Leena Jonsson (Heidi Krohn) on orpotyttö, joka uhkaa jäädä kiinni myymälävarkaudesta. Hänet pelastaa toimittaja Lauri Huurros (Matti Oravisto) ja väärinkäsityksen seurauksena alkaa levitä tieto, että Leena on konsulinpoika Huurroksen ranskalainen morsian. Leenasta tuleekin seurapiirien suosikki, mutta asiat mutkistuvat, kun menneisyys uhkaa paljastua.
Sakari Jurkan esikoisohjaus on viihdyttävästi ja luistavasti toteutettu Pygmalion-tarina, jossa tavoitellaan valtamerentakaisten farssien vauhdikkuutta, siinä varsin hyvin onnistuenkin. Heidi Krohn on ensimmäisessä roolissaan luonteva. Leena koskettelee ajalleen uusia ilmiöitä, kuten sensaatiolehdistöä ja orastavaa kulutusyhteiskuntaa ja moninkertaisilla roolinvaihdoksilla tavoittellaan crazykomedian tunnelmaa. Samalla toteutuksessa tapaillaan kotimaisen seurapiirikomedian taiturin, Valentin Vaalan tyyliä, mutta hänelle tyypillinen monitasoisuus jää tavoittamatta. Tämä johtuu erityisesti hieman latteaksi jäävästä käsikirjoituksesta. Loppu on konservatiivinen kaiken hulluttelun jälkeen, tosin senkin voi kokea parodiseksi.
Leena (1954
Ohjaus: Sakari Jurkka
Pääosissa: Heidi Krohn, Matti Oravisto, Eija Karipää, Mia Backman, Arvo Lehesmaa, Paavo Jännes, Holger Salin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paavo Jännes. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paavo Jännes. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 7. heinäkuuta 2019
tiistai 16. lokakuuta 2018
Varhainen äänielokuva hämmentää
Paremmin näyttelijänä tunnettu Waldemar Wohlström ohjasi urallaan kaksi pitkää elokuvaa. Mykkäelokuvan Kahden tanssin välillä (1930) ja äänifilmin Olenko minä tullut haaremiin (1932). Tämä jälkimmäinen perustuu suosikkikirjailija Agepetuksen tekstiin ja Toivo Särkkä ja Yrjö Norta ohjasivat siitä uuden version 1938.
On heti alkuun myönnettävä, että Wohlströmin Haaremi on varsin kehno elokuva. Se on toteutettu hyvin teatterimaisesti. Näyttelijät ovat pääosan ajasta kuin lavalla ja lausuvat hitaasti repliikkejään. Usein myös vastanäyttelijän reagointi on oudon hidasta, aivan kuin tämä ei heti ymmärtäisi, mitä toinen sanoo. Kamera seisoo paljon paikallaan. Lisäksi komedialta vaadittu tempo ja rymi ovat melkein kokonaan kateissa. Kaiken kukkuraksi jälkiäänitys epäonnistui pahoin, joten repliikeistä on vaikea ymmärtää mitään ilman tekstitystä.
Edellä sanottu ei silti poista sitä, että Olenko minä tullut haaremiin on omalla tavallaan hyvin kiintoisa ja hauska elokuva. Kolme poikamiestä (Paavo Jännes, Joel Rinne ja Rurik Ekroos) elävät yhteisessä taloudessa, mutta heillä ei ole aavistustakaan kodinhoidosta. Apulainen siis pitäisi saada. Väärinkäsityksen seurauksena heitä ilmestyykin paikalle peräti kolme (Birgit Kronström, Kaisu Leppänen ja Mimmi Lähteenoja). Tuloksena on tietenkin kaikenlaista sekoilua ja onnellinen loppu.
Se, mikä elokuvan tekee kiinnostavaksi, on ajan tapakulttuurin tarkka kuvaus. Toki sitä on varmasti kärjistetty, mutta filmistä näkyvät joka tapauksessa ajan tiukat käytösnormit ja miesten ja naisten ahdistavat roolit. Itse asiassa komediaksi tarkoitetusta elokuvasta välittyy toisinaan pikemminkin kauhua, kun tavanomainen elämänmeno häiriintyy. Erityisesti toimittaja Salomon Harjua näyttelevä Paavo Jännes revittelee kuin viimeistä päivää, pelkää naisia, näkee painajaisia ja pyytää lopulta rauhoittavaa lääkettä. Harjun näkemä Haaremiuni-jakso on syystä muistettu. Se on kovaa kamaa edelleen ja kastraatioahdistus välittyy käsinkosketeltavana. Peter von Bagh on kirjoittanut elokuvasta, että "tekijät pystyvät töin tuskin säätelemään naisvihaansa" ja voi olla, että ohjaajan osaamattomuus on tuottanut näin suoran vaikutelman.
