Roinilan talossa (1935)

 Roinilan talossa (1935) jäi Erkki Karun viimeiseksi elokuvaksi ohjaajan kuoltua aivokalvontulehdukseen. Filmi perustuu Minna Canthin samannimiseen näytelmään. Ojalan isäntä on kuollut ja testamentti kadonnut. Kuolleen isännän veljenpoika Olli (Kaarlo Kartio) ottaa talon haltuunsa ja yrittää saada Roinilan tyttären (Rauni Luoma) naimisiin kanssaan. Leffa ei kuulu ohjaajansa tuotannon parhaimmistoon, vaan sen epätasaisessa toteutuksessa näkyvät vielä äänielokuvan alkuvaiheen hankaluudet. 
Karun elokuva ei silti ole tyystin vailla ansioita. Ohjaaja on onnistunut tuomaan mukaan tavaramerkkinsä lyyrisen luontokuvauksen, johon yhdistyy kansanelämän miltei dokumentaarista havainnointia. Parhaimmillaan Karu pystyy vaivatta liukumaan realistisesta kerronnasta runolliseen maiseman ylistykseen, jossa tavalliset ihmiset nähdään epätäydellisinä, mutta sympaattisina. Tässä mielessä koskettavin on Roinilan Eeron (Eero Eloranta) ja Meri-Matin (Hemmo Kallio) kesäöinen kalastusjakso. Parhaasta näyttelijäsuorituksesta Roinilan talossa vastaa koomikkosuosikkeihini kuuluva Kaarlo Kartio, joka irrottelee täysillä juonittelevan Ojalan Ollin roolissa. Parhaassa kohtauksessa hän onnistuu vakuuttamaan tunteidensa kohteen siitä, että nainen on huomaamattaan suostunut hänen kosintaansa.
Ideologisesti Roinilan talossa noudattelee SF:n tyypillistä linjaa, jossa kartettiin liian kärkeviä kannanottoja ja haluttiin satsata kansakunnan yhtenäisyyteen. Paitsi liiketaloudellisesti, tämä oli ymmärrettävää myös siitä näkökulmasta, että maassa oli eletty itsenäisyyden ensimmäiset vuosikymmenet varsin suurten ristiriitojen repimänä. Karun näkemys ei silti liene pelkkää laskelmointia. Toteutuksen vilpittömyys vihjaa, että miehellä aivan aidosti oli topeliaaninen näkemys Suomen maasta ja kansasta.

Roinilan talossa (1935)
Ohjaus: Erkki Karu
Pääosissa: Iivari Tuomisto, Rauni Luoma, Eero Eloranta, Toivo Palomurto, Laila Rihte, Kaarlo Kartio, Hemmo Kallio.

Ne 45000 (1933)

Erkki Karun ja Risto Orkon elokuva Ne 45 000 on keuhkotaudin vaaroista varoittava ja sen ehkäisystä kertova propagandaelokuva. Elokuvan nimi viittaa tuolloin tuberkuloosiin sairastuneiden vuosittaiseen määrään maassamme. Suomi-Filmi toteutti teoksen yhdessä Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistyksen kanssa ja käsikirjoitus perustuu Maila Talvion edellisenä vuonna ilmestyneeseen romaaniin.
Juoni on valistusta yhdistettynä kolmiodraamaan. Helmi (Helena Koskinen) pyörtyy ollessaan tanssimassa poikaystävänsä Heikin (Kaarlo Angerkoski) kanssa. Lääketieteen kandidaatti Antti Ahonen (Jalmari Rinne) tutkii Helmin ja tämän muutkin perheenjäsenet, joilta löytyy tuberkuloosia isää lukuunottamatta. Heikki uskoo Helmin kiinnostuneen Antista ja katkeroituu.
Elokuva on epätasainen, mutta ajankuvana kiinnostava kokonaisuus. Siihen nähden, että se on 1930-luvulla tehtyä propagandaa, on sävy melko hillitty. Kieltämättä draama on kömpelöä, mutta onnistuu ajoittain koskettamaan. Elokuvan varsinainen pointti on kuitenkin valistus ja siihen liittyvät dokumentaariset jaksot sisältävät hienoa visuaalista ilmaisua, aivan aikansa kansainväliseen huippuluokkaan verrattavaa. Ei ihme, että Markku Tuuli vertasi elokuvaa aikanaan (1979) näiltä osin Pare Lorentzin teoksiin. Sairaalajaksot sijoittuvat kuvitteelliseen Kukkarannan parantolaan, todellisina kuvauspaikkoina on käytetty Helsingin Tuberkuloosisairaalaa ja Tarinaharjun parantolaa. Kuvaajina ovat olleet Eino Kari ja Theodor Luts. Myös Uuno Klamin musiikkiin kannattaa kiinnittää huomiota. Mainittakoon vielä, että Mikko Jauho ja Tiina Tiilikka ovat kirjoittaneet elokuvasta kiinnostavasti kirjassa Filmi-Kela Suomi-filmistä sosiaalipolitiikkaan (2009).

