Elokuvaneuvos Kari Uusitalon tietävät kaikki kotimaista elokuvaa vähänkään enemmän seuranneet tahot. Hän on kirjoittanut mittavan uransa aikana leegion kirjoja suomalaisen elokuvan historiasta ja tehnyt myös itse dokumenttielokuvia. Uusitalon rakkaus suomalaiseen elokuvaan syttyi Orvo Saarikiven vuonna 1942 ensi-iltaan tulleen Aika vanha kultainen-teoksen myötä.
- Olin kesällä 1942 yhdeksänvuotias. Elokuva teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olin heti "myyty" elokuvalle ja nimenomaan kotimaiselle. Kun joulukuussa 1957 menin työhön Suomi-Filmin lyhytelokuvaosastolle, sen osastopäällikkönä oli - Orvo Saarikivi eli elämäni ensimmäisen elokuvan ohjaaja. Kohtalonsormen jalanjälkikö oli pelissä mukana?
Uusitalo kiinnostui jo varhaisessa vaiheessa myös kotimaisen elokuvan historiasta. Hän kertoo, että ajatus aihetta käsittelevän kirjan kirjoittamisesta syntyi talvella 1961. Yksinkertaisesti siksi, ettei sellaista teosta vielä ollut.
- Rupesin keräämään järjestelmällisesti suomalaisen elokuvan historiaan liittyviä tietoja, kun ne olivat niin riipinraapin siellä ja täällä. Kirjahanketta taas edisti silloisen esimieheni Veikko Laihasen myönteinen suhtautuminen asiaan.
Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet ilmestyi sitten vuonna 1965 ja Uusitalo pitää sitä pääteoksenaan Suomen kansallisfilmografia-teossarjan ohella. Elokuvaneuvos toimi sarjan päätoimittajana. Jotain on jäänyt julkaisemattakin.
- Abel Adamsin ja Adams-Filmi Oy:n historiateoksen piti ilmestyä vuonna 2012, firman satavuotisjuhlavuonna, kustantajana Abelin pojanpoika Peter Adams. Jotenkin valmis käsikirjoitus kuitenkin hautautui hänen muiden liikepuuhiensa ja rientojensa alle. Teos jäi toteuttamatta.
Uusitalo kirjoitti artikkelin myös viime vuonna ilmestyneeseen Unelmatehdas Liisankadulla-kirjaan, joka käsittelee Suomen Filmiteollisuutta ja sen tuotantoa. Hän kertoo kirjoittavansa yhä jonkin verran, "mutta aika vähäistä se nykyisin jo on".
Kirjaprojektiensa ohella Uusitalo on kirjoittanut runsaasti artikkeleita ja arvosteluja kotimaisesta elokuvasta. Julkaisufoorumeita ovat olleet esimerkiksi Kinolehti ja Hyvinkään sanomat.
Hän on kuitenkin toiminut myös ohjaajana. Pääasiassa Uusitalon ohjaustyöt ovat olleet veronalennuslyhytelokuvia studiokaudella, mutta hän toteutti myös kolme pitkää elokuvaa. Suomalainen ratsuväki (1963) kertoo nimensä mukaisesti maamme ratsuväen tarinan, Mannerheim Suomen marsalkka (1968) taas valottaa kohteensa elämäntarinaa arkistofilmien avulla. Se oli vuonna 1923, kun isällä oli hammassärky... (1969) on puolestaan kokoomaelokuva, johon on yhdistetty Erkki Karun lyhytkomedian oheen autenttisia arkistovälähdyksiä 1920-luvun alun Helsingistä. Teokset osoittavat taitavaa elokuvakielen ja - muodon hallintaa. Uusitalo kertoo harkinneensa laajempaakin heittäytymistä elokuvantekijäksi.
- Ajatus kävi mielessäni 1960-luvun alkupuoliskolla, perustaa oma tuotantoyhtiö Kare-Filmi Reijo Hassisen kanssa, mutta kotimaisten lyhytelokuvien veronalennusoikeuden päättyminen 1964 romutti ajatuksen. Myös pitkän näytelmäelokuvan ohjaaminen kiinnosti jossakin määrin, mutta sitten 1970 siirryin vastakkaiselle puolelle elokuvasäätiön listoille elokuvien tukijaksi (rahoittajaksi) ja ajatus jäi. Omiin ohjaustöihini suhtaudun hyvin nostalgisesti. Ehkä parhaana niistä pidän Mannerheim Suomen marsalkkaa (1968) ja lyhytelokuvaa Mika Waltarista (1962).
