maanantai 12. elokuuta 2019

Roinilan talossa (1935)

 Roinilan talossa (1935) jäi Erkki Karun viimeiseksi elokuvaksi ohjaajan kuoltua aivokalvontulehdukseen. Filmi perustuu Minna Canthin samannimiseen näytelmään. Ojalan isäntä on kuollut ja testamentti kadonnut. Kuolleen isännän veljenpoika Olli (Kaarlo Kartio) ottaa talon haltuunsa ja yrittää saada Roinilan tyttären (Rauni Luoma) naimisiin kanssaan. Leffa ei kuulu ohjaajansa tuotannon parhaimmistoon, vaan sen epätasaisessa toteutuksessa näkyvät vielä äänielokuvan alkuvaiheen hankaluudet. 
Karun elokuva ei silti ole tyystin vailla ansioita. Ohjaaja on onnistunut tuomaan mukaan tavaramerkkinsä lyyrisen luontokuvauksen, johon yhdistyy kansanelämän miltei dokumentaarista havainnointia. Parhaimmillaan Karu pystyy vaivatta liukumaan realistisesta kerronnasta runolliseen maiseman ylistykseen, jossa tavalliset ihmiset nähdään epätäydellisinä, mutta sympaattisina. Tässä mielessä koskettavin on Roinilan Eeron (Eero Eloranta) ja Meri-Matin (Hemmo Kallio) kesäöinen kalastusjakso. Parhaasta näyttelijäsuorituksesta Roinilan talossa vastaa koomikkosuosikkeihini kuuluva Kaarlo Kartio, joka irrottelee täysillä juonittelevan Ojalan Ollin roolissa. Parhaassa kohtauksessa hän onnistuu vakuuttamaan tunteidensa kohteen siitä, että nainen on huomaamattaan suostunut hänen kosintaansa.
Ideologisesti Roinilan talossa noudattelee SF:n tyypillistä linjaa, jossa kartettiin liian kärkeviä kannanottoja ja haluttiin satsata kansakunnan yhtenäisyyteen. Paitsi liiketaloudellisesti, tämä oli ymmärrettävää myös siitä näkökulmasta, että maassa oli eletty itsenäisyyden ensimmäiset vuosikymmenet varsin suurten ristiriitojen repimänä. Karun näkemys ei silti liene pelkkää laskelmointia. Toteutuksen vilpittömyys vihjaa, että miehellä aivan aidosti oli topeliaaninen näkemys Suomen maasta ja kansasta.

Roinilan talossa (1935)
Ohjaus: Erkki Karu
Pääosissa: Iivari Tuomisto, Rauni Luoma, Eero Eloranta, Toivo Palomurto, Laila Rihte, Kaarlo Kartio, Hemmo Kallio.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti