Lemisen hiottu mestariteos

Morsiusseppele (1954) kuuluu niihin elokuviin, joiden juonen referoiminen ei vielä kerro juuri mitään itse teoksesta. Tämä johtuu tietenkin siitä, että ohjaaja Hannu Leminen on siinä onnistunut tuomaan sanottavansa esiin nimenomaan elokuvan keinoin. Leminen oli parhaimmillaan ohjaajana hienostunut, älykäs ja sivistynyt. Morsiusseppeleestä löytyy kaikkea tätä. Itse tarina on kuin perusmuoto perinteisen kotimaisen melodraaman asetelmasta. Nuori ja rikas Allan Smith (Jussi Jurkka) viettää opiskelujen asemesta aikaansa bordellissa ja asiasta tiedon saatuaan hänen äitinsä (Kerstin Nylander) lähtee pojan kanssa maaseudulle. Siellä Allan kohtaa nuoren ja alemmasta yhteiskuntaluokasta kotoisin olevan Alli-neidon (Aino-Maija Tikkanen) ja nuoret tietenkin rakastuvat. Tästä seuraa monenlaisia ongelmia.
Asetelma antaisi mahdollisuuden Teuvo Tulion kaltaiseen jylisevään melodraamaan, mutta siinä missä Tulio alleviivaa, Leminen pikemminkin vaimentaa ilmaisuaan. Ohjaaja oli elokuva-alalle tullessaan lavastaja ja se näkyy myös Morsiusseppeleessä. Ajankuva on laadittu äärimmäisellä huolella ja lavasteet suorastaan pursuavat ajankohdalle tyypillistä tavaraa. Suomalaisessa elokuvassa tällaisesta on yleensä seurannut jäykkää näyttelemistä ja kiusallinen tunne siitä, että näyttelijät ovat kävelleet tarinaan sisään vasta kuvauksiin tietämättä mitään ajankohdan ominaislaadusta. Nyt niin ei käy. Pursuavilla lavasteilla on nimittäin Morsiusseppeleessä selkeä temaattinen tehtävä. Ne alleviivaavat ihmisten tapakulttuurin keinotekoisuutta ja elämänkielteisyyttä. Koska Allanin äiti pelkää elämää ja katselee sitä oman luokka-asemansa kautta, kaikenlaiset tavarat ja oman yhteiskunnallisen arvon merkit ovat hänelle äärimmäisen tärkeitä. Filmissä tämä korostuu mm. siten, että nainen käy keskustelemassa entisen miehensä jättimäisen muotokuvan kanssa. Se, ettei hän pidä Allia itsensä tai poikansa vertaisena, on tuotu esiin erään hienovaraisen visuaalisen keinon avulla. Allin saapuessa kaupunkiin ja koputtaessa Smithien oveen rouva tulee avaamaan, mutta ei tunne Allia. Hän tunnistaa tytön vasta laitettuaan silmälasit päähänsä. Näin rouva näkee ihmisen vasta katsoessaan häntä sananmukaisesti oman linssinsä läpi.
Onko Morsiusseppele sitten perinteinen kotimainen melodraama siinä mielessä, että siinä kaupunki tuhoaa viattoman maalaistytön ja maaseutu on hyvä? Ei ole. Pinnallisesti tarkastellen Alli kyllä on onnellinen niin kauan kuin hän on maaseudulla, mutta käytännössä hän joutuu samanlaisen yhteiskunnallisen sorron kohteeksi myös kotiseudullaan. Isäntärenki Pekka (Heimo Lepistö) yrittää saada hänet väkisin vaimokseen ja myös vanhemmat (Aino Lohikoski ja Eero Leväluoma) ovat tähän valmiita. Yleensä Alli on onnellinen ollessaan luonnossa tai Allanin kanssa.
