maanantai 16. joulukuuta 2019

Selim (2019)

Suomessa ilman julkista tukea tehdään runsaasti elokuvia, varsinkin nyt, kun tekniset mahdollisuudet ovat entistä paremmat. Pitkiä elokuviakin syntyy ja osa niistä yltää jopa valtakunnallisille kankaille. Yhdysvaltalaisessa tuotannossa indietuotannolla tarkoitetaan usein laadukasta ihmissuhdedraamaa, joka poikkeaa Hollywoodin valtavirrasta aikuisemmalla otteellaan. Suomessa taas indietuotannot ovat olleet perinteisesti lajityyppielokuvia, joita ovat tehneet kansainvälistä viihdettä ahmineet fanit. Niinpä kansalliseen merkkihenkilöön keskittyvä elokuva on tässä lajissa todellinen harvinaisuus.
Porissa sellainen kuitenkin on tehty, Antti-Jussi Marjamäen ohjaama Selim (2019), joka valottaa Pohjolan Chopiniksikin kutsutun porilaislähtöisen säveltäjän Selim Palmgrenin vaiheita ja sai ensi-iltansa Pori Film Festivalilla. Ilmaisultaan elokuva on varsin perinteinen ja noudattelee lajityyppinsa sääntöjä uskollisesti. Tarina alkaa siitä, kun seitsemäntoista vuotias Selim (Juha Loukkalahti) on lähdössä opiskelemaan musiikkia maamme pääkaupunkiin ja saa evästyksiä äidiltään (Annu Valonen). Tästä sitten lähdetään seuraamaan säveltaiturin vaiheita niin opiskelemassa, säveltämässä kuin rakkauselämän pyörteissäkin. Elokuva on saanut innoitteensa porilaisessa Contakti-teatterissa aikanaan esitetystä Rakas Selim-näytelmästä, jonka on kirjoittanut Hely Kallio. Ohjaaja on sitten sen pohjalta laatinut elokuvakäsikirjoituksen.
Ilmaisun tietty perinteisyys näkyy siinä, että varsinkin elokuvan alkupuolella jotkut sisäkohtaukset ovat hieman jäykkiä, mutta kokonaisuutena teos on yllättävän hyvä. Se viihdyttää ja vetoaa tunteisiinkin, elokuva on myös ammattitaitoisesti toteutettu. Keski-Porin kirkkoon sijoitetut kohtaukset tuovat hienosti esiin kirkon kauneuden. Jos ajatellaan dramaturgiaa, niin filmi sisältää melko paljon aikahyppyjä, mutta kokonaisuutena juoni pysyy hyvin koossa. Tosin on mainittava, että kun Selim ja hänen vaimonsa Maikki pidätetään Sleesiassa ensimmäisen maailmansodan sytyttyä, niin kohtaus jää kummallisesti ilmaan. Vankilasta siirrytään vuosia eteenpäin eikä sellikohtaukseen enää palata.
Temaattisesti elokuva liikkuu taiteilijakuvausten yleisillä linjoilla sikäli, että sen keskeiset teemat ovat Selimin suhde vaimoonsa Maikkiin, aikaisempaan Järnefeltiin (Helena Känä), arkielämän ja taiteen ristiriidat, ajan kuluminen ja omien taiteellisten aikaansaannosten merkityksen punnitseminen sekä alkoholi (varsinkin nuoruusvaiheessa). Näyttelijöistä minuun suurimman vaikutuksen teki Helena Känä ristiriitaisena ja kiehtovana Maikki Järnefeltinä. Rakkaus tempaisee taiteilijaparin pyörteisiinsä, vaikka Maikki onkin vielä naimisissa. Jatkossa ristiriitoja aiheuttaa se, että Maikki haluaa Selimin säveltävän hänelle oopperan, kun mies itse haaveilee sinfonioista. Myös Maikin lapsen kohtalo, sekä oopperadiivan vanheneminen koettelevat suhdetta, mutta kaikkiaan rakkaus kuvataan vahvana, vaikkakin ristiriitaisena.
Minua liikutti silti eniten se, mikä yleensäkin elämäkertaelokuvissa. Ajan kuluminen ja ihmisten vanheneminen. Se, kuinka he joutuvat ainakin osittain luopumaan unelmistaan. Tässä mielessä Selim on varsinkin loppupuoleltaan vahva elokuva.

tiistai 26. marraskuuta 2019

Pori Film Festivalilla niin Maradonaa, kokeellista kuin paikallistakin




Jo perinteeksi muodostunut Pori Film Festival järjestetään viidettä kertaa, toista kertaa pääpaikkana on Valimo-sali. Ohjelmakattaus on monipuolinen sisältäen niin luentoja, kokeellisia teoksia, dokumentteja kuin paikallista elokuvaakin. Ensi-illassa nähdään porilaisesta säveltäjästä, Selim Palmgrenista, valmistettu elämäkertadraama Selim. Tapahtuman pääorganisaattorit Niilo Rinne ja Harri Sippola toteavat, että niin kokeellisuus kuin paikallinen tuotantokin ovat festivaalin kovaa ydintä.
-      Emme ole tämän vuoden festareille rakentaneet väkisin mitään tiettyä teemaa, ideana on tarjota kiinnostavia elokuvia ja erilaista audiovisuaalista taidetta. Yleensä ohjelmisto lähtee yksinkertaisesti rakentumaan siitä, mitä meitä kiinnostavia teoksia on tarjolla ja sitten katsotaan, mitä yhdistelmiä, yhtäläisyyksiä ja kokonaisuuksia löytyneistä teoksista voisi muodostua. Tällä kertaa erääksi pääteemaksi muodostui elokuvan ja valon yhdistelmä, mikä tapahtui sikäli luontevasti, että ensimmäistä kertaa Porissa järjestettävä Light Station -valofestivaali on yhteistyökumppanimme, Niilo Rinne selvittelee.
Eräänä vahvana juonteena festivaalilla kulkee myös dokumentaarisuus, jota edustavat elokuvat niin kuvaajataituri Robby Müllerista, kuin vihreän veran mestarista Diego Maradonastakin. Elokuvallisten ilmaisukeinojen pohdintaan taas sukelletaan Kirka Sainion (Elokuvamusiikin ja äänisuunnittelun liitto) ja Kari Yli-Annalan (Elokuvan ja maalaustaiteen valo) luennoissa. Rinne muistuttaa, että varsinkin elokuvien äänimaailmoja käsitellään elokuvateorioissa melko vähän.
-      Aihe on ilmeisen vaikea teoretisoitava ja siinäkin mielessä Sainion luento on kiinnostava. Elokuva ei koskaan ole ollut äänetön, ei edes mykkäelokuvan aikana, sillä silloinkin oli yleensä musiikkisäestys. Hiljaisuuskin on aina taiteellinen valinta.
Festivaalin satsaus kokeelliseen elokuvaan on ollut tietoinen valinta. Rinteen mukaan festivaalille on ollut avoin haku ja kiinnostavimpia töitä on poimittu mukaan. Järjestäjillä ei ole mitään kerronnallisiakaan töitä vastaan, mutta he haluavat korostaa elokuvan monipuolista luonnetta.
-      Tarinallisuus on aina ollut hallitsevaa ja nykyään elokuvateattereissa ja suoratoistopalveluissa sitä on lähes pelkästään. Haluamme tarjota jotain muuta ja samalla myös intensiivisen tapahtumakokemuksen mielenkiintoisissa tiloissa, kollektiivisesti luodun kokonaistaideteoksen, joka vuotaa elokuvan rajojen yli ja jonka piirissä maailma näyttää toisenlaiselta.

Rinne kertoo, että häntä kiehtoo myös pelkistetty ilmaisu, pohdinta siitä mitä elokuva on ja voi olla. Hän muistuttaa, että esimerkiksi kännykällä kuvattu ja minuutin mittainen teos voi olla toimiva elokuva, jos tekemään on lähdetty ajatus edellä. Liikkumavaraa on paljon.

-      Meillä oli kolmantena vuonna intialaislähtöisen Methil Komalankuttyn teos Count-Down, joka kesti alle minuutin. Siinä mies odottaa hissiä, mutta idea toimi erittäin hyvin. Tekijä oli mukana kotimaassaan myös haikuelokuvafestivaalin toiminnassa. Se keskittyy amatöörien tekemiin pieniin elokuviin. Tällaiset alle viiden minuutin mittaiset teokset kiehtovat meitä ja siksi näytämme tänä vuonna sarjan tällä Intiassa järjestettävällä festivaalilla palkittuja elokuvia.
Rinne pohtii, että elokuvan ja valokuvan välinen rajanveto on sekin kiehtova.  Valokuvataiteessa on vain yksi kuva, mutta sitä voi miettiä pitkään. Samalla tavoin lyhytelokuva voi kestää vaikkapa puoli minuuttia ja siinä voi olla vain yksi kuva. Hän viittaa myös iranilaisen mestariohjaajan Abbas Kiarostamin estetiikkaan. Tavallaan tämä on myös paluuta elokuvan alkujuurille, Lumieren veljesten tuotantoon.
Eräs Pori Film Festivalin tavaramerkki on myös sen ajankohta, joka on aina ollut marraskuun loppu. Rinne vahvistaa, että valinta on tarkoituksellinen. Tällä tavoin saadaan valkokankaan valoa synkkään länsirannikon syksyyn. Festivaalin järjestelyissä toista vuotta mukana oleva Harri Sippola kertoo, että tuli elokuvamaailmaan omien tuotantojensa kautta. Suurin tekijä oli tietenkin Mika Rätön ohjaama Samurai Rauni Reposaarelaisen seikkailut, jonka tuottajana Sippola toimi.
-      Porissa voi tehdä asioita puhtaalta pöydältä ja täällä on tekemisessä tietty omaehtoisuus. Täällä on aina ollut pieni ja innokas tekijöiden joukko. Jos historiaa ajatellaan, niin vaikkapa viime vuonna esillä ollut Tepi Salokari, Iikka Vehkalahti ja tänä vuonna kahdella elokuvalla esillä oleva Noora Männistö ovat olleet vahvoja tekijöitä.
Niilo Rinne muistuttaa, että Marja-Terttu Salokari on ollut kansallisestikin yksi uranuurtajista naistekijänä.
-      Hän oli ensimmäisiä naisia, jotka pääsivät elokuvaa opiskelemaan ja hän leikkasi esimerkiksi Rauta-ajan.
Festivaali on ollut mukana tuottamassa myös uutta porilaista elokuvaa, ainakin sikäli, että se motivoi viime vuonna saattamaan valmiiksi Tuomas Niskasen ohjaaman ja Kauko Röyhkän käsikirjoitukseen perustuvan Harhaman, joka on varsin ansiokas elokuva. Varsinkin, kun ottaa huomioon, että se tuotettiin noin 3000 euron budjetilla.
-         Festari tuotti elokuvan valmistumiselle deadlinen ja niin pitkään työpöydälle jäänyt teos saatettiin valmiiksi, Rinne kertoo.
Hieman samanlainen tapaus on tänä vuonna nähtävä Selim, joka sekin ilmeisesti valmistuu esityskuntoon varsin lähellä festivaalia. Rinne ja Sippola muistuttavatkin, että nähtävää riittää laidasta laitaan.
-      Vaikka meillä onkin runsaasti kokeellista ohjelmistoa, niin tavallistakin katsottavaa riittää. Selim ja Noora Männistön dokumentit kiehtovat varmasti monia katsojia ja Männistö on myös itse paikalla. Diego Maradona-dokkarin oheen on järjestetty jalkapallokeskustelu, jossa ovat mukana ainakin Mikko I. Elo, Rami Nieminen ja Reetta Turtiainen.
Kokeelliselta puolelta järjestäjät haluavat erikseen vielä suositella HT Nuotion kuratoimaa Metakino-sarjaa, jossa on Rinteen mukaan tarjolla aivan maagisia pätkiä. Nuotio on eräs Suomen nousevia elokuvakirjoittajia, joka on mukana myös helsinkiläisen WHS-teatteri Unionin toiminnassa. Siellä on myös esitetty Metakino-sarjaa aikaisemmin.

