maanantai 30. maaliskuuta 2020

Katarina kaunis leski (1950)

Toivo Särkkä ohjasi vuonna 1949 ensi-iltaan tulleen elokuvan Katupeilin takana, joka oli hänen suurimpia menestyksiään niin taiteellisesti kuin yleisömääränkin kannalta. Samaa linjaa oli siis syytä jatkaa. Seuraavana vuonna Särkältä ilmestyikin tämä vuoden 1790 Turkuun sijoittuva koominen historiallinen romanssi. Molemmat perustuvat myös Serpin eli Seere Salmisen näytelmiin.
Nuori Katarina Thorwöst (Eeva-Kaarina Volanen) on jäänyt leskeksi ja kun suruvuosi on kulunut, ovat kosijatkin valmiina. Naisen nuoruuden ja kauneuden lisäksi näitä häntä huomattavasti vanhempia miehiä viehättää Katarinan perimä suuri omaisuus. Niin rahaton dosentti Cajalen (Jalmari Rinne) kuin pastori Mathesiuskin havittelevat avioliittoa nuoren naisen kanssa. Mathesiuksen lisämotivaationa toimii sekin, että toinen vaihtoehto on joutua elättämään Mynämäen kirkkoherran leskeä. Kaupunkiin ilmestyy kuitenkin parahiksi luutnantti Carl-Magnus Schildt (Martti Katajisto) ja Katariina kiinnostuu hänestä.
Särkkä oli usein parhaimmillaan historiallisissa aiheissa ja tässäkin elokuvassa ajankuva on tavoitettu mainiosti niin lavastuksen, pukujen kuin käytöstapojenkin osalta. Satiirisen terän tähän herkulliseen komediaan luo se, että monet hahmoista näkevät naimisiinmenon pelkästään rahan kannalta ja vanhemmat miehet haluavat itselleen nuoren naisen myös itsetuntonsa pönkittämiseksi. Naiset taas muodostavat pikkukaupungin moraalia vartioivan juorukerhon.
  Salminen ja Rinne tekevät molemmat mainiot suoritukset. He tyylittelevät hahmonsa groteskiin suuntaan ja luovat näin koomista lisätehoa. Cajalen ja Mathesius eivät silti käänny pelkästään vastenmielisiksi, vaan heidän toimintansa on motivoitu ajan tapakulttuuria ja sukupuolten roolijakoa vasten. Tarinassa on ajoittaista tyhjäkäyntiä sen jälkeen, kun Katarinan ja luutnantin suhde on alkanut, mutta hyvät näyttelijäsuoritukset pitävät elokuvan koossa loppuun asti. Mukana on Särkälle tyypillinen vivahde melkein tavoittamatonta, arjen yläpuolelle kohoavaa romantiikkaa (Katarinan ja luutnantin suhde) ja sivurooleista tekee erikseen mieli mainita aina mainion Rauha Rentolan mamselli Augusta Eufrosyne Schenbeck. Rentola  kuvaa hauskasti ja koskettavasti mamsellin ailahteluja ja kehnoa itseluottamusta. Kaikkiaan Katarina kaunis leski on herkkupala kotimaisen vanhan komedian ystävälle.

Katarina kaunis leski (1950)
Ohjaus: Toivo Särkkä
Pääosissa: Eeva-Kaarina Volanen, Martti Katajisto, Jalmari Rinne, Unto Salminen, Rauha Rentola, Jorma Nortimo, Arvo Lehesmaa, Henny Waljus, Tyyne Haarla, Leo Riuttu, Annie Sundman.

torstai 26. maaliskuuta 2020

Tyttö tuli taloon (1956)

Kaksi nuorta naista on menossa kesäloman viettoon serkkunsa mökille, mutta eksyvät vahingossa elokuvakäsikirjoittajan huvilalle. Käsikirjoittaja kärvistelee samalla luomisongelmien parissa. Hän huomaa kutsumattomat vieraat, mutta ei aja näitä pois, vaan päättää käyttää heidän seikkailujaan uuden tekstinsä pohjana.
Nuori Heidi Krohn oli 1950-luvun puolivälissä maamme suosituimpia filmitähtiä ja Veikko Itkonen tuotti kolme hänen pääosittamaansa kevyttä komediaa. Tyttö tuli taloon on niistä viimeinen ja sen Itkonen myös ohjasi. Kokonaisuutena elokuva ei ole mikään mestariteos, mutta sitä katsoessa tulee hyvä mieli, joten vanhojen kotimaisten komedioiden ystävän kannattaa katsastaa se ainakin kertaalleen.
Filmin pointtina on parodiointi elokuvan tekotavoista (nopeasti viihdettä purkkiin kevyellä käsikirjoituksella) ja tässä mielessä Tyttö tuli taloon on aika harvinainen teos. Myöhemmin Speden Tup-akka-lakko parodioi elokuvantekoa vähän samaan tapaan. Kuluneet vuosikymmenet ovat tuoneet tarinaan myös tiettyä lisäkierrettä.
Joel Rinteen esittämä käsikirjoittaja nimittäin sekä salakuuntelee että tiirailee kaukoputkella nuoria kesävieraita. Tämä saa aikaan kieltämättä hieman pervon tunnelman näin Me Too-aikakaudella. Muutenkin asenne naisiin on mutkattoman patriarkaalinen eikä käsikirjoittaja kaihda jatkuvaa valehtelemista. Parodian yksi taso onkin siinä, että kaikenlaiset ihmissuhdesekoilut ja todelliset sekä valkokankaalle suunnitellut roolit menevät koko ajan sekaisin. Lopun onnellinen parisuhteenmuodostuskin jää vähän kyseenalaiseen valoon, kun loppusuudelma saadaan "tuottajan vaatimuksesta".
Naisten asenne parisuhteeseen taas on käytännöllinen. Miehen on oltava rehellinen, mutta kyettävä myös takaamaan hyvä elintaso. Elintason kohottamiseen liittyvät haaveet ovatkin yksi Itkosen komedioiden vakioteemoista (Virtaset ja Lahtiset, Maailman kaunein tyttö). Nämä kaikki piirteet, kuten myös julkkiskulttuurin irvailu yleensäkin (mitä oli ollut jo aiemmassa Krohn-komediassa Leena) tuovat kiinnostavia lisäsävyjä elokuvan päivänpaisteiseen pintaan.
Kaikkiaan Itkosen ohjaus on varsin sujuvaa ja Kalle Peronkosken kuvaus tyylikästä. Jotkut kuvat auringonpaisteisesta järvestä ja nuorista pääosanesittäjistä ovat todella kauniita. Tämäkin Itkosen komedia tapahtuu pääasiassa yhdessä miljöössä eli käsikirjoittajan huvilalla. Tämä on yhdistävä piirre useallekin tuottajan hupielokuvalle. Helunan häämatka tapahtuu sisävesilaivalla, Mullin mallin tyhjässä hotellissa, Iloinen Linnanmäki huvipuistossa, Suuri sävelparaati studiossa "suurta konserttia harjoiteltaessa", Virtaset ja Lahtiset päähenkilöperheen "asunnossa" ja Voi veljet mikä päivä! taas kesähuvilalla. Ratkaisuja on varmaan useasti tehty budjettisyistä, mutta niissä tekee mieli nähdä myös jonkinlainen filosofinen kannanotto siihen, miten komediaa voi tehdä.

Tyttö tuli taloon (1956)
Ohjaus: Veikko Itkonen
Käsikirjoitus: Roy eli Tapio Vilpponen
Pääosissa: Heidi Krohn, Maija Karhi, Joel Rinne, Matti Oravisto, Mirva Arvinen, Pentti Viljanen, Uuno Laakso, Jorma Nortimo, Ekke Hämäläinen, Kaarlo Wilska.

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Kari Uusitalolle kotimainen elokuva on ollut elämäntyö

Elokuvaneuvos Kari Uusitalon tietävät kaikki kotimaista elokuvaa vähänkään enemmän seuranneet tahot. Hän on kirjoittanut mittavan uransa aikana leegion kirjoja suomalaisen elokuvan historiasta ja tehnyt myös itse dokumenttielokuvia. Uusitalon rakkaus suomalaiseen elokuvaan syttyi Orvo Saarikiven vuonna 1942 ensi-iltaan tulleen Aika vanha kultainen-teoksen myötä.

- Olin kesällä 1942 yhdeksänvuotias. Elokuva teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olin heti "myyty" elokuvalle ja nimenomaan kotimaiselle. Kun joulukuussa 1957 menin työhön Suomi-Filmin lyhytelokuvaosastolle, sen osastopäällikkönä oli - Orvo Saarikivi eli elämäni ensimmäisen elokuvan ohjaaja. Kohtalonsormen jalanjälkikö oli pelissä mukana?

Uusitalo kiinnostui jo varhaisessa vaiheessa myös kotimaisen elokuvan historiasta. Hän kertoo, että ajatus aihetta käsittelevän kirjan kirjoittamisesta syntyi talvella 1961. Yksinkertaisesti siksi, ettei sellaista teosta vielä ollut.

- Rupesin keräämään järjestelmällisesti suomalaisen elokuvan historiaan liittyviä tietoja, kun ne olivat niin riipinraapin siellä ja täällä. Kirjahanketta taas edisti silloisen esimieheni Veikko Laihasen myönteinen suhtautuminen asiaan.

Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet ilmestyi sitten vuonna 1965 ja Uusitalo pitää sitä pääteoksenaan Suomen kansallisfilmografia-teossarjan ohella. Elokuvaneuvos toimi sarjan päätoimittajana. Jotain on jäänyt julkaisemattakin.

- Abel Adamsin ja Adams-Filmi Oy:n historiateoksen piti ilmestyä vuonna 2012, firman satavuotisjuhlavuonna, kustantajana Abelin pojanpoika Peter Adams. Jotenkin valmis käsikirjoitus kuitenkin hautautui hänen muiden liikepuuhiensa ja rientojensa alle. Teos jäi toteuttamatta.

Uusitalo kirjoitti artikkelin myös viime vuonna ilmestyneeseen Unelmatehdas Liisankadulla-kirjaan, joka käsittelee Suomen Filmiteollisuutta ja sen tuotantoa. Hän kertoo kirjoittavansa yhä jonkin verran, "mutta aika vähäistä se nykyisin jo on".
Kirjaprojektiensa ohella Uusitalo on kirjoittanut runsaasti artikkeleita ja arvosteluja kotimaisesta elokuvasta. Julkaisufoorumeita ovat olleet esimerkiksi Kinolehti ja Hyvinkään sanomat.
Hän on kuitenkin toiminut myös ohjaajana. Pääasiassa Uusitalon ohjaustyöt ovat olleet veronalennuslyhytelokuvia studiokaudella, mutta hän toteutti myös kolme pitkää elokuvaa. Suomalainen ratsuväki (1963) kertoo nimensä mukaisesti maamme ratsuväen tarinan, Mannerheim Suomen marsalkka (1968) taas valottaa kohteensa elämäntarinaa arkistofilmien avulla. Se oli vuonna 1923, kun isällä oli hammassärky... (1969) on puolestaan kokoomaelokuva, johon on yhdistetty Erkki Karun lyhytkomedian oheen autenttisia arkistovälähdyksiä 1920-luvun alun Helsingistä. Teokset osoittavat taitavaa elokuvakielen ja - muodon hallintaa. Uusitalo kertoo harkinneensa laajempaakin heittäytymistä elokuvantekijäksi.

- Ajatus kävi mielessäni 1960-luvun alkupuoliskolla, perustaa oma tuotantoyhtiö Kare-Filmi Reijo Hassisen kanssa, mutta kotimaisten lyhytelokuvien veronalennusoikeuden päättyminen 1964 romutti ajatuksen. Myös pitkän näytelmäelokuvan ohjaaminen kiinnosti jossakin määrin, mutta sitten 1970 siirryin vastakkaiselle puolelle elokuvasäätiön listoille elokuvien tukijaksi (rahoittajaksi) ja ajatus jäi. Omiin ohjaustöihini suhtaudun hyvin nostalgisesti. Ehkä parhaana niistä pidän Mannerheim Suomen marsalkkaa (1968) ja lyhytelokuvaa Mika Waltarista (1962).

Kari Uusitalon suhde kotimaiseen elokuvaan on siis ollut vähintäänkin kiinteä. Mutta mikä hänelle on tärkeintä elokuvassa ja mitä suomainen elokuva on hänelle merkinnyt?

- Tärkeintä elokuvassa minulle on, että se saa minut pitämään siitä. Vanhana Särkän sähköpoikana kiinnitän huomioni myös mahdollisiin klaffivirheisiin, epäaidontuntuiseen replikointiin sekä "vuotaako" kulissi ja näkyykö kuvassa maikin varjo.
- Elokuva, nimenomaan kotimainen, on ollut sekä elämäntyöni että ehkä tärkein harrastukseni. Kun katson taaksepäin, olen iloinen siitä, että toukokuussa 1955 keksin hakeutua kesätöihin Liisankadun SF-halleille. Siitä kaikki alkoi...

Kotimaisen elokuvan nykytilaa Uusitalo pitää kohtalaisena. Hänen mukaansa taso on varsin vaihtelevaa, mutta enimmäkseen tuotokset ovat vähintään mielenkiintoisia. Elokuvaneuvos muistuttaa myös Elokuvasäätiön rahoittajapanoksesta, joka on erittäin merkittävä.

Aikanaan kun ryhdyin seuraamaan kotimaista elokuvaa, minulle toimivat erittäin tärkeänä ja mielenkiintoisena alkupisteenä Uusitalon laatimat luettelot merkittävistä kotimaisista elokuvista Mitä Missä Milloin-kirjoissa vuosina 1983 ja 1990. Ensimmäisessä esiteltiin 55, jälkimmäisessä täydet sata teosta. Listoja katsellessa huomio kiinnittyy joihinkin sellaisiin teoksiin, jotka eivät ole saaneet kriitikoiden yleistä tunnustusta ainakaan enää nykyään. Yksi tällainen elokuva on Aarne Laineen Kukonlaulusta kukonlauluun vuodelta 1955. Ohjaajansa ainoa vakava teos saa elokuvaneuvoksen kannatuksen edelleenkin.

- Kukonlaulusta kukonlauluun on Aarne Laineen neljästä ohjauksesta ylivoimaisesti paras, johtuen jo käsikirjoituksesta. Elokuva liikkui hyvin ajassa, 1950-luvun puolivälin tunnelmisssa. Sen nimi ruotsiksi oli erinomaisen onnistunut "Men starkast är jorden". On varmasti lähiluvun ansaitseva elokuva.

Noilla listoilla oli myös useampia Toivo Särkän historiallisia elokuvia. Maisterin ohjauksista Uusitalo toteaa näin:

- Särkkä oli paras epookkielokuvien ohjaajana. Hänellä oli vuosisadan vaihteesta jo omakohtaisia muistikuvia. Ja muutenkin hänen elokuvansa olivat enimmäkseen ammattimaisesti toteutettuja.

Lopuksi pyysin Kari Uusitaloa laatimaan listan kymmenestä suosikkielokuvastaan kotimaisen elokuvan studiokaudelta (1920-1963).

- Huvittelen katsomalla videolta vanhoja kotimaisia elokuvia aikajärjestyksessä. Vuosien 1920-1963 mielestäni parhaat elokuvat ovat aikajärjestyksessä siis olleet: (peruste: Olen vain pitänyt niistä eniten):
Valentin Vaala: Gabriel, tule takaisin (1951)
Jack Witikka: Silja nuorena nukkunut (1956)
Edvin Laine: Niskavuori taistelee (1957)
Jack Witikka: Suuri sävelparaati (1959)
Aarne Tarkas: Opettajatar seikkailee (1960)
Aarne Tarkas: Oksat pois... (1961)
Ritva Arvelo: Kultainen vasikka (1961)
Aarne Tarkas: Älä nuolase... (1962)
Edvin Laine: Pikku suorasuu (1962)
Mikko Niskanen: Pojat (1962)

- Tämä on tietysti hyvin epäortodoksinen lista, mutta nämä kotimaiset elokuvat vuosilta 1920-1963 ovat kotiolojen uusintakatselussa miellyttäneet minua eniten, Kari Uusitalo päättää.

maanantai 16. joulukuuta 2019

Selim (2019)

Suomessa ilman julkista tukea tehdään runsaasti elokuvia, varsinkin nyt, kun tekniset mahdollisuudet ovat entistä paremmat. Pitkiä elokuviakin syntyy ja osa niistä yltää jopa valtakunnallisille kankaille. Yhdysvaltalaisessa tuotannossa indietuotannolla tarkoitetaan usein laadukasta ihmissuhdedraamaa, joka poikkeaa Hollywoodin valtavirrasta aikuisemmalla otteellaan. Suomessa taas indietuotannot ovat olleet perinteisesti lajityyppielokuvia, joita ovat tehneet kansainvälistä viihdettä ahmineet fanit. Niinpä kansalliseen merkkihenkilöön keskittyvä elokuva on tässä lajissa todellinen harvinaisuus.
Porissa sellainen kuitenkin on tehty, Antti-Jussi Marjamäen ohjaama Selim (2019), joka valottaa Pohjolan Chopiniksikin kutsutun porilaislähtöisen säveltäjän Selim Palmgrenin vaiheita ja sai ensi-iltansa Pori Film Festivalilla. Ilmaisultaan elokuva on varsin perinteinen ja noudattelee lajityyppinsa sääntöjä uskollisesti. Tarina alkaa siitä, kun seitsemäntoista vuotias Selim (Juha Loukkalahti) on lähdössä opiskelemaan musiikkia maamme pääkaupunkiin ja saa evästyksiä äidiltään (Annu Valonen). Tästä sitten lähdetään seuraamaan säveltaiturin vaiheita niin opiskelemassa, säveltämässä kuin rakkauselämän pyörteissäkin. Elokuva on saanut innoitteensa porilaisessa Contakti-teatterissa aikanaan esitetystä Rakas Selim-näytelmästä, jonka on kirjoittanut Hely Kallio. Ohjaaja on sitten sen pohjalta laatinut elokuvakäsikirjoituksen.
Ilmaisun tietty perinteisyys näkyy siinä, että varsinkin elokuvan alkupuolella jotkut sisäkohtaukset ovat hieman jäykkiä, mutta kokonaisuutena teos on yllättävän hyvä. Se viihdyttää ja vetoaa tunteisiinkin, elokuva on myös ammattitaitoisesti toteutettu. Keski-Porin kirkkoon sijoitetut kohtaukset tuovat hienosti esiin kirkon kauneuden. Jos ajatellaan dramaturgiaa, niin filmi sisältää melko paljon aikahyppyjä, mutta kokonaisuutena juoni pysyy hyvin koossa. Tosin on mainittava, että kun Selim ja hänen vaimonsa Maikki pidätetään Sleesiassa ensimmäisen maailmansodan sytyttyä, niin kohtaus jää kummallisesti ilmaan. Vankilasta siirrytään vuosia eteenpäin eikä sellikohtaukseen enää palata.
Temaattisesti elokuva liikkuu taiteilijakuvausten yleisillä linjoilla sikäli, että sen keskeiset teemat ovat Selimin suhde vaimoonsa Maikkiin, aikaisempaan Järnefeltiin (Helena Känä), arkielämän ja taiteen ristiriidat, ajan kuluminen ja omien taiteellisten aikaansaannosten merkityksen punnitseminen sekä alkoholi (varsinkin nuoruusvaiheessa). Näyttelijöistä minuun suurimman vaikutuksen teki Helena Känä ristiriitaisena ja kiehtovana Maikki Järnefeltinä. Rakkaus tempaisee taiteilijaparin pyörteisiinsä, vaikka Maikki onkin vielä naimisissa. Jatkossa ristiriitoja aiheuttaa se, että Maikki haluaa Selimin säveltävän hänelle oopperan, kun mies itse haaveilee sinfonioista. Myös Maikin lapsen kohtalo, sekä oopperadiivan vanheneminen koettelevat suhdetta, mutta kaikkiaan rakkaus kuvataan vahvana, vaikkakin ristiriitaisena.
Minua liikutti silti eniten se, mikä yleensäkin elämäkertaelokuvissa. Ajan kuluminen ja ihmisten vanheneminen. Se, kuinka he joutuvat ainakin osittain luopumaan unelmistaan. Tässä mielessä Selim on varsinkin loppupuoleltaan vahva elokuva.