Toisen mieleenjäävän roolin tekee taitavana teatterikoomikkona muistettu Mimmi Lähteenoja Manta Mäkisenä. Jännes suhtautuu tähän rumana pitämäänsä naiseen aluksi kuin huonekaluun tai työkoneeseen, mutta lopulta juuri Manta hakee hänelle rauhoittavaa lääkettä (tai itse asiassa matosatsin) ja tuntuu muutenkin olevan porukan järkevimmästä päästä. Itse asiassahan Jänneksen esittämän Salomon Harjun pelot myös toteutuvat sikäli, että heti kun kaksi kaunista, nuorta (ja melko yläluokkaista) naista pääsee asuntoon, he aloittavat suhteen Jänneksen asuinkumppaneiden kanssa vain vajaan yhden vuorokauden tuttavuuden jälkeen. Tämä tekee koko kuviosta entistä monimielisemmän, kuten sekin, että "kauneus" ja "parisuhteet" on näköjään varattu vain nuorille ja hyvin toimeentuleville. Tätä kaikkea katselee sitten Paavo Jännes sivusta kuin jonkinlaisena kotimaisena Al Bundy-hahmona. Todella hämmentävä elokuva, joka kannattaa katsoa, jos aikakausi vähänkään kiinnostaa.
Olenko minä tullut haaremiin (1932)
Ohjaus: Waldemar Wohlström
Pääosissa: Paavo Jännes, Rurik Ekroos, Joel Rinne, Mimmi Lähteenoja, Kaisu Leppänen, Birgit Kronström, Agnes Lindh, Olga Leino, Emil Lindh, Paavo Costiander.
On heti alkuun myönnettävä, että Wohlströmin Haaremi on varsin kehno elokuva. Se on toteutettu hyvin teatterimaisesti. Näyttelijät ovat pääosan ajasta kuin lavalla ja lausuvat hitaasti repliikkejään. Usein myös vastanäyttelijän reagointi on oudon hidasta, aivan kuin tämä ei heti ymmärtäisi, mitä toinen sanoo. Kamera seisoo paljon paikallaan. Lisäksi komedialta vaadittu tempo ja rymi ovat melkein kokonaan kateissa. Kaiken kukkuraksi jälkiäänitys epäonnistui pahoin, joten repliikeistä on vaikea ymmärtää mitään ilman tekstitystä.
Edellä sanottu ei silti poista sitä, että Olenko minä tullut haaremiin on omalla tavallaan hyvin kiintoisa ja hauska elokuva. Kolme poikamiestä (Paavo Jännes, Joel Rinne ja Rurik Ekroos) elävät yhteisessä taloudessa, mutta heillä ei ole aavistustakaan kodinhoidosta. Apulainen siis pitäisi saada. Väärinkäsityksen seurauksena heitä ilmestyykin paikalle peräti kolme (Birgit Kronström, Kaisu Leppänen ja Mimmi Lähteenoja). Tuloksena on tietenkin kaikenlaista sekoilua ja onnellinen loppu.
Se, mikä elokuvan tekee kiinnostavaksi, on ajan tapakulttuurin tarkka kuvaus. Toki sitä on varmasti kärjistetty, mutta filmistä näkyvät joka tapauksessa ajan tiukat käytösnormit ja miesten ja naisten ahdistavat roolit. Itse asiassa komediaksi tarkoitetusta elokuvasta välittyy toisinaan pikemminkin kauhua, kun tavanomainen elämänmeno häiriintyy. Erityisesti toimittaja Salomon Harjua näyttelevä Paavo Jännes revittelee kuin viimeistä päivää, pelkää naisia, näkee painajaisia ja pyytää lopulta rauhoittavaa lääkettä. Harjun näkemä Haaremiuni-jakso on syystä muistettu. Se on kovaa kamaa edelleen ja kastraatioahdistus välittyy käsinkosketeltavana. Peter von Bagh on kirjoittanut elokuvasta, että "tekijät pystyvät töin tuskin säätelemään naisvihaansa" ja voi olla, että ohjaajan osaamattomuus on tuottanut näin suoran vaikutelman.
Toisen mieleenjäävän roolin tekee taitavana teatterikoomikkona muistettu Mimmi Lähteenoja Manta Mäkisenä. Jännes suhtautuu tähän rumana pitämäänsä naiseen aluksi kuin huonekaluun tai työkoneeseen, mutta lopulta juuri Manta hakee hänelle rauhoittavaa lääkettä (tai itse asiassa matosatsin) ja tuntuu muutenkin olevan porukan järkevimmästä päästä. Itse asiassahan Jänneksen esittämän Salomon Harjun pelot myös toteutuvat sikäli, että heti kun kaksi kaunista, nuorta (ja melko yläluokkaista) naista pääsee asuntoon, he aloittavat suhteen Jänneksen asuinkumppaneiden kanssa vain vajaan yhden vuorokauden tuttavuuden jälkeen. Tämä tekee koko kuviosta entistä monimielisemmän, kuten sekin, että "kauneus" ja "parisuhteet" on näköjään varattu vain nuorille ja hyvin toimeentuleville. Tätä kaikkea katselee sitten Paavo Jännes sivusta kuin jonkinlaisena kotimaisena Al Bundy-hahmona. Todella hämmentävä elokuva, joka kannattaa katsoa, jos aikakausi vähänkään kiinnostaa.
Olenko minä tullut haaremiin (1932)
Ohjaus: Waldemar Wohlström
Pääosissa: Paavo Jännes, Rurik Ekroos, Joel Rinne, Mimmi Lähteenoja, Kaisu Leppänen, Birgit Kronström, Agnes Lindh, Olga Leino, Emil Lindh, Paavo Costiander.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)