Oma maa

Kaikki alkaa jälleen kerran sodasta. Suomalaisten partio joutuu väijytykseen ja osa porukasta kuolee, joukossa Aarne-niminen nuori mies. Aarnen kaveri Veikko (Konsta Laakso) haavoittuu pahasti, mutta jää henkiin. Myöhemmin Veikko tutustuu Anniin (Oona Airola), Aarnen siskoon. He rakastuvat toisiinsa, vaikka nuoren naisen leipomoyritystä vetävät vanhemmat (Antti Virmavirta ja Marjaana Maijala) eivät suhdetta hyväksykään. Pariskunta menee kaikesta huolimatta vihille ja muuttaa Pohjois-Karjalaan asutustilaa raivaamaan.
Yhdeksän vuoden tauon jälkeen ohjaajaksi palanneen Markku Pölösen uutuus Oma maa muistuttaa asetelmaltaan Orvo Saarikiven merkittävää elokuvaa Rantasuon raatajat (1942), jossa nuori pari niin ikään raivaa itselleen tilaa erilaisten vastusten keskellä. Naapureiden ja yleensä hyvien ihmisten apu on molemmissa teoksissa keskeisessä roolissa. Veikon ja Annin avuksi tulee etenkin Vertti (Arto Heikkilä), naapurissa asuva, vähän vanhempi mies, joka on isällinen hahmo, vähän kuin jotkut Aku Korhosen aikanaan vanhoissa Suomi-elokuvissa esittämät roolit. Muutenkin Oman maan tunnelma muistuttaa Toivo Särkän tuottamia vanhoja Suomen Filmiteollisuuden elokuvia. Luottamus ihmisen perimmäiseen hyvyyteen on tallella. Teos muistuttaa yhtiön tuottamia rillumarei-elokuvia siinä suhteessa, että sen asetelmissa niin sanotut maan hiljaiset ovat solidaarisia lieroa naapuria (Mika Nuojua) lukuunottamatta, kun taas yhteiskunta ja sen virkakoneisto näyttäytyy kasvottomana, byrokraattisena ja uhkaavana. Tästä avautuu yhteys myös Aki Kaurismäen teoksiin. Toisaalta Oma maa vertautuu rillumareita paremmin kenties joihinkin Särkän tuottamiin ja Reino Helismaan käsikirjoittamiin tunnelmallisiin tukkilaiselokuviin (Me tulemme taas, Kaksi vanhaa tukkijätkää ja Taikayö, jonka Pölönen on maininnut erääksi suosikkielokuvakseen), joissa nostalgialla ja kadonneella elämäntavalla on tärkeä sija.
Kaikkien taitavien elokuvaohjaajien tavoin Pölönen luo tästä menneisyyden maisemasta omannäköisensä maailman. Visuaalinen tyylittely on olennainen osa teosta siinä kuin sen erinomaiset näyttelijätkin. Tällä kertaa käsikirjoitus on kuitenkin tasapainoinen eikä kuvallinen tunnelmointi lepää tyhjän päällä, kuten toisinaan kävi esimerkiksi Pölösen tv-sarjassa Karjalan kunnailla.
Pölösen luoman maailman olennainen osa on nostalgia, jossa haikaillaan nimenomaan juuri Suomea sellaisena kuin se olisi voinut olla. Tuon nostalgian määrittelemisessä on kuitenkin oltava tarkka. Kyse ei ole niinkään jostakin tietystä paikasta tai ajasta, vaan elämäntavasta ja maailmankatsomuksesta. Elokuvan nimi saa tarinan kuluessa monta merkitystä. Oma maa on Veikolle ja Annille ensin puolustamisen kohde (Veikon haavoittuminen), sitten he raivaavat sitä saadakseen kirjaimellisesti oman tilan, mutta kaikenlaiset vastukset (Veikon haavoittumisesta johtuva sairastuminen, Annin vastentahtoiset vanhemmat, Veikon ahdistuksesta juontuva alkoholin käyttö, katala naapuri, tiukkoja vaatimuksia ja ehtoja asettava yhteiskunta) suhteellistavat ja kyseenalaistavat koko ajan tuohon omaan maahan kohdistuvaa haavetta ja nostalgiaa.
Merkille pantavaa on sekin, että elokuvassa yhteiskunta näyttäytyy ainoastaan kaukaisen kontrolloijan tai vaatijan osassa. Ajan tiukat poliittiset kamppailut eivät kuulu elokuvan välittämään maailmaan. Tätä voidaan pitää paitsi ideologisena myös maailmankatsomuksellisena valintana. Tarkoitan tällä sitä, että Pölönen haluaa kertoa häntä kiinnostavista teemoista (yhteisöllisyys, fyysinen työnteko, rakkaus) realistisissa kehyksissä, mutta omalla tavallaan, ottamatta mukaan (suoraa) poliittista sisältöä, sillä se olisi rikkonut ihmisten välisen lämpimän yhteyden ja tuonut yhteiskunnallisen kamppailun myös henkilöiden sisälle. Ainoa tähän viittava hahmo on Nuojuan esittämä naapuri, joka on katkera siitä, että on joutunut luovuttamaan/myymään osan maistaan naapuriin ilmestyneelle siirtolaiselle.
Raskaan sodan ja sen jälkeisen ajan psyykkiset rasitteet on tuotu esiin lähinnä Veikon juopottelussa. Minusta Veikko tosin alkaa juopotella tarinassa ikään kuin liian äkkiä ja helposti. Tämä osuus jää dramaturgisesti hieman motivoimattomaksi. Samoin Annin kotia lähtö tuntuu tapahtuvan kovin äkkiä, varsinkin kun otetaan huomioon, kuinka vahva parin suhde muuten on. Samoin elokuvassa on varsinkin repliikkien osalta anakronismeja. Sodan jälkeen rintamamiehet tuskin puhuivat tunteistaan niin paljon vaimojensa kanssa ja sellaisella kielellä, mitä tässä tapahtuu.
Kaikkiaan pidin kuitenkin Omasta maasta hyvin paljon. Kaiken kruunaa komea loppunousu, jossa tehdään kauniisti kunniaa kotimaisen elokuvateollisuuden perustanlaskijalle, Erkki Karulle. Upeiden kuvien taustalla soi Karun sanoittama klassikkoiskelmä Auringon lapset. Viimeistään tuossa kohtauksessa Oma maa vahvistaa yhteytensä studiokauden suomalaiseen elokuvaan teoksena, joka uudistaa sen perinnettä kriittisyyttäkään unohtamatta.

