Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu!

Outolassa asuvat Tatu ja Patu (Antti Holma ja Riku Nieminen) lähtevät Helsinkiin tapaamaan Veeraa (Eedit Patrakka). Käy kuitenkin niin, että Veera myöhästyy jouluruuhkan vuoksi asemalta ja kaverukset lähtevät tutustumaan pääkaupunkiin ominpäin. Veeran huoltajat Lissu ja Mirkku (Pirjo Lonka ja Mari Lehtonen) eivät omien kiireidensä keskellä ehdi oikein keskittyä yhdeksän vuotiaan Veeran huoleen, eivätkä usko koko kaksikon olemassaoloon.
Rike Jokelan ohjaama ja Aino Havukaisen käsikirjoittama Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! perustuu Havukaisen yhdessä Sami Toivosen kanssa kirjasarjaa varten luomiin hahmoihin. Suomessa tehdään nykyään runsaasti lastenelokuvia, jotka saavat myös paljon yleisöä ja Tatu ja Patu ovat olleet yksi sektorin suurimmista menestyksistä. Monet asiat filmissä ovatkin kohdallaan. Se on kauniisti kuvattu ja siinä on paljon hyvää musiikkia. Näyttelijät ovat kauttaaltaan hyviä ja maailmankuva on myönteinen. Siitä, että Veeralla on holhoojinaan naispari, ei tehdä mitään numeroa, vaan asiaan suhtaudutaan täysin luontevasti.
Aikuiskatsojan silmään elokuvassa on myös ongelmia. Sen käsikirjoitus jää heppoiseksi. Filmiä kannatteleva väärinkäsitysjuoni on liian venytetty ja samanlaisina toistuvat kohtaukset ehtivät kyllästyttää jossain vaiheessa pahemman kerran. Itse olisin kaivannut myös päähahmojen parempaa taustoittamista. Mistä he tuntevat Veeran? Miksi he ovat sellaisia kuin ovat? Miksi he asuvat Outolassa? Millainen Outola on? Tietenkään kaikki ei mahdu yhteen elokuvaan, mutta silti.
 Toivoin myös jonkinlaista eheämmän sadunomaisen maailman luomista. Nyt ollaan Helsingissä, jossa Tatu ja Patu ovat ulkopuolisia. Ollaan kaukana esimerkiksi Päivi Hartzellin mestarillisesta fantasiaklassikosta Lumikuningatar (1986). Tottahan taitavien näyttelijöiden tulkitsemiin sketsikohtauksiin mahtuu monta oikeasti hauskaa oivallusta, mutta jälki on eittämättä epätasaista. Eräs syy elokuvan käsikirjoittamisen vaikeuteen voi piillä siinä, että Tatu ja Patu-kirjoissa ei ole mitään pitkäjänteisempiä seikkailuja, vaan ne esittelevät asioita ja ilmiöitä vähän Mauri Kunnaksen tuotannosta tutulla tavalla.
Tällaisenaankin elokuva on kuitenkin kelpoa lastenviihdettä, jota muukin perhe katselee kivutta. Sehän sen idea tietysti onkin.

