Tyttö tuli taloon (1956)

Kaksi nuorta naista on menossa kesäloman viettoon serkkunsa mökille, mutta eksyvät vahingossa elokuvakäsikirjoittajan huvilalle. Käsikirjoittaja kärvistelee samalla luomisongelmien parissa. Hän huomaa kutsumattomat vieraat, mutta ei aja näitä pois, vaan päättää käyttää heidän seikkailujaan uuden tekstinsä pohjana.
Nuori Heidi Krohn oli 1950-luvun puolivälissä maamme suosituimpia filmitähtiä ja Veikko Itkonen tuotti kolme hänen pääosittamaansa kevyttä komediaa. Tyttö tuli taloon on niistä viimeinen ja sen Itkonen myös ohjasi. Kokonaisuutena elokuva ei ole mikään mestariteos, mutta sitä katsoessa tulee hyvä mieli, joten vanhojen kotimaisten komedioiden ystävän kannattaa katsastaa se ainakin kertaalleen.
Filmin pointtina on parodiointi elokuvan tekotavoista (nopeasti viihdettä purkkiin kevyellä käsikirjoituksella) ja tässä mielessä Tyttö tuli taloon on aika harvinainen teos. Myöhemmin Speden Tup-akka-lakko parodioi elokuvantekoa vähän samaan tapaan. Kuluneet vuosikymmenet ovat tuoneet tarinaan myös tiettyä lisäkierrettä.
Joel Rinteen esittämä käsikirjoittaja nimittäin sekä salakuuntelee että tiirailee kaukoputkella nuoria kesävieraita. Tämä saa aikaan kieltämättä hieman pervon tunnelman näin Me Too-aikakaudella. Muutenkin asenne naisiin on mutkattoman patriarkaalinen eikä käsikirjoittaja kaihda jatkuvaa valehtelemista. Parodian yksi taso onkin siinä, että kaikenlaiset ihmissuhdesekoilut ja todelliset sekä valkokankaalle suunnitellut roolit menevät koko ajan sekaisin. Lopun onnellinen parisuhteenmuodostuskin jää vähän kyseenalaiseen valoon, kun loppusuudelma saadaan "tuottajan vaatimuksesta".
Naisten asenne parisuhteeseen taas on käytännöllinen. Miehen on oltava rehellinen, mutta kyettävä myös takaamaan hyvä elintaso. Elintason kohottamiseen liittyvät haaveet ovatkin yksi Itkosen komedioiden vakioteemoista (Virtaset ja Lahtiset, Maailman kaunein tyttö). Nämä kaikki piirteet, kuten myös julkkiskulttuurin irvailu yleensäkin (mitä oli ollut jo aiemmassa Krohn-komediassa Leena) tuovat kiinnostavia lisäsävyjä elokuvan päivänpaisteiseen pintaan.
Kaikkiaan Itkosen ohjaus on varsin sujuvaa ja Kalle Peronkosken kuvaus tyylikästä. Jotkut kuvat auringonpaisteisesta järvestä ja nuorista pääosanesittäjistä ovat todella kauniita. Tämäkin Itkosen komedia tapahtuu pääasiassa yhdessä miljöössä eli käsikirjoittajan huvilalla. Tämä on yhdistävä piirre useallekin tuottajan hupielokuvalle. Helunan häämatka tapahtuu sisävesilaivalla, Mullin mallin tyhjässä hotellissa, Iloinen Linnanmäki huvipuistossa, Suuri sävelparaati studiossa "suurta konserttia harjoiteltaessa", Virtaset ja Lahtiset päähenkilöperheen "asunnossa" ja Voi veljet mikä päivä! taas kesähuvilalla. Ratkaisuja on varmaan useasti tehty budjettisyistä, mutta niissä tekee mieli nähdä myös jonkinlainen filosofinen kannanotto siihen, miten komediaa voi tehdä.

Tyttö tuli taloon (1956)
Ohjaus: Veikko Itkonen
Käsikirjoitus: Roy eli Tapio Vilpponen
Pääosissa: Heidi Krohn, Maija Karhi, Joel Rinne, Matti Oravisto, Mirva Arvinen, Pentti Viljanen, Uuno Laakso, Jorma Nortimo, Ekke Hämäläinen, Kaarlo Wilska.

