Valentin Vaalaa voidaan pitää kotimaisen elokuvan studiokauden merkittävimpänä ohjaajana ja Koskenlaskijan morsian (1937) on perinteisesti hänen arvostetuimpia töitään. Joskus sitä on pidetty myös hänen lopullisena läpimurtonaan. Väinö Katajan romaaniin perustuvan elokuva lähtöasetelmahan on sellainen, että Paloniemen Juhani (Tauno Palo) on kiinnostunut Nuottaniemen Hannasta (Ansa Ikonen), mutta ei saa vastakaikua tunteilleen. Pakkaa sekoittaa vielä sekin, että Juhanin isä (Eino Jurkka) kadehtii taloudellisesti paremmin menestynyttä Nuottaniemen isäntää (Jalmari Rinne) ja haluaisi poikansa väkisin naimisiin Hannan kanssa. Nuottaniemen poika kuolee koskea laskettaessa ja epäilyksen varjo laskeutuu Paloniemen isännän päälle. Oliko hän toiminut huolimattomasti?
Ikäänsä nähden elokuva sisältää yllättävän modernia kuvakerrontaa. Esimerkiksi alkujaksossa on hyvin vähän repliikkejä, herätysseurakohtauksessa on sähköä ja koskenlaskut ovat komeita.
Temaattisesti elokuva pohtii uskonnollista (lestadiolaista) moraalia ja syyllisyyttä. Arkinen elämä, luonto ja uskonasiat kietoutuvat erottamattomaksi vyyhdeksi ja kaikki pääosanäyttelijät ovat erinomaisia. Perheiden lisäksi tärkeässä roolissa on saarnamies Kero-Pieti (Ossi Elstelä, joka taisi juuri noina vuosina olla Porin teatterissa) ja hän tekee tässä ehkä parhaan leffaroolinsa. Kuvakerronta vihjailee tyylikkäästi. Välillä Kero-Pieti horjuu uskossaan ystävänsä Paloniemen sanoihin ja sen näkee silmistä ja eleistä. Samoin epäilys Paloniemen syyllisyydestä Nuottaniemen pojan kuolemaan on koko ajan päällä, mutta asia ei koskaan ratkea. Kaikkiaan elokuva on edelleen vaikuttavaa katsottavaa ja klassikko on kestänyt ajan kulutusta hyvin.
Koskenlaskijan morsian (1937)
Ohjaus: Valentin Vaala
Pääosissa: Eino Jurkka, Jalmari Rinne, Tauno Palo, Ansa Ikonen, Ossi Elstelä, Kaarlo Kytö.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ansa Ikonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ansa Ikonen. Näytä kaikki tekstit
maanantai 12. elokuuta 2019
tiistai 29. tammikuuta 2019
Jossain on railo (1949)
Tuomari Wilhelm Thorén (Santeri Karilo) on kutsuttu Niementaustan kartanoon selvittämään talon asioita, sillä Caréniuksen suvun omistama kartano on vararikon partaalla. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että isäntä Bertil (Ekke Hämäläinen) on Pariisissa asuva ja siellä rahansa viinaan, uhkapeleihin ja naisiin sijoittava boheemi taidemaalari. Venäjän vallan aikaan sijoittuvassa tarinassa taidemaalarin vaimo Maria Carénius on miehensä hylkäämänä muuttanut järven toisella puolella sijaitsevaan Heikkilän maalaistaloon ja kiinnostuu illan aikana tuomarista. Tämä muuttaa kaikkien elämää.
Ohjaajataituri Valentin Vaala on Hella Wuolijoen tekstistä muokannut kiinnostavan, joskin hieman epätasaisen elokuvan. Varsinkin alkujakso on upea. Ohjaajalle tyypillinen ihmisen minuuden hauraus tai ainakin muuttuvaisuus on läsnä Marian ja tuomarin suhteessa ja alkujaksossa käytetty impressionistinen, hieman hämyisä ja utuinen kuvaustyyli syventää tematiikkaa. Rekimatka Niementaustasta Heikkilään on myös matka näiden kahden ihmisen suhteeseen, joka toteutuu seuraavan kahden vuorokauden aikana. Jäässä olevat railot ja matkalla koettava sumu korostavat tunnelmaa unen ja valveen, toden ja kuvitellun, toiveiden ja todellisuuden välillä. Jää vaikutelma, että nuo kaksi järki-ihmistä kokevat yhdessä tuon matkan aikana ja maalaistalossa tunnetasolla jotain todellisempaa kuin heidän arkinen elämänsä voi tarjota.