tiistai 26. marraskuuta 2019

Pori Film Festivalilla niin Maradonaa, kokeellista kuin paikallistakin




Jo perinteeksi muodostunut Pori Film Festival järjestetään viidettä kertaa, toista kertaa pääpaikkana on Valimo-sali. Ohjelmakattaus on monipuolinen sisältäen niin luentoja, kokeellisia teoksia, dokumentteja kuin paikallista elokuvaakin. Ensi-illassa nähdään porilaisesta säveltäjästä, Selim Palmgrenista, valmistettu elämäkertadraama Selim. Tapahtuman pääorganisaattorit Niilo Rinne ja Harri Sippola toteavat, että niin kokeellisuus kuin paikallinen tuotantokin ovat festivaalin kovaa ydintä.
-      Emme ole tämän vuoden festareille rakentaneet väkisin mitään tiettyä teemaa, ideana on tarjota kiinnostavia elokuvia ja erilaista audiovisuaalista taidetta. Yleensä ohjelmisto lähtee yksinkertaisesti rakentumaan siitä, mitä meitä kiinnostavia teoksia on tarjolla ja sitten katsotaan, mitä yhdistelmiä, yhtäläisyyksiä ja kokonaisuuksia löytyneistä teoksista voisi muodostua. Tällä kertaa erääksi pääteemaksi muodostui elokuvan ja valon yhdistelmä, mikä tapahtui sikäli luontevasti, että ensimmäistä kertaa Porissa järjestettävä Light Station -valofestivaali on yhteistyökumppanimme, Niilo Rinne selvittelee.
Eräänä vahvana juonteena festivaalilla kulkee myös dokumentaarisuus, jota edustavat elokuvat niin kuvaajataituri Robby Müllerista, kuin vihreän veran mestarista Diego Maradonastakin. Elokuvallisten ilmaisukeinojen pohdintaan taas sukelletaan Kirka Sainion (Elokuvamusiikin ja äänisuunnittelun liitto) ja Kari Yli-Annalan (Elokuvan ja maalaustaiteen valo) luennoissa. Rinne muistuttaa, että varsinkin elokuvien äänimaailmoja käsitellään elokuvateorioissa melko vähän.
-      Aihe on ilmeisen vaikea teoretisoitava ja siinäkin mielessä Sainion luento on kiinnostava. Elokuva ei koskaan ole ollut äänetön, ei edes mykkäelokuvan aikana, sillä silloinkin oli yleensä musiikkisäestys. Hiljaisuuskin on aina taiteellinen valinta.
Festivaalin satsaus kokeelliseen elokuvaan on ollut tietoinen valinta. Rinteen mukaan festivaalille on ollut avoin haku ja kiinnostavimpia töitä on poimittu mukaan. Järjestäjillä ei ole mitään kerronnallisiakaan töitä vastaan, mutta he haluavat korostaa elokuvan monipuolista luonnetta.
-      Tarinallisuus on aina ollut hallitsevaa ja nykyään elokuvateattereissa ja suoratoistopalveluissa sitä on lähes pelkästään. Haluamme tarjota jotain muuta ja samalla myös intensiivisen tapahtumakokemuksen mielenkiintoisissa tiloissa, kollektiivisesti luodun kokonaistaideteoksen, joka vuotaa elokuvan rajojen yli ja jonka piirissä maailma näyttää toisenlaiselta.

Rinne kertoo, että häntä kiehtoo myös pelkistetty ilmaisu, pohdinta siitä mitä elokuva on ja voi olla. Hän muistuttaa, että esimerkiksi kännykällä kuvattu ja minuutin mittainen teos voi olla toimiva elokuva, jos tekemään on lähdetty ajatus edellä. Liikkumavaraa on paljon.