Morsiusseppele ei ole perinteinen melodraama silti myöskään siinä mielessä, että yläluokan edustajat olisivat pelkästään pahoja ja alaluokan edustajat solidaarisia ja hyviä. On nimittäin niin, että yhteiskunnalliset alistussuhteet on omaksuttu kummallakin puolen niin luokkien kuin sukupuolienkin välillä. Tätä katsantokantaa ilmentävät hyvin niin edellä mainitut Pekka ja Allin vanhemmat kuin Smithien perheen palvelijakin (Henny Waljus). Nämä sisäistetyt alistussuhteet, yhteiskunnalliset asemat ja niiden tärkeys ovat nielaisseet ihmisten persoonan niin tarkoin, että aitoa rakkaussuhdetta Allanin ja Allin välillä ei nähdä miltään taholta mahdolliseksi. Melodraaman logiikan mukaan se ei olekaan mahdollinen, mutta tämä ei johdu rakastavaisista itsestään, vaan heitä ympäröivistä olosuhteista ja ihmisistä, jotka tekevät ("hyvää tarkoittaessaan") kaikkensa suhteen epäonnistumiseksi.
Morsiusseppele ei ole siis perinteinen melodraama myöskään miespäähenkilönsä osalta. Katsojan annetaan itse asiassa aluksi luulla niin. Allan viettää aikaa madame Kraemerin (Birgit Kronström) bordellissa ja suhtautuu naisiin aivan yhtä alentuvasti ja esineellistävästi kuin muutkin. Hänen kohdatessaan ensi kertaa Allin, kyse voi aivan hyvin olla saman pelin jatkamisesta. Lopulta suhde kuitenkin syvenee. Allan huomaa Allin edustavan jotain muuta kuin mihin hän on tottunut, olevan aito ihminen. Jurkka tekeekin tässä yhden parhaista elokuvarooleistaan. Hän on moderni ja vähäeleinen, vailla sitä kireyttä, joka hänestä näkyy vaikkapa joissakin "Brando-henkisemmissä" rooleissaan.
Hannu Leminen käsitteli usein teoksissaan unelmien ja todellisuuden välistä ristiriitaa. Näin ainakin elokuvissa Valkoiset ruusut (1943), Vain sinulle (1945), Ratavarijan kaunis Inkeri (1950), miksei myös Muuan sulhasmies (1956). Morsiusseppeleessä tuo ristiriita tuhoaa rakastavaiset. Alli haaveilee suuresta maailmasta, kaupungista ja siellä koittavasta puhtaasta rakkaudesta. Allan siitä, että voisi elää aitoa elämää sisäisten pakkojen painamatta. Kumpikaan ei onnistu.
Ilmaisullisesti Morsiusseppele on hienovarainen ja tyylikäs elokuva. Erkki Imbergin kameratyö loihtii interiöörien tukahduttavien tunnelmien vastapainoksi myös aistillisia kuvia, joissa on nautinnon ja miksei välillä perversionkin vivahdus. Ulkokuvat ovat vastapainoksi avaria ja vahvoja, korostaen rakastavaisten vaihtuvia tunnelmia onnesta ahdistukseen ja pelkoon. Ainon kuvitelmat, unet ja houreet viittaavat film noiriin ja kauhuun. Sillä saralla Leminen eteni pidemmälle pari vuotta myöhemmin Riihalan valtiaassaan.
Morsiusseppele niveltyy hyvin osaksi 1950-lukulaista pohjoismaisten kesäelokuvien buumia, johon kuuluvat sen lisäksi ainakin Ingmar Bergmanin samalla vuosikymmenellä valmistama sarja, Arne Matssonin Hän tanssi kesän ja Matti Kassilan Sininen viikko. Lemisen elokuva käsittelee niiden tavoin onnen lyhyyttä, illusorisuutta ja mahdottomuutta perinnäistapojen ja pelkojen kahlitsemassa maailmassa, jossa ihmiset kuitenkin kaipaavat aidompaa elämää.