Ne 45000 (1933)
Ohjaus: Erkki Karu, Risto Orko
Pääosissa: Jalmari Rinne, Helena Koskinen, Kaarlo Angerkoski. 

Meidän poikamme merellä (1933)

Erkki Karun elokuvaa Meidän poikamme merellä (1933) pidetään yleensä ensimmäisenä suomalaisena musikaalina (tosin Yrjö Nortan kahta vuotta aikaisempi Sano se suomeksi sisälsi sekin musikaalin piirteitä). Musiikkinumerot ovatkin Georg Malmsténin tähdittämän teoksen parasta antia (erityisesti kiinnostavasti lavastettu Sukellusvenevalssi). Muuten filmi on varsin pahasti ajan kuluttama. Juoni on lattea ja se kerrotaan laahaavasti. 
Karun ohjauksessa parasta ovat sotilaiden toimintaa dokumentoivat kohtaukset. Lopun sotaharjoitus- ja sukellusvenejaksoon on saatu jopa iskevyyttä. Ideologisesti Meidän poikamme merellä on aikansa tuote. Armeija esitetään ensin turvallisena paikkana, jossa pojat koulitaan miehiksi, mutta lopun sotaharjoitusjakso kertoo sitten jo suoraan asian vakavammasta puolesta, vaikka loppu on (tietenkin) onnellinen. Tämä tuo (tahattomastikin) ristiriitaa armeijaa ylistävään yleissävyyn. 
Sotilasfarssiksi elokuvaa ei voi vielä kutsua, vaikka joitakin lajille tyypillisiä vitsejä onkin mukana. 1930-luvun sotilasfarsseille oli tyypillistä ns. kääntymiskertomus, jossa pelkuri tai mammanpoika kasvoi rohkeaksi vastuunottajaksi. Malmsténin hahmossa on tästä piirteitä sikäli, että alussa hän pinnaa päästäkseen katsomaan kaunista sairaanhoitajaa (juonen arvannut lääkäri antaa hänelle risiiniöljyä), mutta lopussa pelastaa koko pulaan joutuneen sukellusveneensä miehistön nousemalla henkensä kaupalla pintaan. Malmsténin hahmon miehisyyttä ei kuitenkaan aseteta missään vaiheessa vakavasti kyseenalaiseksi.

Meidän poikamme merellä (1933)
Ohjaus: Erkki Karu
Pääosissa: Georg Malmstén, Kati Aspelin, Aku Käyhkö, Jaakko Korhonen

Tukkipojan morsian (1931)

Erkki Karu oli suomalaisen elokuvan voimamies itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina. Hänen luotsaamanaan Suomi-Filmi siirtyi myös äänielokuvan aikakauteen. Karun omista ohjauksista ensimmäinen äänielokuva on Tukkipojan morsian (1931). Sen tarinan lähtökohta on tavanomainen. Kosken Leena (Helena Koskinen) on kaunis nuori nainen, jota pitäjän rikkain isäntä (Aku Käykö) kosiskelee. Tansseihin paikalle pelmahtanut Erkki (Urho Somersalmi) laittaa kuitenkin lusikkansa soppaan ja tilanne mutkistuu kolmiodraamaksi.
Muodoltaan Tukkipojan morsian on jonkinlainen antologinen kollaasi, jossa on paljon erilaisia aineksia. Tukkilaiselokuvaa, runsaasti musiikkia, rakkautta, luontokuvaa, draamaa ja komediaa. Karu käytti usein muulloinkin tällaista muotoa, jossa voi arvata kaupallisen motiivin. Elokuvan tuli käydä kaupaksi mahdollisimman suurelle katsojajoukolle, mutta ratkaisuissa tekee mieli nähdä myös jonkinlainen elokuvan ja maailman hahmottamisen filosofia. Yhtäkaikki tulos on parhaimmillaan persoonallinen.
Tukkipojan morsian käynnistyy lyyrisin luontokuvin juhannuksen vietosta. Kotimaisessa elokuvassa ei ole ollut toista ohjaajaa, joka Karun osoittamalla pieteetillä olisi kuvannut Suomen luontoa tarinan taustaksi ja myös sen elimelliseksi osaksi. Tässä elokuvassa varsinkin ensimmäiset kahdeksantoista minuuttia ovat tässä suhteessa hienoa katsottavaa.
Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä unimaisemmaksi se muuttuu. Jälleen kerran moraalinen hyveellisyys palkitaan moneen kertaan rakkaudella ja myös talouden saralla. Talous ja rakkaus kietoutuvatkin monisyisellä ja oudolla tavalla, kun onnelliseen loppuun päädytään niin monen juonellisen piruetin kautta, että taloudellisen menestyksen sattumanvaraisuus tulee varmasti kaikille katsojille selväksi.
Urho Somersalmen esittämä sankari on jonkinlainen supermies, jossa perinteen ja modernien piirteiden parhaat piirteet yhdistyvät. Tämä huipentuu lopun kuvassa, jossa kartanon edessä seisoo mannermainen loistoauto. Somersalmi ei kuitenkaan pärjäisi ilman vaurasta isäänsä (Thorild Bröderman), jonka rahapussi lopulta ratkaisee ongelmat.
Kerronta onkin viimeisen päälle patriarkaalista. Mistään ei tulisi mitään ilman (vanhempia) miehiä. Edellä mainittu unimaisuus luo kuitenkin kaiken ylle jonkinlaisen monimielisyyden ilmapiirin. Kerronta on välillä laahaavaa eikä henkilöissä ole psykologista syvyyttä. Teatraaliseen tarinaan ja näyttelemiseen olisi välillä kaivattu melodramaattisesti kiihkeämpää otetta, mutta lopun huutokauppajakso on tässä suhteessa komea. Kiintoisaa muuten, että 30-luvun alun suomalaisessa elokuvassa käsitellään pakkohuutokauppaa, vaikka tilanne ratkaistaankin sadunomaisin keinoin.
Hieno on myös kohtaus, jossa Somersalmen esittämä Erkki osoittaa ylivoimaisuutensa kilpakosijansa yllyttämille riidanhaastajille syömällä paljon ja heiluttelemalla sen jälkeen käsissään tuvan penkkiä. Tässä vaiheessa riidanhaastajat (joukossa Aku Korhonen) poistuvat vähin äänin. Tapani Maskulan mukaan kyseessä on "yksi suomalaisen elokuvahistorian muistettavimmista kohtauksista. En voi kuvitella samanlaista väkivallatonta auktoriteetin ilmausta enää nykyfilmiin".
Tukkipojan morsianta kannattelee runebergilainen käsitys isänmaasta ja sen kuluessa koetaan tunnetasolla aivan kuin jonkinlainen aikamatka 1800-luvun lopun tunnelmista tuolloiseen nykyaikaan. Olkoonkin, että filmin tapahtuma-aika pysyy koko ajan samana. Tämäkin vahvistaa filmin unenomaista tunnelmaa. Epätasainen, mutta kiehtova teos, joka oli myös Aito Mäkisen suosikkielokuva.

