Ne 45000 (1933)

Erkki Karun ja Risto Orkon elokuva Ne 45 000 on keuhkotaudin vaaroista varoittava ja sen ehkäisystä kertova propagandaelokuva. Elokuvan nimi viittaa tuolloin tuberkuloosiin sairastuneiden vuosittaiseen määrään maassamme. Suomi-Filmi toteutti teoksen yhdessä Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistyksen kanssa ja käsikirjoitus perustuu Maila Talvion edellisenä vuonna ilmestyneeseen romaaniin.
Juoni on valistusta yhdistettynä kolmiodraamaan. Helmi (Helena Koskinen) pyörtyy ollessaan tanssimassa poikaystävänsä Heikin (Kaarlo Angerkoski) kanssa. Lääketieteen kandidaatti Antti Ahonen (Jalmari Rinne) tutkii Helmin ja tämän muutkin perheenjäsenet, joilta löytyy tuberkuloosia isää lukuunottamatta. Heikki uskoo Helmin kiinnostuneen Antista ja katkeroituu.
Elokuva on epätasainen, mutta ajankuvana kiinnostava kokonaisuus. Siihen nähden, että se on 1930-luvulla tehtyä propagandaa, on sävy melko hillitty. Kieltämättä draama on kömpelöä, mutta onnistuu ajoittain koskettamaan. Elokuvan varsinainen pointti on kuitenkin valistus ja siihen liittyvät dokumentaariset jaksot sisältävät hienoa visuaalista ilmaisua, aivan aikansa kansainväliseen huippuluokkaan verrattavaa. Ei ihme, että Markku Tuuli vertasi elokuvaa aikanaan (1979) näiltä osin Pare Lorentzin teoksiin. Sairaalajaksot sijoittuvat kuvitteelliseen Kukkarannan parantolaan, todellisina kuvauspaikkoina on käytetty Helsingin Tuberkuloosisairaalaa ja Tarinaharjun parantolaa. Kuvaajina ovat olleet Eino Kari ja Theodor Luts. Myös Uuno Klamin musiikkiin kannattaa kiinnittää huomiota. Mainittakoon vielä, että Mikko Jauho ja Tiina Tiilikka ovat kirjoittaneet elokuvasta kiinnostavasti kirjassa Filmi-Kela Suomi-filmistä sosiaalipolitiikkaan (2009).

Ne 45000 (1933)
Ohjaus: Erkki Karu, Risto Orko
Pääosissa: Jalmari Rinne, Helena Koskinen, Kaarlo Angerkoski. 

Tukkipojan morsian (1931)

Erkki Karu oli suomalaisen elokuvan voimamies itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina. Hänen luotsaamanaan Suomi-Filmi siirtyi myös äänielokuvan aikakauteen. Karun omista ohjauksista ensimmäinen äänielokuva on Tukkipojan morsian (1931). Sen tarinan lähtökohta on tavanomainen. Kosken Leena (Helena Koskinen) on kaunis nuori nainen, jota pitäjän rikkain isäntä (Aku Käykö) kosiskelee. Tansseihin paikalle pelmahtanut Erkki (Urho Somersalmi) laittaa kuitenkin lusikkansa soppaan ja tilanne mutkistuu kolmiodraamaksi.
Muodoltaan Tukkipojan morsian on jonkinlainen antologinen kollaasi, jossa on paljon erilaisia aineksia. Tukkilaiselokuvaa, runsaasti musiikkia, rakkautta, luontokuvaa, draamaa ja komediaa. Karu käytti usein muulloinkin tällaista muotoa, jossa voi arvata kaupallisen motiivin. Elokuvan tuli käydä kaupaksi mahdollisimman suurelle katsojajoukolle, mutta ratkaisuissa tekee mieli nähdä myös jonkinlainen elokuvan ja maailman hahmottamisen filosofia. Yhtäkaikki tulos on parhaimmillaan persoonallinen.
Tukkipojan morsian käynnistyy lyyrisin luontokuvin juhannuksen vietosta. Kotimaisessa elokuvassa ei ole ollut toista ohjaajaa, joka Karun osoittamalla pieteetillä olisi kuvannut Suomen luontoa tarinan taustaksi ja myös sen elimelliseksi osaksi. Tässä elokuvassa varsinkin ensimmäiset kahdeksantoista minuuttia ovat tässä suhteessa hienoa katsottavaa.
Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä unimaisemmaksi se muuttuu. Jälleen kerran moraalinen hyveellisyys palkitaan moneen kertaan rakkaudella ja myös talouden saralla. Talous ja rakkaus kietoutuvatkin monisyisellä ja oudolla tavalla, kun onnelliseen loppuun päädytään niin monen juonellisen piruetin kautta, että taloudellisen menestyksen sattumanvaraisuus tulee varmasti kaikille katsojille selväksi.
Urho Somersalmen esittämä sankari on jonkinlainen supermies, jossa perinteen ja modernien piirteiden parhaat piirteet yhdistyvät. Tämä huipentuu lopun kuvassa, jossa kartanon edessä seisoo mannermainen loistoauto. Somersalmi ei kuitenkaan pärjäisi ilman vaurasta isäänsä (Thorild Bröderman), jonka rahapussi lopulta ratkaisee ongelmat.
Kerronta onkin viimeisen päälle patriarkaalista. Mistään ei tulisi mitään ilman (vanhempia) miehiä. Edellä mainittu unimaisuus luo kuitenkin kaiken ylle jonkinlaisen monimielisyyden ilmapiirin. Kerronta on välillä laahaavaa eikä henkilöissä ole psykologista syvyyttä. Teatraaliseen tarinaan ja näyttelemiseen olisi välillä kaivattu melodramaattisesti kiihkeämpää otetta, mutta lopun huutokauppajakso on tässä suhteessa komea. Kiintoisaa muuten, että 30-luvun alun suomalaisessa elokuvassa käsitellään pakkohuutokauppaa, vaikka tilanne ratkaistaankin sadunomaisin keinoin.
Hieno on myös kohtaus, jossa Somersalmen esittämä Erkki osoittaa ylivoimaisuutensa kilpakosijansa yllyttämille riidanhaastajille syömällä paljon ja heiluttelemalla sen jälkeen käsissään tuvan penkkiä. Tässä vaiheessa riidanhaastajat (joukossa Aku Korhonen) poistuvat vähin äänin. Tapani Maskulan mukaan kyseessä on "yksi suomalaisen elokuvahistorian muistettavimmista kohtauksista. En voi kuvitella samanlaista väkivallatonta auktoriteetin ilmausta enää nykyfilmiin".
Tukkipojan morsianta kannattelee runebergilainen käsitys isänmaasta ja sen kuluessa koetaan tunnetasolla aivan kuin jonkinlainen aikamatka 1800-luvun lopun tunnelmista tuolloiseen nykyaikaan. Olkoonkin, että filmin tapahtuma-aika pysyy koko ajan samana. Tämäkin vahvistaa filmin unenomaista tunnelmaa. Epätasainen, mutta kiehtova teos, joka oli myös Aito Mäkisen suosikkielokuva.

Tukkipojan morsian (1931)
Ohjaus: Erkki Karu
Pääosissa: Helena Koskinen, Aku Käyhkö, Urho Somersalmi, Hemmo Kallio, Thorild Bröderman.