Selma Vilhusen uutuus vakuuttaa

Lyhytelokuvallaan Pitääkö mun kaikki hoitaa Oscar-ehdokkaana ollut Selma Vilhunen pureutuu uutuudessaan Hölmö nuori sydän nykypäivän yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Ujo teini-ikäinen Lenni (Jere Ristseppä) seurustelee Kiiran (Rosa Honkonen) kanssa. Asiat alkavat mutkistua tytön tultua raskaaksi. Yksinhuoltajaperheissä Itä-Helsingissä elävät nuoret päättävät pitää lapsen ja turvautuvat uudessa tilanteessa toisiinsa. Kaikki ei tietenkään suju suunnitellusti, varsinkin kun Lenni ajautuu äärioikeistolaiseen ja maahanmuuttajia vastustavaan ryhmään. Jannesta (Ville Haapasalo) tulee pojalle eräänlainen isähahmo.
Hölmö nuori sydän on erittäin uskottava kuvatessaan Lennin ja Kiiran keskinäistä suhdetta. Molemmat pääosanesittäjät tekevät hienoa työtä ja ohjaaja onnistuu taltioimaan nuorten elämästä olennaisia piirteitä. Äideillä ei ole aikaa kiinnittää huomiota teiniensä elämään, kun pienemmät lapset vievät kaiken huomion. Vilhunen havainnoi yhteisöllisyyden katoa nykypäivän yhteiskunnassa taitavasti, mutta osoittelematta. Nuorten isiä, sukulaisia tai muitakaan tukijoita ei näy. Viranomaisetkin vaikuttavat päähenkilöiden näkökulmasta pelottavilta auktoriteeteilta. Syntipukit ajelehtivaan elämään löytyvät nopeasti, kun uusnatsiryhmä astuu Jannen myötä kuvioihin. Vilhunen on saanut Jere Ristsepän ilmentämään taitavasti nuoren miehen vihan kasvua ja tiedostamista sekä sen nopeaa kohdistumista maahanmuuttajiin.
Elokuva ei silti ole rikkeetön mestariteos. Yltääkseen vielä vakuuttavammaksi analyysiksi tarina olisi tarvinnut laajemman kaikupohjan yhteiskunnallisesta todellisuudesta ja samoin uusnatsien ja maahanmuuttajien välistä ristiriitaa olisi voinut kehitellä enemmän. Nyt se jää lopussa hieman ilmaan. Samoin itähelsinkiläisten yhteiskunnan kelkasta pudonneiden valinta ääriajatusten yksinomaiseksi kasvualustaksi on hieman kliseinen. Toisaalta nuorten näyttelijöiden upeat suoritukset ja heidän keskinäinen suhteensa ovat valkokankaalla niin komeasti, ettei sellaista liene kovin usein nähty kotimaisessa elokuvassa.
Sivuosanesittäjät jäävät kaavamaisemmiksi. Aihe on toki arka, mutta niin uusnatsit kuin maahanmuuttajatkin olisivat asian terävämmän käsittelyn vuoksi tarvinneet sävykkäämmät luonnehdinnat, vaikka esimerkiksi Ville Haapasalo sinänsä hyvää työtä tekeekin. Kokonaisuutena Hölmö nuori sydän on kuitenkin niin ansiokas nuorisokuvaus, että se kannattaa ehdottomasti katsoa.