Varhainen äänielokuva hämmentää

Paremmin näyttelijänä tunnettu Waldemar Wohlström ohjasi urallaan kaksi pitkää elokuvaa. Mykkäelokuvan Kahden tanssin välillä (1930) ja äänifilmin Olenko minä tullut haaremiin (1932). Tämä jälkimmäinen perustuu suosikkikirjailija Agepetuksen tekstiin ja Toivo Särkkä ja Yrjö Norta ohjasivat siitä uuden version 1938.
On heti alkuun myönnettävä, että Wohlströmin Haaremi on varsin kehno elokuva. Se on toteutettu hyvin teatterimaisesti. Näyttelijät ovat pääosan ajasta kuin lavalla ja lausuvat hitaasti repliikkejään. Usein myös vastanäyttelijän reagointi on oudon hidasta, aivan kuin tämä ei heti ymmärtäisi, mitä toinen sanoo. Kamera seisoo paljon paikallaan. Lisäksi komedialta vaadittu tempo ja rymi ovat melkein kokonaan kateissa. Kaiken kukkuraksi jälkiäänitys epäonnistui pahoin, joten repliikeistä on vaikea ymmärtää mitään ilman tekstitystä.
Edellä sanottu ei silti poista sitä, että Olenko minä tullut haaremiin on omalla tavallaan hyvin kiintoisa ja hauska elokuva. Kolme poikamiestä (Paavo Jännes, Joel Rinne ja Rurik Ekroos) elävät yhteisessä taloudessa, mutta heillä ei ole aavistustakaan kodinhoidosta. Apulainen siis pitäisi saada. Väärinkäsityksen seurauksena heitä ilmestyykin paikalle peräti kolme (Birgit Kronström, Kaisu Leppänen ja Mimmi Lähteenoja). Tuloksena on tietenkin kaikenlaista sekoilua ja onnellinen loppu.
Se, mikä elokuvan tekee kiinnostavaksi, on ajan tapakulttuurin tarkka kuvaus. Toki sitä on varmasti kärjistetty, mutta filmistä näkyvät joka tapauksessa ajan tiukat käytösnormit ja miesten ja naisten ahdistavat roolit. Itse asiassa komediaksi tarkoitetusta elokuvasta välittyy toisinaan pikemminkin kauhua, kun tavanomainen elämänmeno häiriintyy. Erityisesti toimittaja Salomon Harjua näyttelevä Paavo Jännes revittelee kuin viimeistä päivää, pelkää naisia, näkee painajaisia ja pyytää lopulta rauhoittavaa lääkettä. Harjun näkemä Haaremiuni-jakso on syystä muistettu. Se on kovaa kamaa edelleen ja kastraatioahdistus välittyy käsinkosketeltavana. Peter von Bagh on kirjoittanut elokuvasta, että "tekijät pystyvät töin tuskin säätelemään naisvihaansa" ja voi olla, että ohjaajan osaamattomuus on tuottanut näin suoran vaikutelman.
Toisen mieleenjäävän roolin tekee taitavana teatterikoomikkona muistettu Mimmi Lähteenoja Manta Mäkisenä. Jännes suhtautuu tähän rumana pitämäänsä naiseen aluksi kuin huonekaluun tai työkoneeseen, mutta lopulta juuri Manta hakee hänelle rauhoittavaa lääkettä (tai itse asiassa matosatsin) ja tuntuu muutenkin olevan porukan järkevimmästä päästä. Itse asiassahan Jänneksen esittämän Salomon Harjun pelot myös toteutuvat sikäli, että heti kun kaksi kaunista, nuorta (ja melko yläluokkaista) naista pääsee asuntoon, he aloittavat suhteen Jänneksen asuinkumppaneiden kanssa vain vajaan yhden vuorokauden tuttavuuden jälkeen. Tämä tekee koko kuviosta entistä monimielisemmän, kuten sekin, että "kauneus" ja "parisuhteet" on näköjään varattu vain nuorille ja hyvin toimeentuleville. Tätä kaikkea katselee sitten Paavo Jännes sivusta kuin jonkinlaisena kotimaisena Al Bundy-hahmona. Todella hämmentävä elokuva, joka kannattaa katsoa, jos aikakausi vähänkään kiinnostaa.

Olenko minä tullut haaremiin (1932)
Ohjaus: Waldemar Wohlström
Pääosissa: Paavo Jännes, Rurik Ekroos, Joel Rinne, Mimmi Lähteenoja, Kaisu Leppänen, Birgit Kronström, Agnes Lindh, Olga Leino, Emil Lindh, Paavo Costiander.