Kari Uusitalon suhde kotimaiseen elokuvaan on siis ollut vähintäänkin kiinteä. Mutta mikä hänelle on tärkeintä elokuvassa ja mitä suomainen elokuva on hänelle merkinnyt?
- Tärkeintä elokuvassa minulle on, että se saa minut pitämään siitä. Vanhana Särkän sähköpoikana kiinnitän huomioni myös mahdollisiin klaffivirheisiin, epäaidontuntuiseen replikointiin sekä "vuotaako" kulissi ja näkyykö kuvassa maikin varjo.
- Elokuva, nimenomaan kotimainen, on ollut sekä elämäntyöni että ehkä tärkein harrastukseni. Kun katson taaksepäin, olen iloinen siitä, että toukokuussa 1955 keksin hakeutua kesätöihin Liisankadun SF-halleille. Siitä kaikki alkoi...
Kotimaisen elokuvan nykytilaa Uusitalo pitää kohtalaisena. Hänen mukaansa taso on varsin vaihtelevaa, mutta enimmäkseen tuotokset ovat vähintään mielenkiintoisia. Elokuvaneuvos muistuttaa myös Elokuvasäätiön rahoittajapanoksesta, joka on erittäin merkittävä.
Aikanaan kun ryhdyin seuraamaan kotimaista elokuvaa, minulle toimivat erittäin tärkeänä ja mielenkiintoisena alkupisteenä Uusitalon laatimat luettelot merkittävistä kotimaisista elokuvista Mitä Missä Milloin-kirjoissa vuosina 1983 ja 1990. Ensimmäisessä esiteltiin 55, jälkimmäisessä täydet sata teosta. Listoja katsellessa huomio kiinnittyy joihinkin sellaisiin teoksiin, jotka eivät ole saaneet kriitikoiden yleistä tunnustusta ainakaan enää nykyään. Yksi tällainen elokuva on Aarne Laineen Kukonlaulusta kukonlauluun vuodelta 1955. Ohjaajansa ainoa vakava teos saa elokuvaneuvoksen kannatuksen edelleenkin.
- Kukonlaulusta kukonlauluun on Aarne Laineen neljästä ohjauksesta ylivoimaisesti paras, johtuen jo käsikirjoituksesta. Elokuva liikkui hyvin ajassa, 1950-luvun puolivälin tunnelmisssa. Sen nimi ruotsiksi oli erinomaisen onnistunut "Men starkast är jorden". On varmasti lähiluvun ansaitseva elokuva.
Noilla listoilla oli myös useampia Toivo Särkän historiallisia elokuvia. Maisterin ohjauksista Uusitalo toteaa näin:
- Särkkä oli paras epookkielokuvien ohjaajana. Hänellä oli vuosisadan vaihteesta jo omakohtaisia muistikuvia. Ja muutenkin hänen elokuvansa olivat enimmäkseen ammattimaisesti toteutettuja.
Lopuksi pyysin Kari Uusitaloa laatimaan listan kymmenestä suosikkielokuvastaan kotimaisen elokuvan studiokaudelta (1920-1963).
- Huvittelen katsomalla videolta vanhoja kotimaisia elokuvia aikajärjestyksessä. Vuosien 1920-1963 mielestäni parhaat elokuvat ovat aikajärjestyksessä siis olleet: (peruste: Olen vain pitänyt niistä eniten):
Valentin Vaala: Gabriel, tule takaisin (1951)
Jack Witikka: Silja nuorena nukkunut (1956)
Edvin Laine: Niskavuori taistelee (1957)
Jack Witikka: Suuri sävelparaati (1959)
Aarne Tarkas: Opettajatar seikkailee (1960)
Aarne Tarkas: Oksat pois... (1961)
Ritva Arvelo: Kultainen vasikka (1961)
Aarne Tarkas: Älä nuolase... (1962)
Edvin Laine: Pikku suorasuu (1962)
Mikko Niskanen: Pojat (1962)
- Tämä on tietysti hyvin epäortodoksinen lista, mutta nämä kotimaiset elokuvat vuosilta 1920-1963 ovat kotiolojen uusintakatselussa miellyttäneet minua eniten, Kari Uusitalo päättää.