torstai 21. marraskuuta 2019

Tuulinen päivä



Suomalaisen avantgarde-elokuvan tienraivaajana muistettu Eino Ruutsalo toteutti 1960-luvun alkupuoliskolla myös neljä pitkää näytelmäelokuvaa, jotka sisälsivät runsaasti kokeellisia elementtejä. Toisena niistä valmistui Tuulinen päivä (1962), jota jälkikatsannossa on usein pidetty ohjaajan pitkistä töistä arvostetuimpana. Se on modernin jazzin säestämä arvoituksellinen kertomus rakkauden etsinnästä.
Kirsi (Raili Metsä) viettää kesää saarella Matin (Yrjö Tähtelä) kanssa. Syksyn tultua mies lähtee kaupunkiin ja Kirsi odottaa häntä takaisin. Kun Matti ei palaa, lähtee nainen hänen peräänsä, mutta tuloksetta. Sen sijaan Kirsi kohtaa Jakobin (Herman Schaibel) ja Vanhan miehen (Unto Salminen).
Tuulisen päivän juoni on siis hyvin löyhä ja sen pyrkimykset ovatkin muualla. Elokuvan hahmot kärsivät jonkinlaisesta eksistentiaalisesta tyhjyydestä ja kuvissa tuntuu toisinaan olevan epämääräistä uhkaa ja sijoiltaan olon tunnelmaa. Tätä korostaa sekin, että rakkaus vaikuttaa aina samanlaiselta, se noudattaa samoja muotoja, vaikka kohde vaihtuu. Toisaalta tässä voi nähdä myös jonkinlaista parodiaa romanttista rakkautta kohtaan. Samaan viittaa tarkoituksellisen antirealistinen replikointi, joka sisältää niin runollisia kuin kömpelöitäkin aineksia. Parodiset piirteet ovat Juri Nummelinin mukaan ominaisia jo Ruutsalon romaanille Toropainen tyrmätään (1945).
Itse koin Tuulisen päivän hyvin voimakkaasti hajoavan subjektin kuvauksena, ihmisillä ei ole kiinteää minuutta ja he ovat oman ympäristönsä ja kulttuurinsa vankeja. Taustalla on myös sodan ja holokaustin varjo. Tähän viittaavat niin Jakobin repliikki (Haittako sinua, että olen juutalainen) kuin Kirsin lopussa näkemä uni keskitysleirivangeista. Henkilöt ovat lukkiutuneita muistoihinsa. Kirsi etsii Mattia löytämättä tätä ja Vanha mies kaihoaa saarella kokemaansa rakkautta. Voisi ajatella, että muistot ovat henkilöille tärkeämpiä kuin jokapäiväinen elämä. Tämä viittaa umpioituneeseen persoonallisuuteen, jolloin suhde itseen ja toisiin on Erich Frommin tarkoittamalla tavalla nekrofiilinen (omien ajatusten kanssa seurustellessa ei haluta kohdata aitoa ihmistä). Muistot ja haaveet ovat taakka, mutta toisaalta vaihdettavissa aina uutta kohdetta koskeviksi.  Tällä tavoin Tuulinen päivä laajenee koko kulttuurin analyysiksi ja tavoittelee samanlaisia asioita kuin samaan aikaan ranskalainen uusi romaani, jonka keskeistä tematiikkaa subjektin hajoaminen, muistot ja aika olivat. Aikalaisarvosteluissa viitattiin myös Alain Resnaisin elokuvaan Viime vuonna Marienbadissa.
Tuulisessa päivässä on tietenkin tarinankuljetuksen, replikoinnin ja teemojen esittämisen tasolla kömpelyyksiä, mutta ne eivät peitä sitä, että kyseessä on kunnianhimoinen teos, joka oli varsinkin omana aikanaan kotimaisessa elokuvassa poikkeuksellinen pohtiessaan koko länsimaisen kulttuurin tilaa. Ahdistavan tunnelman vastapainoksi elokuvassa on myös vapauttavat elementtinsä. Rakkaussuhteita ei esitetä moralistisesti (eikä siinä tässä yhteydessä järkeä olisikaan), teoksen muoto on avoin (vaikka siinä tarina onkin, se ei hallitse kerrontaa) ja ehdotonta loppusulkeumaa ei ole. Kaikki tällainen antaa tilaa katsojan omille tulkinnoille ja tunteille.

Ohjaus: Eino Ruutsalo
Pääosissa: Raili Metsä, Yrjö Tähtelä, Unto Salminen, Herman Schaibel



perjantai 23. elokuuta 2019

"Eemeli-elokuvan ketunrautakohtaus pelotti"

Blogissa alkaa uusi sarja, jossa haastatellaan elokuvan kanssa  tavalla tai toisella tekemisissä olevia henkilöitä. Ensimmäisenä puheenvuoron saa Oulun elokuvakeskuksen toiminnanjohtaja Sauli Pesonen. Kerrotko ensin hiukan itsestäsi? Eli mitä olet tehnyt elokuvaan liittyen elämäsi aikana ja mitä teet Oulun elokuvakeskuksessa?
- Toimin elokuvakoneenhoitajana Kirjastokino- ja Studio-teattereissa vuodesta 1982 lähtien jonnekin 90-luvun alkupuolelle saakka keikkaluontoisesti. Olin myös Haukiputaan kunnankinon Kino Jatulin teatterinhoitajana 80-luvun alkupuolella. Elokuva-arvosteluita taas kirjoitin vuodesta 1981 vuoteen 2005 saakka eri lehtiin. Eniten niitä syntyi Oulu-lehteen ja Kalevaan. Kaikkiaan kritiikkejä lienee kertynyt muutama tuhat. Kirjapuolella olen tehnyt muutamia toimitustöitä sekä kolme omaa kirjaa, joista kaksi on elokuva-aiheisia.
- Oulun elokuvakeskuksen toiminnanjohtajana olen toiminut jo yli 32 vuoden ajan. Jo sitä ennen näytin siellä elokuvia keikkaluontoisesti ja työskentelin aiemmin myös kirjastonhoitajan ja toimistotyöntekijän sijaisena elokuvakeskuksessa.
Kotimainen elokuva näkyy vankasti elokuvakeskuksen toiminnassa, sillä vuosittain sen valkokankaalla pyörivät niin tärkeimmät arthousetuotannot kuin indie-elokuviakin. Suositumpia kotimaisia on mukana kypsän iän elokuvakerho Kultalammen ohjelmistossa. Myös elokuvakeskuksen seminaareissa teema pyritään pitämään mukana. Ainakin puolet vuoden tapahtumista keskittyy säännöllisesti suomalaiseen elokuvaan. Ajankohtaisista tilaisuuksista mainittakoon juuri elokuuussa järjestetyt Siirin-päivät, joilla muistettiin ohjaaja-näyttelijä Mikko Niskasta. Lokakuussa taas juhlistetaan KAVI:n Oulun maakuntasarjaa, joka täyttää 50 vuotta. Pesosen mukaan se lienee lajissaan vanhin.
- Näillä näkymin järjestetään myös Lasse Naukkarisen Vienan-Karjala-aiheisten dokumenttien ympärille keskittyvä seminaari. Ohjaaja tulee itse siihen paikalle.