Tukkipojan morsian (1931)
Ohjaus: Erkki Karu
Pääosissa: Helena Koskinen, Aku Käyhkö, Urho Somersalmi, Hemmo Kallio, Thorild Bröderman.

Kotimaisen mykkäelokúvan renessanssi

Viimeisen parin vuoden aikana on saatu seurata pienimuotoista kotimaisen mykkäelokuvan buumia, joka saattaa aiheuttaa uudelleenarviointeja niin yksittäisten tekijöiden kuin koko kotimaisen mykkäkauden historiankin osalta. Tärkeänä puuhamiehenä asian taustalla on ollut mykkäelokuvan johtava kotimainen asiantuntija Kari Glödstaf, joka on myös avustanut Kansallista audiovisuaalista instituuttia vanhojen teosten restauroimisessa. Toki Kavin korkeatasoisissa restauroinneissa on ollut mukana muitakin taitureita.
Elokuvia on myös kiitettävästi esitetty viime vuosina laadukkaasti säestettynä niin Suomalaisen elokuvan festivaalilla Turussa kuin tietysti Forssan mykkäelokuvafestivaaleillakin. WHS-teatteri Union Helsingissä esitti taannoin todella harvoin nähdyn Polyteekkarifilmin (1924). Eräänä buumin ilmentymänä voisi pitää sitäkin, että kadonnut kaikkien aikojen ensimmäinen kotimainen näytelmäelokuva Salaviinanpolttajat toteutettiin uudestaan 2017 Juho Kuosmasen ohjaamana. Aloitteen asiasta teki Loud Silents-festivaalin johtaja Otto Kylmälä. Autonomian aikaisia kotimaisia elokuvia (jotka kaikki ovat Teuvo Puron Sylviä lukuunottamatta kadonneet) on itse asiassa sen verran vähän, että ne voisi säilyneiden tietojen pohjalta ohjata kaikkikin uudelleen!
Viime vuosien uudelleen restauroituja kotimaisia ovat olleet ainakin seuraavat elokuvat (suluissa ohjaajan nimi): Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa (Teuvo Puro) 1921, Kihlaus (Teuvo Puro) 1922, Finlandia (Erkki Karu) 1922, Rautakylän vanha parooni (Carl Fager) 1923, Suursalon häät (Konrad Tallroth) 1924, Myrskyluodon kalastaja (Erkki Karu) 1924 ja Suvinen satu (Erkki Karu) 1925.
Kaiken lisäksi käytännössä tämä kaikki on tulossa myös kotikatsojien ulottuville. Kenties kaikkien aikojen tärkeimmän elokuvayhtiömme Suomi-Filmin kaikki pitkät elokuvat nimittäin on jo julkaistu jättimäisenä dvd-boksina ja suurin osa kotimaisista mykkäfilmeistä on nimenomaan Suomi-Filmin tuotantoa. Suomalaisen elokuvan löytöretki siis jatkuu yhä myös menneisyyteen päin.