-      Meillä oli kolmantena vuonna intialaislähtöisen Methil Komalankuttyn teos Count-Down, joka kesti alle minuutin. Siinä mies odottaa hissiä, mutta idea toimi erittäin hyvin. Tekijä oli mukana kotimaassaan myös haikuelokuvafestivaalin toiminnassa. Se keskittyy amatöörien tekemiin pieniin elokuviin. Tällaiset alle viiden minuutin mittaiset teokset kiehtovat meitä ja siksi näytämme tänä vuonna sarjan tällä Intiassa järjestettävällä festivaalilla palkittuja elokuvia.
Rinne pohtii, että elokuvan ja valokuvan välinen rajanveto on sekin kiehtova.  Valokuvataiteessa on vain yksi kuva, mutta sitä voi miettiä pitkään. Samalla tavoin lyhytelokuva voi kestää vaikkapa puoli minuuttia ja siinä voi olla vain yksi kuva. Hän viittaa myös iranilaisen mestariohjaajan Abbas Kiarostamin estetiikkaan. Tavallaan tämä on myös paluuta elokuvan alkujuurille, Lumieren veljesten tuotantoon.
Eräs Pori Film Festivalin tavaramerkki on myös sen ajankohta, joka on aina ollut marraskuun loppu. Rinne vahvistaa, että valinta on tarkoituksellinen. Tällä tavoin saadaan valkokankaan valoa synkkään länsirannikon syksyyn. Festivaalin järjestelyissä toista vuotta mukana oleva Harri Sippola kertoo, että tuli elokuvamaailmaan omien tuotantojensa kautta. Suurin tekijä oli tietenkin Mika Rätön ohjaama Samurai Rauni Reposaarelaisen seikkailut, jonka tuottajana Sippola toimi.
-      Porissa voi tehdä asioita puhtaalta pöydältä ja täällä on tekemisessä tietty omaehtoisuus. Täällä on aina ollut pieni ja innokas tekijöiden joukko. Jos historiaa ajatellaan, niin vaikkapa viime vuonna esillä ollut Tepi Salokari, Iikka Vehkalahti ja tänä vuonna kahdella elokuvalla esillä oleva Noora Männistö ovat olleet vahvoja tekijöitä.
Niilo Rinne muistuttaa, että Marja-Terttu Salokari on ollut kansallisestikin yksi uranuurtajista naistekijänä.
-      Hän oli ensimmäisiä naisia, jotka pääsivät elokuvaa opiskelemaan ja hän leikkasi esimerkiksi Rauta-ajan.
Festivaali on ollut mukana tuottamassa myös uutta porilaista elokuvaa, ainakin sikäli, että se motivoi viime vuonna saattamaan valmiiksi Tuomas Niskasen ohjaaman ja Kauko Röyhkän käsikirjoitukseen perustuvan Harhaman, joka on varsin ansiokas elokuva. Varsinkin, kun ottaa huomioon, että se tuotettiin noin 3000 euron budjetilla.
-         Festari tuotti elokuvan valmistumiselle deadlinen ja niin pitkään työpöydälle jäänyt teos saatettiin valmiiksi, Rinne kertoo.
Hieman samanlainen tapaus on tänä vuonna nähtävä Selim, joka sekin ilmeisesti valmistuu esityskuntoon varsin lähellä festivaalia. Rinne ja Sippola muistuttavatkin, että nähtävää riittää laidasta laitaan.
-      Vaikka meillä onkin runsaasti kokeellista ohjelmistoa, niin tavallistakin katsottavaa riittää. Selim ja Noora Männistön dokumentit kiehtovat varmasti monia katsojia ja Männistö on myös itse paikalla. Diego Maradona-dokkarin oheen on järjestetty jalkapallokeskustelu, jossa ovat mukana ainakin Mikko I. Elo, Rami Nieminen ja Reetta Turtiainen.
Kokeelliselta puolelta järjestäjät haluavat erikseen vielä suositella HT Nuotion kuratoimaa Metakino-sarjaa, jossa on Rinteen mukaan tarjolla aivan maagisia pätkiä. Nuotio on eräs Suomen nousevia elokuvakirjoittajia, joka on mukana myös helsinkiläisen WHS-teatteri Unionin toiminnassa. Siellä on myös esitetty Metakino-sarjaa aikaisemmin.

torstai 21. marraskuuta 2019

Tuulinen päivä



Suomalaisen avantgarde-elokuvan tienraivaajana muistettu Eino Ruutsalo toteutti 1960-luvun alkupuoliskolla myös neljä pitkää näytelmäelokuvaa, jotka sisälsivät runsaasti kokeellisia elementtejä. Toisena niistä valmistui Tuulinen päivä (1962), jota jälkikatsannossa on usein pidetty ohjaajan pitkistä töistä arvostetuimpana. Se on modernin jazzin säestämä arvoituksellinen kertomus rakkauden etsinnästä.
Kirsi (Raili Metsä) viettää kesää saarella Matin (Yrjö Tähtelä) kanssa. Syksyn tultua mies lähtee kaupunkiin ja Kirsi odottaa häntä takaisin. Kun Matti ei palaa, lähtee nainen hänen peräänsä, mutta tuloksetta. Sen sijaan Kirsi kohtaa Jakobin (Herman Schaibel) ja Vanhan miehen (Unto Salminen).
Tuulisen päivän juoni on siis hyvin löyhä ja sen pyrkimykset ovatkin muualla. Elokuvan hahmot kärsivät jonkinlaisesta eksistentiaalisesta tyhjyydestä ja kuvissa tuntuu toisinaan olevan epämääräistä uhkaa ja sijoiltaan olon tunnelmaa. Tätä korostaa sekin, että rakkaus vaikuttaa aina samanlaiselta, se noudattaa samoja muotoja, vaikka kohde vaihtuu. Toisaalta tässä voi nähdä myös jonkinlaista parodiaa romanttista rakkautta kohtaan. Samaan viittaa tarkoituksellisen antirealistinen replikointi, joka sisältää niin runollisia kuin kömpelöitäkin aineksia. Parodiset piirteet ovat Juri Nummelinin mukaan ominaisia jo Ruutsalon romaanille Toropainen tyrmätään (1945).
Itse koin Tuulisen päivän hyvin voimakkaasti hajoavan subjektin kuvauksena, ihmisillä ei ole kiinteää minuutta ja he ovat oman ympäristönsä ja kulttuurinsa vankeja. Taustalla on myös sodan ja holokaustin varjo. Tähän viittaavat niin Jakobin repliikki (Haittako sinua, että olen juutalainen) kuin Kirsin lopussa näkemä uni keskitysleirivangeista. Henkilöt ovat lukkiutuneita muistoihinsa. Kirsi etsii Mattia löytämättä tätä ja Vanha mies kaihoaa saarella kokemaansa rakkautta. Voisi ajatella, että muistot ovat henkilöille tärkeämpiä kuin jokapäiväinen elämä. Tämä viittaa umpioituneeseen persoonallisuuteen, jolloin suhde itseen ja toisiin on Erich Frommin tarkoittamalla tavalla nekrofiilinen (omien ajatusten kanssa seurustellessa ei haluta kohdata aitoa ihmistä). Muistot ja haaveet ovat taakka, mutta toisaalta vaihdettavissa aina uutta kohdetta koskeviksi.  Tällä tavoin Tuulinen päivä laajenee koko kulttuurin analyysiksi ja tavoittelee samanlaisia asioita kuin samaan aikaan ranskalainen uusi romaani, jonka keskeistä tematiikkaa subjektin hajoaminen, muistot ja aika olivat. Aikalaisarvosteluissa viitattiin myös Alain Resnaisin elokuvaan Viime vuonna Marienbadissa.
Tuulisessa päivässä on tietenkin tarinankuljetuksen, replikoinnin ja teemojen esittämisen tasolla kömpelyyksiä, mutta ne eivät peitä sitä, että kyseessä on kunnianhimoinen teos, joka oli varsinkin omana aikanaan kotimaisessa elokuvassa poikkeuksellinen pohtiessaan koko länsimaisen kulttuurin tilaa. Ahdistavan tunnelman vastapainoksi elokuvassa on myös vapauttavat elementtinsä. Rakkaussuhteita ei esitetä moralistisesti (eikä siinä tässä yhteydessä järkeä olisikaan), teoksen muoto on avoin (vaikka siinä tarina onkin, se ei hallitse kerrontaa) ja ehdotonta loppusulkeumaa ei ole. Kaikki tällainen antaa tilaa katsojan omille tulkinnoille ja tunteille.

Ohjaus: Eino Ruutsalo
Pääosissa: Raili Metsä, Yrjö Tähtelä, Unto Salminen, Herman Schaibel



perjantai 23. elokuuta 2019

"Eemeli-elokuvan ketunrautakohtaus pelotti"

Blogissa alkaa uusi sarja, jossa haastatellaan elokuvan kanssa  tavalla tai toisella tekemisissä olevia henkilöitä. Ensimmäisenä puheenvuoron saa Oulun elokuvakeskuksen toiminnanjohtaja Sauli Pesonen. Kerrotko ensin hiukan itsestäsi? Eli mitä olet tehnyt elokuvaan liittyen elämäsi aikana ja mitä teet Oulun elokuvakeskuksessa?
- Toimin elokuvakoneenhoitajana Kirjastokino- ja Studio-teattereissa vuodesta 1982 lähtien jonnekin 90-luvun alkupuolelle saakka keikkaluontoisesti. Olin myös Haukiputaan kunnankinon Kino Jatulin teatterinhoitajana 80-luvun alkupuolella. Elokuva-arvosteluita taas kirjoitin vuodesta 1981 vuoteen 2005 saakka eri lehtiin. Eniten niitä syntyi Oulu-lehteen ja Kalevaan. Kaikkiaan kritiikkejä lienee kertynyt muutama tuhat. Kirjapuolella olen tehnyt muutamia toimitustöitä sekä kolme omaa kirjaa, joista kaksi on elokuva-aiheisia.
- Oulun elokuvakeskuksen toiminnanjohtajana olen toiminut jo yli 32 vuoden ajan. Jo sitä ennen näytin siellä elokuvia keikkaluontoisesti ja työskentelin aiemmin myös kirjastonhoitajan ja toimistotyöntekijän sijaisena elokuvakeskuksessa.
Kotimainen elokuva näkyy vankasti elokuvakeskuksen toiminnassa, sillä vuosittain sen valkokankaalla pyörivät niin tärkeimmät arthousetuotannot kuin indie-elokuviakin. Suositumpia kotimaisia on mukana kypsän iän elokuvakerho Kultalammen ohjelmistossa. Myös elokuvakeskuksen seminaareissa teema pyritään pitämään mukana. Ainakin puolet vuoden tapahtumista keskittyy säännöllisesti suomalaiseen elokuvaan. Ajankohtaisista tilaisuuksista mainittakoon juuri elokuuussa järjestetyt Siirin-päivät, joilla muistettiin ohjaaja-näyttelijä Mikko Niskasta. Lokakuussa taas juhlistetaan KAVI:n Oulun maakuntasarjaa, joka täyttää 50 vuotta. Pesosen mukaan se lienee lajissaan vanhin.
- Näillä näkymin järjestetään myös Lasse Naukkarisen Vienan-Karjala-aiheisten dokumenttien ympärille keskittyvä seminaari. Ohjaaja tulee itse siihen paikalle.

Sauli Pesosen suhde kotimaiseen elokuvaan on siis aina ollut läheinen. Ensimmäiset muistikuvat aihepiiristä ovat jo lapsena nähdyistä tv-esityksistä, kuten monilla muillakin. Ei se mitään, sanoi Eemeli (1962) teki kolmivuotiaaseen pikkupoikaan lähtemättömän vaikutuksen.
- Säikähdin alun kohtausta, jossa postinkantajan jalka jää kiinni ketunrautoihin niin, etten uskaltanut katsoa elokuvaa loppuun. Kotona meillä katsottiin kotimaisia laidasta laitaan eikä sensuuria pidetty. Myöhemminkin seurasin jo arvostelijan työni vuoksi suomalaista elokuvaa varsin kattavasti myös keskeisillä festivaaleilla.
Nykypäivän suomalaisen elokuvan tilanteen Pesonen näkee melko hyvänä, joskin parantamisen varaakin on.
- Erityisesti ilahduttaa lastenelokuvan vankka asema. Mutta vaikka sinänsä en kaipaa 80-luvun "säätiöelokuva"-tilannetta, vaihtoehtolinja voisi olla vahvempikin nykyisen populaarin otteen rinnalla. Yle voisi myös tiedostaa asemansa suomalaisen dokumentin tukijana ja levittäjänä paremmin, siinä paluu menneeseen ei olisi pahasta.
Erityisiä Sauli Pesosen spesialiteetteja ja osaamisalueita ovat aina olleet komedia ja animaatio. Komedia ja farssi ovat valikoituneet hänen mukaansa mielenkiinnonkohteiksi siksi, että naurun merkitys elämän keventäjänä on niin suuri. Toisaalta Pesonen pitää niitä myös kaikkein vaikeimpina lajityyppeinä. Ajankuvakin välittyy komedioissa ja farsseissa hänen mielestään usein elävästi ja ne samoin kestävät aikaa monesti paremmin kuin vakavammat työt. Animaatiotekniikka taas antaa Pesosen mukaan mielikuvitukselle paremmat mahdollisuudet kuin perinteinen fiktioilmaisu.
Kotimaisista komediasuosikeistaan mies mainitsee erikseen Matti Kassilan, joka hallitsi lajityypin erinomaisesti.
- Ere Kokkonen taas keskittyi siihen valkokangastöissään käytännössä täysin, siinäkin mielessä arvostan hänen pitkää uraansa. Samoin Speden alkukausi ensimmäisiin Turhapuroihin asti oli tärkeä.
Yleensä ottaen Pesonen on sekä komediasta että animaatiosta sitä mieltä, että kunhan idea ja tarina kantaa, niin tekninen ja kuvailmaisu saa olla vähemmän hiottua. Hyvänä esimerkkinä tällaisista teoksista hän pitää vaikkapa monia Aarne Tarkaksen elokuvia. Laaja-alaisena komedian tuntijana Pesosella on myös monia sellaisia suosikkeja, jotka eivät nauti laajaa arvostusta ainakaan kriitikoiden piirissä.
- Noissa ns. "guilty pleasure" -jutuissa viehättää esimerkiksi groteskius (esim. Eemeli), absurdius ja myös puhdas kornius. Speden tapauksessa myös joskus tiedostettu, mutta usein tiedostamaton camp.
Pesosen suosikkeihin lukeutuvat tältä saralta myös monet Pekka ja Pätkä-elokuvat. Niiden osalta lisämielenkiintoa tuo vertailu kahden eri käsikirjoittajan (Armand Lohikoski ja Reino Helismaa) välillä.
- Helismaa sai joskus aikaan ehkä puhtaasti vahingossa ällistyttäviä tuloksia koplaamalla aineksia, joiden ei pitäisi toimia yhtenä pakettina mitenkään, mutta toisinpa vain kävi: minusta malliesimerkki tuosta on Pekka ja Pätkä pahassa pulassa (1955).
- Animaatioissa taas veteraanipuolella Hjalmar Löfvingillä on kestävää jälkeä. Heikki Partasen ja Riitta Rautoman kansansatufilmatisoinnit ovat olleet läpi vuosien hellyttävyydessään tärkeitä. Mainoselokuvapuolella tehtiin yhtä lailla varteenotettavaa työtä.

Lopuksi Sauli Pesosen suosikit suomalaisista elokuvista studiokauden (1920-63) ajalta ja myös kotimaiset animaatiosuosikit. Aluksi listoilla piti olla kymmenen teosta, mutta ilmeisesti runsauden pula iski. En valita.

Studiokauden suosikit:
1. Risto Orko: Jääkärin morsian (1938)
2. Yrjö Norta: SF-paraati (1940)
3. Risto Orko: Taistelun tie (1940)
4. Hannu Leminen: Valkoiset ruusut (1943)
5. Teuvo Tulio: Rakkauden risti (1946)
6. Valentin Vaala: Loviisa (1946)
7. Toivo Särkkä: Katupeilin takana (1949)
8. Ilmari Unho: Härmästä poikia kymmenen (1950)
9. Ville Salminen: Lentävä kalakukko (1953)
10. Matti Kassila: Hilmanpäivät (1954)
11. Erik Blomberg: Kun on tunteet (1954)
12. Edvin Laine: Tuntematon sotilas (1955)
13. Aarne Tarkas: Vatsa sisään, rinta ulos (1959)

Animaatiosuosikit:
(Saulin kommentti: "Tässä on vain lyhyitä, pitkät elokuvat ja tv-animaatiot jätin enimmäkseen tietoisesti pois. Tämä lista on puhtaasti henkilökohtainen, eli näistä olen tykännyt itse").

1. Heikki Partanen ja Riitta Rautoma: Jänis ja vuohi (1975)
2. Liisa Helminen ja Tini Sauvo: Minulla on tiikeri (1979)
3. Camilla Mickwitz: Emilia ja onni (1978)
4. Katariina Lillqvist: Tyttö ja sotamies (1995)
5. Christian Lindblad: Space Pigs (2000)
6. Heikki Paakkanen: Iso asia (1991)
7. Ami Lindholm: Ilo irti (2006)
8. Eino Ruutsalo: Kaksi kanaa (1963)
9. Kari Häkkinen: Kanan muna (1994)
10. Marjut Rimminen: Silta (1981)
11. Heikki Prepula: Veturi (1978)
12. Seppo Suo-Anttila: Impressio (1973)
13. Hjalmar Löfving: Muutama metri tuulta ja sadetta (1932)
Kiitokset haatattelusta Sauli Pesoselle!