Sauli Pesosen suhde kotimaiseen elokuvaan on siis aina ollut läheinen. Ensimmäiset muistikuvat aihepiiristä ovat jo lapsena nähdyistä tv-esityksistä, kuten monilla muillakin. Ei se mitään, sanoi Eemeli (1962) teki kolmivuotiaaseen pikkupoikaan lähtemättömän vaikutuksen.
- Säikähdin alun kohtausta, jossa postinkantajan jalka jää kiinni ketunrautoihin niin, etten uskaltanut katsoa elokuvaa loppuun. Kotona meillä katsottiin kotimaisia laidasta laitaan eikä sensuuria pidetty. Myöhemminkin seurasin jo arvostelijan työni vuoksi suomalaista elokuvaa varsin kattavasti myös keskeisillä festivaaleilla.
Nykypäivän suomalaisen elokuvan tilanteen Pesonen näkee melko hyvänä, joskin parantamisen varaakin on.
- Erityisesti ilahduttaa lastenelokuvan vankka asema. Mutta vaikka sinänsä en kaipaa 80-luvun "säätiöelokuva"-tilannetta, vaihtoehtolinja voisi olla vahvempikin nykyisen populaarin otteen rinnalla. Yle voisi myös tiedostaa asemansa suomalaisen dokumentin tukijana ja levittäjänä paremmin, siinä paluu menneeseen ei olisi pahasta.
Erityisiä Sauli Pesosen spesialiteetteja ja osaamisalueita ovat aina olleet komedia ja animaatio. Komedia ja farssi ovat valikoituneet hänen mukaansa mielenkiinnonkohteiksi siksi, että naurun merkitys elämän keventäjänä on niin suuri. Toisaalta Pesonen pitää niitä myös kaikkein vaikeimpina lajityyppeinä. Ajankuvakin välittyy komedioissa ja farsseissa hänen mielestään usein elävästi ja ne samoin kestävät aikaa monesti paremmin kuin vakavammat työt. Animaatiotekniikka taas antaa Pesosen mukaan mielikuvitukselle paremmat mahdollisuudet kuin perinteinen fiktioilmaisu.
Kotimaisista komediasuosikeistaan mies mainitsee erikseen Matti Kassilan, joka hallitsi lajityypin erinomaisesti.
- Ere Kokkonen taas keskittyi siihen valkokangastöissään käytännössä täysin, siinäkin mielessä arvostan hänen pitkää uraansa. Samoin Speden alkukausi ensimmäisiin Turhapuroihin asti oli tärkeä.
Yleensä ottaen Pesonen on sekä komediasta että animaatiosta sitä mieltä, että kunhan idea ja tarina kantaa, niin tekninen ja kuvailmaisu saa olla vähemmän hiottua. Hyvänä esimerkkinä tällaisista teoksista hän pitää vaikkapa monia Aarne Tarkaksen elokuvia. Laaja-alaisena komedian tuntijana Pesosella on myös monia sellaisia suosikkeja, jotka eivät nauti laajaa arvostusta ainakaan kriitikoiden piirissä.
- Noissa ns. "guilty pleasure" -jutuissa viehättää esimerkiksi groteskius (esim. Eemeli), absurdius ja myös puhdas kornius. Speden tapauksessa myös joskus tiedostettu, mutta usein tiedostamaton camp.
Pesosen suosikkeihin lukeutuvat tältä saralta myös monet Pekka ja Pätkä-elokuvat. Niiden osalta lisämielenkiintoa tuo vertailu kahden eri käsikirjoittajan (Armand Lohikoski ja Reino Helismaa) välillä.
- Helismaa sai joskus aikaan ehkä puhtaasti vahingossa ällistyttäviä tuloksia koplaamalla aineksia, joiden ei pitäisi toimia yhtenä pakettina mitenkään, mutta toisinpa vain kävi: minusta malliesimerkki tuosta on Pekka ja Pätkä pahassa pulassa (1955).
- Animaatioissa taas veteraanipuolella Hjalmar Löfvingillä on kestävää jälkeä. Heikki Partasen ja Riitta Rautoman kansansatufilmatisoinnit ovat olleet läpi vuosien hellyttävyydessään tärkeitä. Mainoselokuvapuolella tehtiin yhtä lailla varteenotettavaa työtä.

Lopuksi Sauli Pesosen suosikit suomalaisista elokuvista studiokauden (1920-63) ajalta ja myös kotimaiset animaatiosuosikit. Aluksi listoilla piti olla kymmenen teosta, mutta ilmeisesti runsauden pula iski. En valita.

Studiokauden suosikit:
1. Risto Orko: Jääkärin morsian (1938)
2. Yrjö Norta: SF-paraati (1940)
3. Risto Orko: Taistelun tie (1940)
4. Hannu Leminen: Valkoiset ruusut (1943)
5. Teuvo Tulio: Rakkauden risti (1946)
6. Valentin Vaala: Loviisa (1946)
7. Toivo Särkkä: Katupeilin takana (1949)
8. Ilmari Unho: Härmästä poikia kymmenen (1950)
9. Ville Salminen: Lentävä kalakukko (1953)
10. Matti Kassila: Hilmanpäivät (1954)
11. Erik Blomberg: Kun on tunteet (1954)
12. Edvin Laine: Tuntematon sotilas (1955)
13. Aarne Tarkas: Vatsa sisään, rinta ulos (1959)

Animaatiosuosikit:
(Saulin kommentti: "Tässä on vain lyhyitä, pitkät elokuvat ja tv-animaatiot jätin enimmäkseen tietoisesti pois. Tämä lista on puhtaasti henkilökohtainen, eli näistä olen tykännyt itse").

1. Heikki Partanen ja Riitta Rautoma: Jänis ja vuohi (1975)
2. Liisa Helminen ja Tini Sauvo: Minulla on tiikeri (1979)
3. Camilla Mickwitz: Emilia ja onni (1978)
4. Katariina Lillqvist: Tyttö ja sotamies (1995)
5. Christian Lindblad: Space Pigs (2000)
6. Heikki Paakkanen: Iso asia (1991)
7. Ami Lindholm: Ilo irti (2006)
8. Eino Ruutsalo: Kaksi kanaa (1963)
9. Kari Häkkinen: Kanan muna (1994)
10. Marjut Rimminen: Silta (1981)
11. Heikki Prepula: Veturi (1978)
12. Seppo Suo-Anttila: Impressio (1973)
13. Hjalmar Löfving: Muutama metri tuulta ja sadetta (1932)
Kiitokset haatattelusta Sauli Pesoselle!

perjantai 16. elokuuta 2019

Elämän rouva, rouva Glad (1990)