Ekke Hämäläisen esittämä taiteilija on taas melkein pelkästään negatiivinen hahmo, aatelinen, joka ei pysty astumaan tavallisen kansan pariin eikä kykene myöskään kunnolla työntekoon. Vihjeitä, jotka selittäisivät syitä hänen nykyiselle tilalleen voi hakea siitä, että menneisyyteen juuttuneet täti ja äiti (Annie Sundman ja Aili Somersalmi) ovat pitäneet kartanoa tiukassa otteessaan ja hemmotelleet poikaa, joka toisaalta ei ole voinut kasvaa tiukassa holhouksessa aikuiseksi. Toisaalta Hämäläinen on roolissa tyylitelty melkein demoniseksi hahmoksi, jonka vaikutteita voi etsiä varhaisesta kauhuromantiikasta.
Hella Wuolijoelle tyypillisesti mukana on myös yhteiskunnallinen tematiikka. Sääty-yhteiskunta on vaihtumassa luokkayhteiskunnaksi, kun vanhat aateliset ovat kadottaneet otteensa todellisuudesta ja ne, joilla on rahaa ja tarmoa, voivat menestyä paremmin. Mukana on myös kirjailijalle tavallinen heikon miehen teema, mutta sitä käsitellään tässä Niskavuori-elokuvia painokkaammin ja lopullisemmin.
Vaalan tuotannossa Jossain on railo muistuttaa eniten neljää vuotta varhaisempaa Topelius-filmatisointia Linnaisten vihreä kamari, jossa siinäkin säädyt ja luokat törmäsivät, oltiin vanhassa kartanossa ja jään ja sumun teema oli myös näkyvissä. Wuolijoen tuotannossa taas vertailukohtaa voi hakea Matti Kassilan elokuvasta Tyttö kuunsillalta (1953), jossa myös oli teemana elämättä jäänyt elämä. Lisäksi molempien teosten pääroolissa on Ansa Ikonen, joka tässä tekee yhden hienoimmista rooleistaan.
Filmissä voi nähdä piilotekstinä (jos tahtoo) kommentin sodan jälkeiseen muuttuneeseen tilanteeseen, toisaalta se on sekä ohjaajalle että kirjailijalle tyypillinen vahvan naisen kuvaus. Vaala käsitteli elämättä jäänyttä elämää ja rakkauden kaipuuta myös myöhemmässä elokuvassaan Gabriel, tule takaisin, mutta siinä asetelma oli päinvastainen. Ikäneidot kunnioittivat kuollutta isää, tässä taas elävät (tai elävältä kuolleet) naiset ovat luoneet heikosta pojasta demonisen kaiken tuhoajan ja samalla hänen vaimonsa elämä on niskavuorelaiseen tapaan kutistunut velvollisuuksien toimittamiseksi. Toisaalta takana oli monta vuotta kestänyt sota, joka oli rikkonut monta perhettä ja tehnyt ihmissuhteet monimutkaisemmiksi ja traumaattisemmiksi. On varmasti ollut terapeuttista nähdä valkokankaalta tarina, jossa onni on tavoitettavissa "jossain muualla", vaikka vain hetkeksi.
Pääosakaksikko on rooleissaan erinomainen ja Vaalan ohjaus jälleen kerran hienosti hiottua. Lavasteilla, valaistuksen sävyillä ja tarkasti mietityllä kuvakerronnalla on kaikilla tärkeä roolinsa teoksen tunnelman välittämisessä. Elokuvan heikkous piilee kenties siinä, että sen huippukohta (tuomarin ja Marian suhteen syntyminen) tulee jo alussa. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen jännite väistämättä laskee (varsinkin kun tuo alkujakso on myös kuvakerronnaltaan upea), mutta elokuva on tuliolaisine teemoineen silti kaiken aikaa kiehtova.