Hölmö nuori sydän
Ohjaus: Selma Vilhunen
Pääosissa: Jere Ristseppä, Rosa Honkonen, Ville Haapasalo, Pihla Viitala, Katja Kuttner, Abshir Sheikh Nur

Tangokuninkaan nimikkoelokuva puree

Aikaisemminkin musiikkielämämme merkkimiesten tarinoita valkokankaalle siirtänyt Timo Koivusalo kertoo uusimmassa elokuvassaan kaikkien aikojen tangokuninkaamme elämästä. Ytimekkäästi Olavi Virraksi nimetty elokuva alkaa siitä, kun nuori mies (Lauri Tilkanen) työskentelee vielä tehtaalla ja haaveilee samalla laulajan urasta. Hän elää yhdessä huolehtivan äitinsä (Jonna Järnefelt) kanssa ja tässä suhteessa elokuva siis hiihtelee samoilla laduilla kuin moni muukin musiikillisista sankareistamme kertonut teos. Äiti on pojalle tärkeä, isää ei juuri näy.
 Lopulta seuraa tietenkin väistämätön läpimurto ja sen jälkeen päästään seuraamaan niin maestron perhe-elämää kuin nousukiitoista laulu-uraakin. Ympärillä hahmottuu muuttuva Suomi, joka kokee ensin sodan ja sitten kiivaan jälleenrakennuksen. Kehyskertomuksessa kaikkea tätä muistelee jo vanha ja sairas Olavi Virta (Raimo Grönberg), joka kuitenkin pääsee lopussa vielä ulkomaillekin.
Rakenteellisesti Olavi Virta on siis varsin samanlainen kuin Koivusalon aikaisemmatkin taiteilijaelämäkerrat. Tarinassa liikutaan kahdessa aikatasossa ja päähenkilön muistikuvat kertovat, mitä tapahtui. Ratkaisu on aikaisemminkin osoittautunut toimivaksi ja Koivusalo saa nytkin aikaan viihdyttävän elokuvan. Jotkut tapahtumat tosin mennään läpi turhankin viitteenomaisesti (ainakin, ellei katsojalla ole vankkaa tietoa Virran taustasta) ja välillä olisin kaivannut laulajataiturin tarinan vahvempaa kytkemistä ympäröivään yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Oli miten oli, tarina toimii joka tapauksessa ja Tilkasen alussa hieman värittömältä vaikuttava pääosasuoritus kasvaa loppua kohti aitoon koskettavuuteen. Näyttelijä saa myös hyvin esiin äkkimenestyksen tuoman hybriksen.
Kerronnallisesti elokuva on varsin perinteinen ja samoin sen sankari saattaa jo nykyään tuntua ainakin nuoremmista katsojista anakronistiselta. Elihän Olavi Virta aikana, jolloin Suomi oli vielä tiukan monokulttuurinen ja miesten ja naisten sukupuoliroolit olivat hyvin perinteiset. Tuolta suunnalta ohjaaja on kuitenkin kaivanut myös tarinan yllättävimmät ja koskettavimmat ainekset. Olavin Irene-vaimoa esittävä Malla Malmivaara tekee nimittäin mainion suorituksen ja ohjaaja näyttää selkeästi kuinka vaimo ja lapset joutuivat kärsimään Virran alkoholiongelmista ja lukuisista naissuhteista. Tämä on ohjaajan aikaisempiin elokuviin verrattuna selkeästi moderni vivahde, eikä sellaista ole liiemmin nähty muissakaan suomalaisissa valkokangaselämäkerroissa aiemmin.
Koivusalo välttää kuitenkin turhan ongelmilla mässäilemisen. Irenen osoittama kärsivällisyys miestään kohtaan saattaa tuntua nykyihmisestä käsittämättömältä, mutta takavuosikymmeninä avioliitot usein jatkuivat ongelmista huolimatta pitkään. Elokuvassa nähdään kuitenkin myös perheenjäsenten toisiaan kohtaan tuntemaa aitoa kiintymystä ja välittämistä.
Kaikkiaan voi sanoa, että Koivusalo osaa edelleen tehdä koskettavaa tarinaa, jota tarvittaessa höystetään huumorilla. Sivuhahmoista parhaiten jäi mieleen jälleen Repe Helismaan roolin mainiosti tekevä Martti Suosalo. Ne, jotka ovat aiemmin pitäneet ohajaajan tuotannosta, pitävät tästäkin. Myös inhoajien rivit pysynevät edelleen tiiviinä.

Olavi Virta (2018)
Ohjaus: Timo Koivusalo
Pääosissa: Lauri Tilkanen, Raimo Grönberg, Malla Malmivaara, Vesa Vierikko, Martti Suosalo, Jonna Järnefelt, Juhani Niemelä.