Eeva Joenpelto kuuluu jostakin syystä niihin klassikkokirjailijoihimme, joiden tekstiä ei ole lainkaan siirretty valkokankaalle. Tämä on jopa hieman outoa, kun ottaa huomioon, että Joenpelto on käsitellyt teoksissaan usein myös historiaa ja yhteiskunnallisia murrosvaiheita. Toisaalta hänen kirjallisen uransa huippuvuodet osuivat juuri niihin aikoihin, kun kotimainen elokuva oli joko taloudellisessa kriisissä tai sitten sen aihevalintojen painopiste oli muualla.
Onneksi televisio on siirtänyt joitakin Joenpellon tekstejä visuaaliseen muotoon. Juri Nummelin onkin todennut, että nämä tv-sarjat ovat eräs todistus siitä, että Suomessakin on tehty pienen ruudun taidetta. Joitakin klassikkoja lukuunottamatta tv:n parhaiden päivien kotimainen tuotanto on suurelle yleisölle valitettavan vierasta, eivätkä tutkijatkaan ole siihen juuri tarttuneet. Aihetta olisi, sillä laadukkaita teoksia löytyy paljon.
MTV toteutti 1990 neliosaiseksi tv-sarjaksi Eeva Joenpellon romaanin Elämän rouva, rouva Glad. Kertomus alkaa siitä, kun nuori Saara Heinonen (Riitta Räty) tutustuu Åke Nygreniin (Jouko Keskinen), suuren kartanon poikaan, jolta odotetaan elämässä paljon. Åke pitää Saarasta, joka on vaatimaton ja työteliäs ja kohta nuoret menevät naimisiin, vaikka Åken kotiväki ei tavallisesta Saarasta pidäkään. Sitten käykin niin, että Åke lähtee pois ja avioliitto purkautuu, kun Saara tulee raskaaksi toiselle miehelle. Tarinan kuluessa Saara lyhentää nimensä Saraksi ja kohtaa vielä kolme miestä. Sukunimi tulee rakkaimmalta aviomieheltä.
Huomaa selvästi, että tv-sarja on toteutettu vielä silloin, kun kotimaisissa tuotannoissa pyrittiin satsaamaan laatuun ja taiteeseen viihteen vastakohtana. Vastakkainasettelu on tietenkin vanhanaikainen ja kulunutkin, mutta kun MTV-teatteri lakkasi olemasta ja tuotannot ryhdyttiin ostamaan ulkopuolelta, kanavan lippulaivaksi tulikin Salatut elämät. Tehdään Suomessa toki nykyäänkin laadukasta tv-tuotantoa, mutta samanlaista television voittokulkua kuin vaikkapa Tanskassa ja Ruotsissa (Yhdysvalloista ja brittiläisistä puhumattakaan) ei maassamme silti ole ainakaan vielä nähty.
Tämä Joenpelto-adaptaatio on joka tapauksessa oiva esimerkki siitä, että vanhoja klassikoita kannattaa muistaa ja katsoa edelleen. Tarina on itse asiassa ajankohtaisempi aatteelliselta sisällöltään nyt kuin valmistuessaan. Talous sanelee aivan kaikkea samalla tavoin kuin tässäkin ja oikeistolaiset tuulet puhaltavat moniaalla Euroopan politiikassa. Epookin toteutuksesta näkee kyllä, etteivät käytettävissä olevat resurssit ole olleet suurimmat mahdolliset, mutta ohjaaja Ritva Nuutinen onnistuu joka tapauksessa luomaan vaikuttavan fassbinderiläisen ilmapiirin, jossa sukupuolet kamppailevat ja räikeä vastakohta ihmisten päiväunelmien ja elämän realiteettien välillä paljastuu (jo alkuteosta on luonnehdittu fassbinderiläiseksi). Tämä tunnelma saavutetaan usein lavastuksen ja puvustuksen avulla niin, että epookki ikään kuin kommentoi ihmisten tekoja ja sanoja. Riitta Räty näyttelee pääroolissa ravisuttavasti ja saa esiin monitahoisen persoonan kaikki vivahteet. Muutenkin näyttelijäsuoritukset ovat laadukkaita. Saara Ranin on yhdeksänkymppisenä sivuroolissa pankkiasiakkaana.

Elämän rouva, rouva Glad
Ohjaus: Ritva Nuutinen
Pääosissa: Riitta Räty, Jouko Keskinen, Juhani Laitala, Mauri Heikkilä, Matti Nurminen.

maanantai 12. elokuuta 2019

Kun tuomi kukkii (1962)