Ohjaajataituri Valentin Vaala on Hella Wuolijoen tekstistä muokannut kiinnostavan, joskin hieman epätasaisen elokuvan. Varsinkin alkujakso on upea. Ohjaajalle tyypillinen ihmisen minuuden hauraus tai ainakin muuttuvaisuus on läsnä Marian ja tuomarin suhteessa ja alkujaksossa käytetty impressionistinen, hieman hämyisä ja utuinen kuvaustyyli syventää tematiikkaa. Rekimatka Niementaustasta Heikkilään on myös matka näiden kahden ihmisen suhteeseen, joka toteutuu seuraavan kahden vuorokauden aikana. Jäässä olevat railot ja matkalla koettava sumu korostavat tunnelmaa unen ja valveen, toden ja kuvitellun, toiveiden ja todellisuuden välillä. Jää vaikutelma, että nuo kaksi järki-ihmistä kokevat yhdessä tuon matkan aikana ja maalaistalossa tunnetasolla jotain todellisempaa kuin heidän arkinen elämänsä voi tarjota.
Ekke Hämäläisen esittämä taiteilija on taas melkein pelkästään negatiivinen hahmo, aatelinen, joka ei pysty astumaan tavallisen kansan pariin eikä kykene myöskään kunnolla työntekoon. Vihjeitä, jotka selittäisivät syitä hänen nykyiselle tilalleen voi hakea siitä, että menneisyyteen juuttuneet täti ja äiti (Annie Sundman ja Aili Somersalmi) ovat pitäneet kartanoa tiukassa otteessaan ja hemmotelleet poikaa, joka toisaalta ei ole voinut kasvaa tiukassa holhouksessa aikuiseksi. Toisaalta Hämäläinen on roolissa tyylitelty melkein demoniseksi hahmoksi, jonka vaikutteita voi etsiä varhaisesta kauhuromantiikasta.
Hella Wuolijoelle tyypillisesti mukana on myös yhteiskunnallinen tematiikka. Sääty-yhteiskunta on vaihtumassa luokkayhteiskunnaksi, kun vanhat aateliset ovat kadottaneet otteensa todellisuudesta ja ne, joilla on rahaa ja tarmoa, voivat menestyä paremmin. Mukana on myös kirjailijalle tavallinen heikon miehen teema, mutta sitä käsitellään tässä Niskavuori-elokuvia painokkaammin ja lopullisemmin.
Vaalan tuotannossa Jossain on railo muistuttaa eniten neljää vuotta varhaisempaa Topelius-filmatisointia Linnaisten vihreä kamari, jossa siinäkin säädyt ja luokat törmäsivät, oltiin vanhassa kartanossa ja jään ja sumun teema oli myös näkyvissä. Wuolijoen tuotannossa taas vertailukohtaa voi hakea Matti Kassilan elokuvasta Tyttö kuunsillalta (1953), jossa myös oli teemana elämättä jäänyt elämä. Lisäksi molempien teosten pääroolissa on Ansa Ikonen, joka tässä tekee yhden hienoimmista rooleistaan.
Filmissä voi nähdä piilotekstinä (jos tahtoo) kommentin sodan jälkeiseen muuttuneeseen tilanteeseen, toisaalta se on sekä ohjaajalle että kirjailijalle tyypillinen vahvan naisen kuvaus. Vaala käsitteli elämättä jäänyttä elämää ja rakkauden kaipuuta myös myöhemmässä elokuvassaan Gabriel, tule takaisin, mutta siinä asetelma oli päinvastainen. Ikäneidot kunnioittivat kuollutta isää, tässä taas elävät (tai elävältä kuolleet) naiset ovat luoneet heikosta pojasta demonisen kaiken tuhoajan ja samalla hänen vaimonsa elämä on niskavuorelaiseen tapaan kutistunut velvollisuuksien toimittamiseksi. Toisaalta takana oli monta vuotta kestänyt sota, joka oli rikkonut monta perhettä ja tehnyt ihmissuhteet monimutkaisemmiksi ja traumaattisemmiksi. On varmasti ollut terapeuttista nähdä valkokankaalta tarina, jossa onni on tavoitettavissa "jossain muualla", vaikka vain hetkeksi.
Pääosakaksikko on rooleissaan erinomainen ja Vaalan ohjaus jälleen kerran hienosti hiottua. Lavasteilla, valaistuksen sävyillä ja tarkasti mietityllä kuvakerronnalla on kaikilla tärkeä roolinsa teoksen tunnelman välittämisessä. Elokuvan heikkous piilee kenties siinä, että sen huippukohta (tuomarin ja Marian suhteen syntyminen) tulee jo alussa. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen jännite väistämättä laskee (varsinkin kun tuo alkujakso on myös kuvakerronnaltaan upea), mutta elokuva on tuliolaisine teemoineen silti kaiken aikaa kiehtova.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)