Jouko Aaltosen dokumentti Tunteiden temppelit käy läpi kotimaisten elokuvateattereiden historiaa ja nykypäivää. Se heijastelee osaltaan kasvanutta kiinnostusta kuvakulttuurin vanhempia muotoja kohtaan esitys- ja katselutapojen muuttuessa. Vanhoista elokuvateattereista ja niiden lumosta on julkaistu viime vuosina useampiakin kirjoja (Outi Heiskasen Elohuvia 2009, Olli Aaltosen, Jussi Nenosen ja Juhani Styrmanin Elokuvateatterit: korttelikinojen aikaan ja Ilmari Vesterisen Viidakosta villiin länteen tänä vuonna). Kotimaisen elokuvan liiketoiminnan historiaa taas selvitteli Taru Mäkelän dokumenttielokuva Saalis (2007).
Tunteiden temppelit sukeltaa menneisyyteen aina paloherkän nitraattifilmin aikoihin saakka. Tampereella vuonna 1927 syttyi tuhoisa tulipalo teatteri Imatrassa. Turmassa kuoli 21 ihmistä ja se herätti tietenkin kauhua aikalaisissa. Ohjaaja on löytänyt tuolloisia tunnelmia valottavaa arkistomateriaalia. Julkinen paine johtikin osaltaan esitystilojen turvamääräysten kiristämiseen. Cinefilian jonkinlainen kukoistusaika on selvästi koettu heti toisen maailmansodan jälkeen. Erilaisia teattereita on ollut paljon ja innostus suurta. Sopii muistaa, että niihin aikoihin osui niin kotimaisen elokuvakritiikin suuren polven nousu kuin toisaalta suomalaisen elokuvan studiokauden viimeinen suuri vuosikymmenkin. Toki yleisö oli palvonut suuria filmitähtiä ja jonottanut sankoin joukoin katsomaan elokuvia jo mykkäkaudelta saakka.
Kiintoisimmillaan Tunteiden temppelit on dokumentoidessaan muutoksia, jotka ensin tv, sitten video ja lopulta digitalisaatio ovat saaneet aikaan. Television tulo koetteli kovalla kädellä perinteisiä elokuvateattereita ja tämän kehityksen murheellinen huippukohta oli Suomi-filmin omistaman pramean Kinopalatsin purkaminen vuonna 1965. Dokumetissa haastateltu Peter von Bagh arveli, että kaikki tapahtui niin nopeasti, etteivät purkamista vastustaneet tahot ehtineet järjestäytyä. Hänen mukaansa myös Alvar Aallon nimellä oli asiassa oma osuutensa. Aalto nimittäin suunnitteli Kinopalatsin tilalle tulleen rakennuksen.
Kenties vaikuttavinta Tunteiden temppeleissä on kuitenkin se, kuinka omistautuneita monet pitkäaikaiset teatteriyrittäjät ovat olleet. Elokuvan välittämä kuva heistä ei ole vailla romantisoivaakaan sävyä, mutta juuri tällaisena se lämmittää katsojaa ja tuo esiin elokuvan mahdollisuudet elämän sisällön rikastuttajana. Katsojien haastattelut kertovat samasta. Erityisesti takavuosikymmeninä, kun viihdettä oli tarjolla vähän, katsomoihin saatettiin lähteä pitkienkin taipaleiden takaa. Muuan elokuvatutkimuksen ongelma onkin aina ollut se, että innokkaiden katsojien tuntemuksiin tai heidän mietteisiinsä nähdyistä teoksista ei ole ollut pääsyä. Toki internet tarjoaa tähän uusia mahdollisuuksia, mutta nykyään puolestaan elokuvan asema mediakentässä on aivan toinen kuin 40-50 vuotta sitten.
Tunteiden temppelit tuokin kauniisti elokuvaharrastukseen ja sille omistautumiseen liittyvät tunteet esiin. Monet katsojat puhuvat siitä, että teatterin pimeydessä tarjolla on suuria kokemuksia, jotka liikuttavat ja vievät arjen pois tuokioksi. Peter von Bagh puhuu elokuvan luomista mahdollisista maailmoista ja rinnakkaistodellisuudesta, joka on parempi kuin omamme. Koska katsojien kokemat myönteiset tunteet ovat ensisijaisesti läsnä, Tunteiden temppelit ei ota kantaa teattereissa esitettyjen teosten ideologisiin sisältöihin. Ei myöskään siihen, miten tunteet syntyvät kulttuurissa tai kuinka ideologiat niihin vaikuttavat. Se olisikin vaatinut erilaisen elokuvan. Tällaisena kunnianosoituksena elokuvan voimalle ja myönteisille mahdollisuuksille Tunteiden temppelit saattaa olla vuoden kaunein kotimainen elokuva.
Tunteiden temppelit
Ohjaus: Jouko Aaltonen
Kesto: 81 minuuttia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti