesti. Aiemmin vankilassa
ollut Kauppala (Vesa-Matti Loiri) osoittautuu armeijaan tultuaan omia
sääntöjään noudattavaksi, mutta ei varsinaisesti
pahantahtoiseksi hahmoksi. Tilanne kärjistyy lopulta tragediaan,
joka saa sinettinsä siitä, että kukaan ei lopultakaan näe
Kauppalan kuoltua mitään sen kummempaa tavallisuudesta poikkeavaa
tapahtuneen. Kaksi Kauppalan ampunutta sotilastakin saavat
kunniamerkin erinomaisesta palveluksesta ja käskyjen tarkasta
noudattamisesta. Saikkonen oli ohjannut Alpo Ruuthin tekstin aiemmin
Turun teatteriin ja Vesa-Matti Loiri oli näytellyt roolin myös
siellä. Elokuvaesseisti Markku Varjola on pitänyt Kauppalaa koko
miehen uran painavimpana työnä Jon-elokuvan Heikki Öljysen ohella.
Saikkosen uudempaa
tuotantoa edusti Claes Anderssonin tekstiin perustuva sairaala- ja
ihmissuhdekuvaus Vuoden viimeinen kesä. Merja Larivaara on
pääroolissa naislääkärinä vakuuttava, mutta muuten niin
yleismaailmallisia ongelmia kuin perhe-elämän tukahduttavuuttakin
käsittelevä tarina jäi hieman sekavaksi ja osoitteettomaksi.
Katsomisen arvoinen se silti ehdottomasti oli.
Festivaalin toisena
teemana oli kotimainen fantasiaelokuva. Lajityypin vanhempaa siipeä
edusti vuodelta 1955 oleva Nukkekauppias ja kaunis Lilith. Jack
Witikan ohjaama ja Martti Katajiston tähdittämä tarina sijoittui
nauramisen kieltäneeseen diktatuuriin, johon nukkekauppias yritti
tuoda iloa ja lapsenmielisyyttä. Ekspressionistisesti tyylitelty
kuvamaailma ja absurdista teatterista vaikutteita ottanut tarina ja
näytteleminen olivat (ja ovat itse asiassa yhä) hyvin
poikkeuksellisia suomalaisessa elokuvassa. Kiintoisaa on sekin, että
Katajiston esittämä nukkekauppias on hyvin feminiininen hahmo ja
tähän suhtaudutaan hyvin positiivisesti. Tämä oli harvinaista
minkään maan valtavirtaelokuvassa tuolloin. Witikka ja Katajisto
kehittelivät samanlaista feminiinistä (ja kenties homoseksuaalista)
hahmoa jo vuotta aiemmin säveltäjä Gabriel Linsenin Mä oksalla
ylimmällä laulun ympärille kiertyvässä ja samannimisessä
elokuvassa.
Heikki Partasen
lastenelokuvaklassikko Pessi ja Illusia (1984) rinnasti Yrjö Kokon
teoksen pohjalta sotaa ja satua. Elokuva jäi ehkä hieman
ulkokohtaiseksi. Tarina tuli toisinaan jyrätyksi kuvailmaisun alle.
Pohdiskelu ihmisen herkimpien mahdollisuuksien säilymisestä sodan
kynsissä oli nuorena kuolleelta ohjaajalta silti rohkea ja
kohtalaisen onnistunutkin veto. Jorma Uotinen sai Ristilukin
roolistaan Jussi-patsaan. Liisa Helmisen tuoreempi Pelikaanimies
(2004) taas perustui Leena Krohnin teokseen Ihmisen vaatteissa ja
siinä tarina ja visuaalisuus olivat paremmin tasapainossa.
Koomisista rooleistaan tunnettu Kari Ketonen teki hienon työn
ihmiseksi muuttuvana pelikaanina, joka osoittautuu tosiystäväksi
Roni Haarakankaan näyttelemälle, hieman yksinäiselle Emil-pojalle.
Sivuroolissa kahvilanpitäjänä nähtiin Porin teatterista tuttu
Katariina Lohiniva, joka on työskennellyt Helmisen elokuvissa
muulloinkin.
Kattauksen huipensivat
kaksi klassikkokomediaa, Aarne Tarkaksen Älä Nuolase ja Matti
Kassilan Hilmanpäivät. Molemmista on kaikki olennainen jo sanottu
moneen kertaan, mutta itseäni yllätti Tarkaksen komediassa se
kuinka pessimistinen se perimmiltään on. Kaikki hahmot juoksevat
enemmän tai vähemmän rahan perässä ja Tommi Rinteen ja Leo
Jokelan huoltoasemanpitäjäkaksikko syöksyy veikkausvoiton turvin
amerikansuomalaisiksi valemiljonääreiksi. Tavoitteena on tietenkin
päästä rikkaisiin naimisiin ja varsinkin Jokela on huikea
”amerikkalaisine” puheenparsineen. Elokuvaa esittelemässä ollut
ja Jokelasta vastikään kirjan tehnyt Asko Alanen luonnehtikin
Jokelan hahmoa niin, että elokuvassa näyttelijä näyttelee hahmoa,
joka näyttelee olevansa miljonääri. Tämä sopii elokuvan teemaan.
Tuntuu siltä kuin Jokelan Jaakko Järvi/Jack Lake olisi valmis
uhraamaan koko minuutensa rikastumisen alttarille. Hän pääseekin
lopulta tavoitteeseensa, mutta ei juuri nauti sen toteutumisesta.
Sopii muistaa sekin, että Tarkas käsitteli minuuden pirstoutumista
(tällä kertaa melodraaman ja satiirin keinoin) myös vuoden 1962
toisessa tuotannossaan, elokuvassa Hän varasti elämän.
Matti Kassilan
Hilmanpäivät (1954) Agapetuksen samannimisestä romaanista on
puolestaan käytännössä täydellinen kuvaus 1930-luvun
kirkonkyläelämästä. Tarkkaan sosiaaliseen järjestykseen
perustuvassa yhteisössä Edvin Laineen esittämä osuuskaupanhoitaja
ja vapaapalokunnanpäällikkö järkyttyy ja masentuu, kun ei
pystykään hallitsemaan äkkiä roihahtanutta tulipalotilannetta.
Lopulta hän sentään piristyy entiselleen saadessaan tietää, että
kylään on hankittu uusi paloruisku, jota pitäisi opetella
käyttämään. Tarmo Mannin esittämä seppä lienee elokuvan
muistelluin sivuosasuoritus. Mies laittaa tulipalon sammutuksessa
akkoja ruotuun siihen tahtiin, ettei itse huomaa juurikaan osallistua
sammutustyöhön. Vieraaksi elokuvan yhteyteen oli saatu nuoren
tuomarin mielitiettyä näyttelevä Vieno Kekkonen. Hän kertoi
muistojaan filmausajoilta ja hyväkuntoisella tähdellä tuntui
olevan yhä runsaasti myös musiikkiin liittyviä suunnitelmia. Kun
häntä haastateltiin, huusi joku katsomosta: ”Me rakastetaan Sua”!
Se tiivisti kauniisti myös koko festivaalin hengen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti