Tuulinen päivä

Suomalaisen avantgarde-elokuvan tienraivaajana muistettu Eino Ruutsalo toteutti 1960-luvun alkupuoliskolla myös neljä pitkää näytelmäelokuvaa, jotka sisälsivät runsaasti kokeellisia elementtejä. Toisena niistä valmistui Tuulinen päivä (1962), jota jälkikatsannossa on usein pidetty ohjaajan pitkistä töistä arvostetuimpana. Se on modernin jazzin säestämä arvoituksellinen kertomus rakkauden etsinnästä.

Kirsi (Raili Metsä) viettää kesää saarella Matin (Yrjö Tähtelä) kanssa. Syksyn tultua mies lähtee kaupunkiin ja Kirsi odottaa häntä takaisin. Kun Matti ei palaa, lähtee nainen hänen peräänsä, mutta tuloksetta. Sen sijaan Kirsi kohtaa Jakobin (Herman Schaibel) ja Vanhan miehen (Unto Salminen).

Tuulisen päivän juoni on siis hyvin löyhä ja sen pyrkimykset ovatkin muualla. Elokuvan hahmot kärsivät jonkinlaisesta eksistentiaalisesta tyhjyydestä ja kuvissa tuntuu toisinaan olevan epämääräistä uhkaa ja sijoiltaan olon tunnelmaa. Tätä korostaa sekin, että rakkaus vaikuttaa aina samanlaiselta, se noudattaa samoja muotoja, vaikka kohde vaihtuu. Toisaalta tässä voi nähdä myös jonkinlaista parodiaa romanttista rakkautta kohtaan. Samaan viittaa tarkoituksellisen antirealistinen replikointi, joka sisältää niin runollisia kuin kömpelöitäkin aineksia. Parodiset piirteet ovat Juri Nummelinin mukaan ominaisia jo Ruutsalon romaanille Toropainen tyrmätään (1945).

Itse koin Tuulisen päivän hyvin voimakkaasti hajoavan subjektin kuvauksena, ihmisillä ei ole kiinteää minuutta ja he ovat oman ympäristönsä ja kulttuurinsa vankeja. Taustalla on myös sodan ja holokaustin varjo. Tähän viittaavat niin Jakobin repliikki (Haittako sinua, että olen juutalainen) kuin Kirsin lopussa näkemä uni keskitysleirivangeista. Henkilöt ovat lukkiutuneita muistoihinsa. Kirsi etsii Mattia löytämättä tätä ja Vanha mies kaihoaa saarella kokemaansa rakkautta. Voisi ajatella, että muistot ovat henkilöille tärkeämpiä kuin jokapäiväinen elämä. Tämä viittaa umpioituneeseen persoonallisuuteen, jolloin suhde itseen ja toisiin on Erich Frommin tarkoittamalla tavalla nekrofiilinen (omien ajatusten kanssa seurustellessa ei haluta kohdata aitoa ihmistä). Muistot ja haaveet ovat taakka, mutta toisaalta vaihdettavissa aina uutta kohdetta koskeviksi.  Tällä tavoin Tuulinen päivä laajenee koko kulttuurin analyysiksi ja tavoittelee samanlaisia asioita kuin samaan aikaan ranskalainen uusi romaani, jonka keskeistä tematiikkaa subjektin hajoaminen, muistot ja aika olivat. Aikalaisarvosteluissa viitattiin myös Alain Resnaisin elokuvaan Viime vuonna Marienbadissa.

Tuulisessa päivässä on tietenkin tarinankuljetuksen, replikoinnin ja teemojen esittämisen tasolla kömpelyyksiä, mutta ne eivät peitä sitä, että kyseessä on kunnianhimoinen teos, joka oli varsinkin omana aikanaan kotimaisessa elokuvassa poikkeuksellinen pohtiessaan koko länsimaisen kulttuurin tilaa. Ahdistavan tunnelman vastapainoksi elokuvassa on myös vapauttavat elementtinsä. Rakkaussuhteita ei esitetä moralistisesti (eikä siinä tässä yhteydessä järkeä olisikaan), teoksen muoto on avoin (vaikka siinä tarina onkin, se ei hallitse kerrontaa) ja ehdotonta loppusulkeumaa ei ole. Kaikki tällainen antaa tilaa katsojan omille tulkinnoille ja tunteille.

Ohjaus: Eino Ruutsalo

Pääosissa: Raili Metsä, Yrjö Tähtelä, Unto Salminen, Herman Schaibel