Morsiusseppele
1954
Ohjaus: Hannu Leminen
Käsikirjoitus: Erkki Koivusalo, Hannu Leminen
Pääosissa: Aino-Maija Tikkanen, Jussi Jurkka, Kerstin Nylander, Henny Waljus, Heimo Lepistö, Aino Lohikoski, Eero Leväluoma
Kesto: 98 minuuttia

Rutiinikomedia asuntopulasta

Nuori Pirkko Kangas (Sirkka-Liisa Wilén) istuu neuvottomana puistonpenkillä, mutta herrasmiesmäinen antiikkikauppias Appelgren (Sven Ehrström) poimii hänet mukaansa ja vie asukkaaksi Töttermanskan (Sylva Rossi) täysihoitolaan. Nuoren naisen elämä kaupungissa tuntuu lähtevän muutenkin käyntiin, kun hänellä kohta on asunnon lisäksi työpaikkakin antiikkikauppiaan sihteerinä. Asioita mutkistavat lemmenhuolet täysihoitolassa asuvan  Eskon (Heikki Heino) kanssa ja lisäksi myös hämäräperäiset keinottelijat Leevi ja Santtu (Sasu Haapanen ja Veikko Linna) sotkevat kuvioita.
Thure Bahnen viimeinen ohjaustyö Onni etsii asuntoa (1955) jää lupaavasta alkuasetelmasta huolimatta pettymykseksi. Filmin alkupuolella havainnoidaan osuvasti ajan ahdasmielistä tapakulttuuria, jossa nuorella naisella on täysi työ varjella omaa siveyttään niin väärinkäsitysten kuin kiinnostuneiden miestenkin paineessa. Myös täysihoitolan farssimaiset ihmissuhdekuviot Töttermanskan ja antiikkikauppiaan sekä liikemies Römstenin (Aku Korhonen) ja salaperäisen Dollyn (Mai-Brit Heljo) välillä sisältävät ajoittain herkullista ironiaa. Täysihoitolan omistaja kokee nuoren naisen uhaksi, mutta haluaa toisaalta suojella Pirkkoa. Samalla hän itse haluaa pitää Appelgrenin lähellään hinnalla millä tahansa, mutta ei voi kuitenkaan suoraan ilmaista tälle tunteitaan.
Tapakulttuurin havainnoinnin lisäksi asuntopula ja siihen liittyvät lieveilmiöt olisivat tarjonneet aineksia herkulliseen satiiriin. Olavi Karun ja Jouko Sorannon laatima käsikirjoitus kuitenkin hukkaa paukkunsa, kun lupaavan alun jälkeen keskitytään puolivillaiseen rikosjuoneen ja konnien jahtaamiseen. Myös Bahnen ohjaus on turhan varovaista, vaikka siinä onkin tiettyä herttaista tunnelmaa. Elokuvan parhaaksi henkilöhahmoksi kohoaa lain kummallakin puolella epävarmana heiluva Dolly, jonka luonnekuvaa olisi voinut kehitellä pidemmällekin. Myös Aku Korhonen on tietenkin aina hauska, mutta hänelle on kirjoitettu tavanomaista vähemmän näyteltävää.
Asetelmiltaan Onni etsii asuntoa on lainaillut aineksia niin Risto Orkon komediasta Herrat täysihoidossa (1933) kuin päähenkilön osalta Juurakon Huldasta (1937). Puistonpenkiltä Huldan tavoin poimitusta Pirkosta ei kuitenkaan löydy Hella Wuolijoen luoman naishahmon voimaa eikä valveutuneisuutta. Kyllä tämän silti ainakin kerran katselee ajanvietteenä, vaikka mitään erityisen mieleenpainuvaa ei tarjolla olekaan. Lämmittävintä tässä, kuten melkein kaikissa muissakin Toivo Särkän ja Suomen Filmiteollisuuden tuottamissa elokuvissa on suhtautuminen ihmisiin. Ihmiset ovat perimmiltään hyviä ja tarinassa korostuu lopulta mukava yhdessäolo ja toimivan kommunikaation luoma mielihyvä. Siinä ei ole sinänsä mitään moitittavaa eikä pois otettavaa.

Onni etsii asuntoa
Suomi 1955
Ohjaus: Thure Bahne
Käsikirjoitus: Olavi Karu, Jouko Soranto
Pääosissa: Sirkka-Liisa Wilén, Heikki Heino, Aku Korhonen, Mai-Brit Heljo, Sven Ehrström, Sylva Rossi, Heikki Savolainen, Sasu Haapanen, Veikko Linna
Kesto: 75 minuuttia

Suomalaisen elokuvan festivaali 2016

Sylvistä Pelikaanimieheen

Suomalaisen elokuvan festivaali järjestettiin Turussa tänä keväänä jo 25. kerran. Torstaista 7.4. saman viikon sunnuntaihin kestäneen tapahtuman kattaus oli poikkeuksellisen mielenkiintoinen. Itse näin kymmenen elokuvaa ja olisin katsonut enemmänkin elleivät aika ja muut resurssit olisi loppuneet. Festivaalin varsinainen helmi oli vanhin säilynyt suomalainen fiktioelokuva, Teuvo Puron ohjaama Sylvi vuodelta 1913. Minna Canthin näytelmään perustuvan tarinan kuvaukset suoritettiin jo paria vuotta aikaisemmin, mutta laboratoriotöiden tekemiseen ei maassamme tuolloin ollut vielä mahdollisuuksia. Niinpä Sylvin kuvamateriaali kuljetettiin laivalla Kööpenhaminaan ja tämäkin tapahtui vasta syksyllä 1912, kun siihen tarvittavat varat oli saatu kokoon. Puro ryhmineen kuvasi 1911 myös kaksi muuta elokuvaa, mutta niiden materiaali ehti odotusaikana mennä piloille. Sylvi on ainoa edes osittain autonomian ajalta säilynyt suomalainen fiktioelokuva ja sellaisena tietenkin historiallisesti korvaamaton. Sylvinkin säilymiseen tarvittiin kosolti hyvää onnea. Kuvatut otokset löytyivät nimittäin helsinkiläisestä romukaupasta vuodenvaihteen 1933-34 tienoilla. Tuolloinhan lapsille myytiin vanhaa filmiä, jota nämä sitten saivat polttaa. Ilmeisesti Sylvin kunto oli jo mennyt niin huonoksi, että sen menekki poikien keskuudessa oli mitätön. Tutkija Hannu Salmi oli nyt restauroinut elokuvan mahdollisimman hyvään kuntoon ja lisännyt mukaan joitakin tarinaa tukevia välitekstejä.

Sylvin kuvaukset suoritettiin aikanaan Helsingissä hotelli Fennian kattoterassilla. Näin oli saatavilla runsaasti tarvittavaa auringonvaloa sisäkohtauksiinkin. Lähdekirjallisuudessa Sylvistä on annettu kuva historiallisesti arvokkaana, mutta esteettisesti kehnona yrityksenä, jossa kulissit huojuvat ja nokipilvet pöllähtelevät näyttelijöiden kasvoille. Syynä tähän on ollut ilmeisesti Heikki Ahon ja Björn Soldanin aikanaan aiheesta koostama lyhytelokuva. Odotukseni eivät olleetkaan suuret.

Sitä mieluisampi olikin sitten yllätys. Kari Mäkirannan pianosäestys toimi upeasti eikä itse elokuvassakaan ollut mitään häpeämistä saman ajan ulkomaisiin teoksiin verrattuna. Kamera oli toki staattinen, mutta esimerkiksi tanssisalikohtaukseen oli saatu tyylikäs jännite sillä tavoin, että toiminta tapahtui kuvassa kolmella eri tasolla. Hannu Salmen mukaan samaa keinoa oli käytetty jo Sylvin teatteriversiossa, mutta elokuvassa se tuntui todella pääsevän oikeuksiinsa. Asetelmalliset kohtaukset olivat nekin tavallisia myös tuon ajan ulkomaisille elokuville.

Sylvin tarinahan on seuraava. Päähenkilö on naimisissa itseään vanhemman holhoojasedän kanssa ja rakastuu nuorempaan mieheen. Lopulta hän epätoivoissaan sitten myrkyttää aviomiehensä ja joutuu vankilaan. Canth teki tositapahtumaan perustuvasta tekstistä yhteiskunnallisen syytöksen naisen olemattomista oikeuksista. Elokuvaversiossa harmillisesti juuri huippukohta eli myrkyttäminen on tuhoutunut, mutta Sylvin varsinainen herkku olivat vahvat näyttelijäsuoritukset. Niin Aili Rosvall Sylvinä, Teuvo Puro hänen aviomiehenään kuin Teppo Raikas Sylviin rakastuneena Viktorina tekevät vahvat ja yllättävän modernit roolisuoritukset. Ne ovat varsin vähäeleisiä, melkein kokonaan vailla sitä voimakasta elehdintää, mikä yleensä liitetään mykkäelokuvaan. Varsinkin Rosvall saa koskettavasti esiin Sylvin nuoruuden ja elämisen tunteidensa ja miehensä armoilla. Kaiken tukahduttavuuden ja toisaalta rakkauden Viktoria kohtaan. Tässä mielessä, juuri Sylvin motiivien pohjustamisessa ja tunteiden näyttämisessä, elokuva onnistuu paremmin kuin Toivo Särkän myöhempi, sinänsä ansiokas ääniversio. Sylvistä olisi äkkiä saatava aikaan asiallinen dvd-julkaisu, sille olisi varmasti menekkiä myös ulkomaisten harrastajien parissa.

Festivaalin päävieras oli Veli-Matti Saikkonen, joka on uransa aikana ohjannut runsaasti elokuvia televisiolle. Suomalaisen tv-draaman historia on komea, vaikka sitä on nykyistä tarjontaa seuratessa ajoittain vaikea uskoa. Onneksi 1970- ja 80-lukujen teoksia on alkanut pikkuhiljaa ilmestyä dvd:llä, vaikka runsaasti helmiä vielä levyiltä puuttuukin. Myös kotimaisen tv-draaman historia odottaa vielä kirjoittajaansa. Saikkosen tuotannosta esitettiin Turussa Takiaispallo (1970), Manillaköysi (1976), Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet (1977) ja tuoreemmat elokuvat Vuoden viimeinen kesä (1998) sekä Miehen sydän (2004). Näin kaikki viimeistä lukuun ottamatta, kun oli kiirehdittävä ruokakauppaan. Ohjaaja tarinoi elokuvien välissä teostensa tekovaiheista sympaattiseen sävyyn ja korosti huolellisuutta niin ennakkovalmistelun kuin kaikkien muidenkin työvaiheiden osalta. Mies teki urallaan työtä ykkösluokan kirjailijoiden kanssa, sillä festivaalilla esitettyjen elokuvien taustalla vaikuttivat Kerttu-Kaarina Suosalmi, Veijo Meri, Alpo Ruuth, Claes Andersson ja Kjell Westö. Itsekin runoja nuoruudessaan kirjoittanut ohjaaja tunnustautui kirjallisuuden rakastajaksi ja korosti varsinkin Veijo Meren kanssa syntynyttä yhteistyösuhdetta. Puhelut saattoivat kuulemma kestää tuntikausia ja joskus Meren vaimo oli jo huolissaan ohjaajan jaksamisesta, mutta Saikkonen korosti kaiken olleen hieno kokemus ja antoisaa oppia.

Saikkosen oma panos puolestaan loksauttaa leuan ihastuksesta nykypäivän latteaan standardi-ilmaisuun tottuneelta katsojalta. Varsinkin 1970-luvun töissä osuvat näyttelijäsuoritukset, kohdallaan olevat esteettiset ratkaisut ja yhteiskunnallisten havaintojen osumatarkkuus muodostavat huippuluokkaa olevan kokonaisuuden. Varsinkin valkokangaselokuvasta myöhemmin tv-sarjaksi pidentynyt Takiaispallo on korvaamaton ajankuva ja taideteos. Se kertoo työnjohtajan (Tapio Hämäläinen) ja hänen vaimonsa (Hillevi Lagerstam) elintasokilvassa eteenpäin rynnivästä perheestä, jonka tytär (Terhi Panula) ei usko vanhempiensa tarjoamaan maailmankuvaan ja kapinoi seurustelemalla rockbändin laulusolistin (Kirka) kanssa. Hämäläisen esittämä perheenpää on samaan aikaan naurettava ja traaginen hahmo. Suomalainen perusmies, joka ei osaa ottaa rakastavaa kontaktia sen paremmin vaimoonsa kuin lapsiinsakaan. Naapuriin muuttaneen perheen rouvasta (Aila Arajuuri) löytyy lohduttaja, mutta huonostihan siinä käy. Hämäläinen on roolissaan niin hyvä, että onnistuu kaikesta huolimatta herättämään katsojan sympatiat puolelleen. Kaikkiaan Takiaispallo onnistuu tiivistämään työväenluokkaiset epäluulot, ahdistuksen aiheet ja kommunikaation kömpelyyden ja tuhoisuuden ajassaan mestarillisella otteella. Kaiken lisäksi musiikki on parasta, mitä Suomesta tuolloin löytyi. Jazzguru Eero Koivistoisen luoma sävelmaailma sisältää niin varhaista Tasavallan presidenttiä kuin tietysti Kirkaakin, joka oli tuolloin huikeassa lyönnissä. Hän esittää elokuvassa biisit Saat kaiken ja Kaukainen valo.

Kahdessa muussa Saikkosen 1970-luvun työssä sukellettiin sitten sotilasmaailmaan. Rakastettu Manillaköysi teki sen koomisin keinoin. Saikkonen tuntuukin olleen kehittämässä kotimaista sotilasfarssia satiirin suuntaan, mikä ei ehtinyt studiokaudella 1950-luvulla koskaan toteutua. Toki Aarne Tarkaksen elokuvissa oli ituja tähän suuntaan. Manillaköydessä sotimassa oleva Joose Keppilä (Erkki Pajala) saa päähänsä viedä löytämänsä köyden vaimolleen. Vesa Mäkelän esittämän kaverin avustuksella köysi sidotaan miehen ympärille ja kohta junalla kotia kohti matkalla oleva Joose haukkoo henkeään hapen puutteessa kuin kala kuivalla maalla. Mies hourii niin mielisairaalasta kuin sioista syömässä upseereja. Vahvasti absurdeja piirteitä saava ikisuosikki on täynnä loistavia näyttelijäsuorituksia suvereenin Esko Hukkasen johdolla.

Niin ikään armeijaan sijoittuva Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet (1977) puolestaan käsitteli armeijan valtasuhteita traagisesti. Aiemmin vankilassa ollut Kauppala (Vesa-Matti Loiri) osoittautuu armeijaan tultuaan omia sääntöjään noudattavaksi, mutta ei varsinaisesti pahantahtoiseksi hahmoksi. Tilanne kärjistyy lopulta tragediaan, joka saa sinettinsä siitä, että kukaan ei lopultakaan näe Kauppalan kuoltua mitään sen kummempaa tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuneen. Kaksi Kauppalan ampunutta sotilastakin saavat kunniamerkin erinomaisesta palveluksesta ja käskyjen tarkasta noudattamisesta. Saikkonen oli ohjannut Alpo Ruuthin tekstin aiemmin Turun teatteriin ja Vesa-Matti Loiri oli näytellyt roolin myös siellä. Elokuvaesseisti Markku Varjola on pitänyt Kauppalaa koko miehen uran painavimpana työnä Jon-elokuvan Heikki Öljysen ohella.

Saikkosen uudempaa tuotantoa edusti Claes Anderssonin tekstiin perustuva sairaala- ja ihmissuhdekuvaus Vuoden viimeinen kesä. Merja Larivaara on pääroolissa naislääkärinä vakuuttava, mutta muuten niin yleismaailmallisia ongelmia kuin perhe-elämän tukahduttavuuttakin käsittelevä tarina jäi hieman sekavaksi ja osoitteettomaksi. Katsomisen arvoinen se silti ehdottomasti oli.

Festivaalin toisena teemana oli kotimainen fantasiaelokuva. Lajityypin vanhempaa siipeä edusti vuodelta 1955 oleva Nukkekauppias ja kaunis Lilith. Jack Witikan ohjaama ja Martti Katajiston tähdittämä tarina sijoittui nauramisen kieltäneeseen diktatuuriin, johon nukkekauppias yritti tuoda iloa ja lapsenmielisyyttä. Ekspressionistisesti tyylitelty kuvamaailma ja absurdista teatterista vaikutteita ottanut tarina ja näytteleminen olivat (ja ovat itse asiassa yhä) hyvin poikkeuksellisia suomalaisessa elokuvassa. Kiintoisaa on sekin, että Katajiston esittämä nukkekauppias on hyvin feminiininen hahmo ja tähän suhtaudutaan hyvin positiivisesti. Tämä oli harvinaista minkään maan valtavirtaelokuvassa tuolloin. Witikka ja Katajisto kehittelivät samanlaista feminiinistä (ja kenties homoseksuaalista) hahmoa jo vuotta aiemmin säveltäjä Gabriel Linsenin Mä oksalla ylimmällä laulun ympärille kiertyvässä ja samannimisessä elokuvassa.

Heikki Partasen lastenelokuvaklassikko Pessi ja Illusia (1984) rinnasti Yrjö Kokon teoksen pohjalta sotaa ja satua. Elokuva jäi ehkä hieman ulkokohtaiseksi. Tarina tuli toisinaan jyrätyksi kuvailmaisun alle. Pohdiskelu ihmisen herkimpien mahdollisuuksien säilymisestä sodan kynsissä oli nuorena kuolleelta ohjaajalta silti rohkea ja kohtalaisen onnistunutkin veto. Jorma Uotinen sai Ristilukin roolistaan Jussi-patsaan. Liisa Helmisen tuoreempi Pelikaanimies (2004) taas perustui Leena Krohnin teokseen Ihmisen vaatteissa ja siinä tarina ja visuaalisuus olivat paremmin tasapainossa. Koomisista rooleistaan tunnettu Kari Ketonen teki hienon työn ihmiseksi muuttuvana pelikaanina, joka osoittautuu tosiystäväksi Roni Haarakankaan näyttelemälle, hieman yksinäiselle Emil-pojalle. Sivuroolissa kahvilanpitäjänä nähtiin Porin teatterista tuttu Katariina Lohiniva, joka on työskennellyt Helmisen elokuvissa muulloinkin.

Kattauksen huipensivat kaksi klassikkokomediaa, Aarne Tarkaksen Älä Nuolase ja Matti Kassilan Hilmanpäivät. Molemmista on kaikki olennainen jo sanottu moneen kertaan, mutta itseäni yllätti Tarkaksen komediassa se kuinka pessimistinen se perimmiltään on. Kaikki hahmot juoksevat enemmän tai vähemmän rahan perässä ja Tommi Rinteen ja Leo Jokelan huoltoasemanpitäjäkaksikko syöksyy veikkausvoiton turvin amerikansuomalaisiksi valemiljonääreiksi. Tavoitteena on tietenkin päästä rikkaisiin naimisiin ja varsinkin Jokela on huikea ”amerikkalaisine” puheenparsineen. Elokuvaa esittelemässä ollut ja Jokelasta vastikään kirjan tehnyt Asko Alanen luonnehtikin Jokelan hahmoa niin, että elokuvassa näyttelijä näyttelee hahmoa, joka näyttelee olevansa miljonääri. Tämä sopii elokuvan teemaan. Tuntuu siltä kuin Jokelan Jaakko Järvi/Jack Lake olisi valmis uhraamaan koko minuutensa rikastumisen alttarille. Hän pääseekin lopulta tavoitteeseensa, mutta ei juuri nauti sen toteutumisesta. Sopii muistaa sekin, että Tarkas käsitteli minuuden pirstoutumista (tällä kertaa melodraaman ja satiirin keinoin) myös vuoden 1962 toisessa tuotannossaan, elokuvassa Hän varasti elämän.

Matti Kassilan Hilmanpäivät (1954) Agapetuksen samannimisestä romaanista on puolestaan käytännössä täydellinen kuvaus 1930-luvun kirkonkyläelämästä. Tarkkaan sosiaaliseen järjestykseen perustuvassa yhteisössä Edvin Laineen esittämä osuuskaupanhoitaja ja vapaapalokunnanpäällikkö järkyttyy ja masentuu, kun ei pystykään hallitsemaan äkkiä roihahtanutta tulipalotilannetta. Lopulta hän sentään piristyy entiselleen saadessaan tietää, että kylään on hankittu uusi paloruisku, jota pitäisi opetella käyttämään. Tarmo Mannin esittämä seppä lienee elokuvan muistelluin sivuosasuoritus. Mies laittaa tulipalon sammutuksessa akkoja ruotuun siihen tahtiin, ettei itse huomaa juurikaan osallistua sammutustyöhön. Vieraaksi elokuvan yhteyteen oli saatu nuoren tuomarin mielitiettyä näyttelevä Vieno Kekkonen. Hän kertoi muistojaan filmausajoilta ja hyväkuntoisella tähdellä tuntui olevan yhä runsaasti myös musiikkiin liittyviä suunnitelmia. Kun häntä haastateltiin, huusi joku katsomosta: ”Me rakastetaan Sua”! Se tiivisti kauniisti myös koko festivaalin hengen.