Hymyilevä mies

Olli Mäki (Jarkko Lahti) valmistautuu nyrkkeilyn MM-otteluun 57:n kilon sarjassa ja hänen vastustajansa on yhdysvaltalainen Davey Moore. Mäellä on paineita, sillä hänen morsiamensa Raija (Oona Airola) ei ole innostunut otteluun liittyvästä julkisuusmylläkästä ja kaiken lisäksi Mäki joutuu pudottamaan runsaasti painoaan pienellä varoitusajalla, sillä hän ottelee normaalia sarjaansa alempana. Mäen managerina, valmentajana ja ottelun järjestäjänä toimii Elis Ask (Eero Milonoff), joka yrittää painostaa nyrkkeilijää pudottamaan painoaan ja innostaa tätä antamaan kaikkensa tärkeässä ottelussa.
Juho Kuosmasen ohjaama Hymyilevä mies on saanut runsaasti kehuja niin kotoisilta kuin kansainvälisiltäkin kriitikoilta, mutta itselleni tämä leffa valitettavasti meni kategoriaan "olisin halunnut pitää tästä enemmän kuin pidin". Totta kai Hymyilevässä miehessä on runsaasti ansioita. Se on paisuttelematta näytelty, hienosti kuvattu ja sen ajankuva on laadittu huolellisesti. Sen ihmiskuva on vailla nykyään niin muodikasta kyynisyyttä (tämä huipentuu erityisesti kauniissa loppukohtauksessa, jossa elokuvan pääparia vastaan tulee oikea Olli Mäki vaimoineen). Nuoret näyttelijät ovat luontevia ja varsinkin Oona Airola ja Eero Milonoff tekevät mainiota työtä.
Elokuvan dramaturgiassa oli kuitenkin sellaisia ongelmia, joista en päässyt yli. Kuva ihmisistä on myönteinen, mutta samalla kliseinen. Varsinkin Oona Airolan sinänsä mainiosti esittämä Raija jää vain Olliaan odottavaksi muusaksi. Myös Mäki näytetään liikaa luihun managerin hyväksikäyttämänä riiston kohteena. Henkilöistä puuttuu siis syvyyttä. Tarina olisi kaivannut tiukempia vastakohta-asetelmia, jotta se ravistelisi kunnolla. Nyt yksinkertainen elämäntapa vastaan kaupunkilaisuus, urheilija vastaan ylärakenteet ja Ollin ja Raijan suhde tuodaan kaikki esille, mutta ne valuvat vähän kuin vesi hanhen selästä. Osaksi tämä johtuu tietenkin siitä, että on ollut tarkoituskin tehdä hyvän mielen elokuva.
Sinänsä on kyllä kiinnostavaa, että Hymyilevä mies noudattaa niin tarkoin urheiluelokuvan peruskuvioita, vaikka sitä onkin tervehditty uuden airuena (jota se ilmaisullisesti monin paikoin saattaa ollakin). Jo Orvo Saarikiven Avoveteen (1939), kotimaisen urheiluelokuvan perusteos, kertoi periaatteessa saman tarinan. Nuori ja lahjakas urheilija, joka menestyy, jota yritetään hyväksikäyttää ja jota nainen odottaa. Erot ovat lähinnä siinä, että tässä rahamaailma tuodaan voimakkaammin esiin ja siinä, että Avoveteen-leffan Yrjö voitti ratkaisevan kilpailunsa, tässä Olli Mäki häviää. Myös maaseutuelämän aitouden korostus on molemmissa elokuvissa samaa, joskin Hymyilevässä miehessä pakostakin jo nostalgista.
Sekä tarinassa että Olli Mäen persoonassa Hymyilevä mies asettaa vastakkain aitouden ja epäaitouden. Aitoutta edustavat Mäki itse, hänen suhteensa Raijaan, maaseutu, kansan ihmiset ja perinteinen urheileminen. Epäaitoutta edustavat kaupunki, rahamaailma, manageri ja Mäen ympärillä pyörivä mediasirkus, joka huipentuu urheilijasta tehtävään dokumenttielokuvaan ja sen kuvauksiin (Mäki-Moore maailmanmestaruus vuodelta 1962).
Varoitelleessaan urheilijaa lähtemästä kapitalistisen rahamaailmaan kelkkaan ja julkisuusmyllyn persoonallisuutta murskaavaan koneistoon, Hymyilevä mies on tietenkin periaatteessa oikealla asialla, mutta elokuvassa kaikki tapahtuu liian yksinkertaistavien vastakohtien ja löysän dramaturgian eli itsestäänselvyyksien tasolla. Toisaalta kannattaa muistaa sekin, että nykyaikainen urheiluliike on jo itsessään kaupungistuvan ja modernisoituvan maailman tuote. Joka tapauksessa elokuva tuntuu inhimilliseltä siinä, että se asettaa rakkauden ja inhimillisen elämän ylettömän kilpailemisen edelle. Tämä on nykyaikana sinänsä tervetullut ele, vaikka se jääkin hieman vaisuksi.
Eräs kiinnostava Hymyilevän miehen piirre ja ansio piilee siinä, että se näyttää aika tarkasti sen, kuinka outoa ja lapsenkengissä bisnesurheilu Suomessa vielä vuonna 1962 oli. Suuren maailman meininkiin tottunut manageri Ask näyttäytyy tuulentupia tavoittelevana kummajaisena ja joutuu toisaalta kantamaan ottelun kulisseissa aivan liian suurta taakkaa ollessaan niin perheenisä, manageri, ottelun järjestäjä kuin valmentajakin. Kohtaukset Askin kotona ja käynti sponsorien luona alleviivaavat tätä paikoin kiusallisella tavalla.
Juho Kuosmasen uralla Hymyilevä mies on jo merkinnyt ponnahdusta astetta suurempaan tunnettavuuteen ja miehen seuraavaa elokuvaa odotettaneen ulkomaillakin mielenkiinnolla.  Visuaalisena kertojana lahjakkaan Kuosmasen pääteoksena säilyy kuitenkin minun kirjoissani edelleen loistava Taulukauppiaat (2010).