Kirjoittelin tuossa joku aika sitten, että heikkouteni ovat vanhat kotimaiset värielokuvat. Pidän myös Mauno Kuusiston ja Tamara Lundin tähdittämästä Kun tuomi kukkii-teoksesta (1962). Siinä on mahtavan epätodelliset Eastmancolor-värit ja hienoa musiikkia. Tarinakin on yllättävän vahva. Myönnän toki, että elokuva sisältää camp-arvoja, joita voi halutessaan löytää paljonkin.
Itse en kuitenkaan innostunut asian tästä puolesta. Näen filmin melodraamana, jossa on yllättävän synkkä pohjavire. Nuo camp-arvot selittyvät myös osittain lajityypin kautta. Kun kyseessä on sekä musiikkielokuva, että melodraama, on selvää, ettei realismi ole ensimmäisenä asialistalla.
Tarina kertoo Kuusiston esittämästä Mikko-nimisestä miehestä, joka rakastuu Tamara Lundin esittämään Liinaan. Suhde on kuitenkin vaikea, sillä Liina on jo luvattu rikkaalle Suntilan Jaakolle (Matti Oravisto) ja nuoresta naisesta on kiinnostunut myös Liinan kotitaloon huutolaisena otettu renki Eetu (Leo Lastumäki). Lopulta kaikki johtaakin tragediaan.
Tarina menee siis tuttuja latujaan, kuten melodraaman kaltaisessa ritualistisessa lajityypissä sopii odottaakin. Ilmaisu on kuitenkin odottamattoman synkkää. Liinan ja Mikon rakkaussuhde kuvataan aluksi ylimaallisen onnellisena, mutta sitä uhkaavat koko ajan niin Jaakko kuin Liinan rahanahne isäkin. Koko elämä näyttäytyy pettymysten hallitsemana ja ihmisten juoksuna rakkauden ja rahan perässä. Yleensä tuloksetta. Odottamattoman lisäsäväyksen kaikkeen antaa viittaus Mikon elämänmittaiseen pettymykseen ja kuoleman läheisyys. Lisäksi yksinkertaisen huutolaisen, Eetun, kohtalo koskettaa. Elokuvassa näytetään suoraan hänen täydellinen yksinäisyytensä ja muiden armoilla olemisensa. Ilmaisun epätodellinen luonne sopii tähän kaikkeen ja nostaa teoksen ulos realismin kehyksistä, alitajuiselle tasolle. Elokuvan alkua ja siihen kietoutuvaa loppua voisi pitää myös uskonnollisina ja siten lohdullisina, mutta tätä ei sanota suoraan.
Jos vaikutteita etsii, niin Veit Harlanin melodraamassa Muuttolintu (1944) on vähän samanlainen epätodellinen, tuonpuoleinen tunnelma ja kaikki on saatu aikaan Agfacolor-väreillä. Tuli mieleen, että olisivatko tuottaja Toivo Särkkä ja ohjaaja Åke Lindman voineet saada inspiraatiota Harlanin elokuvista, näytettiinhän niitä aikanaan Suomessakin. Kun tuomi kukkii on houkuttelevaa nähdä myös jonkinlaisena tuottajansa itsetilitysleffana, olihan Särkkä jo tuolloin iäkäs ja lopettelemassa pian uraansa.

Kun tuomi kukkii (1962)
Ohjaus: Åke Lindman
Pääosissa: Mauno Kuusisto, Tamara Lund, Matti Oravisto, Leo Lastumäki, Riitta Pakarinen, Siiri Angerkoski, Toivo Lehto.

Koskenlaskijan morsian (1937)

Valentin Vaalaa voidaan pitää kotimaisen elokuvan studiokauden merkittävimpänä ohjaajana ja Koskenlaskijan morsian (1937) on perinteisesti hänen arvostetuimpia töitään. Joskus sitä on pidetty myös hänen lopullisena läpimurtonaan. Väinö Katajan romaaniin perustuvan elokuva lähtöasetelmahan on sellainen, että Paloniemen Juhani (Tauno Palo) on kiinnostunut Nuottaniemen Hannasta (Ansa Ikonen), mutta ei saa vastakaikua tunteilleen. Pakkaa sekoittaa vielä sekin, että Juhanin isä (Eino Jurkka) kadehtii taloudellisesti paremmin menestynyttä Nuottaniemen isäntää (Jalmari Rinne) ja haluaisi poikansa väkisin naimisiin Hannan kanssa. Nuottaniemen poika kuolee koskea laskettaessa ja epäilyksen varjo laskeutuu Paloniemen isännän päälle. Oliko hän toiminut huolimattomasti?
Ikäänsä nähden elokuva sisältää yllättävän modernia kuvakerrontaa. Esimerkiksi alkujaksossa on hyvin vähän repliikkejä, herätysseurakohtauksessa on sähköä ja koskenlaskut ovat komeita.
Temaattisesti elokuva pohtii uskonnollista (lestadiolaista) moraalia ja syyllisyyttä. Arkinen elämä, luonto ja uskonasiat kietoutuvat erottamattomaksi vyyhdeksi ja kaikki pääosanäyttelijät ovat erinomaisia. Perheiden lisäksi tärkeässä roolissa on saarnamies Kero-Pieti (Ossi Elstelä, joka taisi juuri noina vuosina olla Porin teatterissa) ja hän tekee tässä ehkä parhaan leffaroolinsa. Kuvakerronta vihjailee tyylikkäästi. Välillä Kero-Pieti horjuu uskossaan ystävänsä Paloniemen sanoihin ja sen näkee silmistä ja eleistä. Samoin epäilys Paloniemen syyllisyydestä Nuottaniemen pojan kuolemaan on koko ajan päällä, mutta asia ei koskaan ratkea. Kaikkiaan elokuva on edelleen vaikuttavaa katsottavaa ja klassikko on kestänyt ajan kulutusta hyvin.

Koskenlaskijan morsian (1937)
Ohjaus: Valentin Vaala
Pääosissa: Eino Jurkka, Jalmari Rinne, Tauno Palo, Ansa Ikonen, Ossi Elstelä, Kaarlo Kytö.