tiistai 26. marraskuuta 2019

Pori Film Festivalilla niin Maradonaa, kokeellista kuin paikallistakin




Jo perinteeksi muodostunut Pori Film Festival järjestetään viidettä kertaa, toista kertaa pääpaikkana on Valimo-sali. Ohjelmakattaus on monipuolinen sisältäen niin luentoja, kokeellisia teoksia, dokumentteja kuin paikallista elokuvaakin. Ensi-illassa nähdään porilaisesta säveltäjästä, Selim Palmgrenista, valmistettu elämäkertadraama Selim. Tapahtuman pääorganisaattorit Niilo Rinne ja Harri Sippola toteavat, että niin kokeellisuus kuin paikallinen tuotantokin ovat festivaalin kovaa ydintä.
-      Emme ole tämän vuoden festareille rakentaneet väkisin mitään tiettyä teemaa, ideana on tarjota kiinnostavia elokuvia ja erilaista audiovisuaalista taidetta. Yleensä ohjelmisto lähtee yksinkertaisesti rakentumaan siitä, mitä meitä kiinnostavia teoksia on tarjolla ja sitten katsotaan, mitä yhdistelmiä, yhtäläisyyksiä ja kokonaisuuksia löytyneistä teoksista voisi muodostua. Tällä kertaa erääksi pääteemaksi muodostui elokuvan ja valon yhdistelmä, mikä tapahtui sikäli luontevasti, että ensimmäistä kertaa Porissa järjestettävä Light Station -valofestivaali on yhteistyökumppanimme, Niilo Rinne selvittelee.
Eräänä vahvana juonteena festivaalilla kulkee myös dokumentaarisuus, jota edustavat elokuvat niin kuvaajataituri Robby Müllerista, kuin vihreän veran mestarista Diego Maradonastakin. Elokuvallisten ilmaisukeinojen pohdintaan taas sukelletaan Kirka Sainion (Elokuvamusiikin ja äänisuunnittelun liitto) ja Kari Yli-Annalan (Elokuvan ja maalaustaiteen valo) luennoissa. Rinne muistuttaa, että varsinkin elokuvien äänimaailmoja käsitellään elokuvateorioissa melko vähän.
-      Aihe on ilmeisen vaikea teoretisoitava ja siinäkin mielessä Sainion luento on kiinnostava. Elokuva ei koskaan ole ollut äänetön, ei edes mykkäelokuvan aikana, sillä silloinkin oli yleensä musiikkisäestys. Hiljaisuuskin on aina taiteellinen valinta.
Festivaalin satsaus kokeelliseen elokuvaan on ollut tietoinen valinta. Rinteen mukaan festivaalille on ollut avoin haku ja kiinnostavimpia töitä on poimittu mukaan. Järjestäjillä ei ole mitään kerronnallisiakaan töitä vastaan, mutta he haluavat korostaa elokuvan monipuolista luonnetta.
-      Tarinallisuus on aina ollut hallitsevaa ja nykyään elokuvateattereissa ja suoratoistopalveluissa sitä on lähes pelkästään. Haluamme tarjota jotain muuta ja samalla myös intensiivisen tapahtumakokemuksen mielenkiintoisissa tiloissa, kollektiivisesti luodun kokonaistaideteoksen, joka vuotaa elokuvan rajojen yli ja jonka piirissä maailma näyttää toisenlaiselta.

Rinne kertoo, että häntä kiehtoo myös pelkistetty ilmaisu, pohdinta siitä mitä elokuva on ja voi olla. Hän muistuttaa, että esimerkiksi kännykällä kuvattu ja minuutin mittainen teos voi olla toimiva elokuva, jos tekemään on lähdetty ajatus edellä. Liikkumavaraa on paljon.

-      Meillä oli kolmantena vuonna intialaislähtöisen Methil Komalankuttyn teos Count-Down, joka kesti alle minuutin. Siinä mies odottaa hissiä, mutta idea toimi erittäin hyvin. Tekijä oli mukana kotimaassaan myös haikuelokuvafestivaalin toiminnassa. Se keskittyy amatöörien tekemiin pieniin elokuviin. Tällaiset alle viiden minuutin mittaiset teokset kiehtovat meitä ja siksi näytämme tänä vuonna sarjan tällä Intiassa järjestettävällä festivaalilla palkittuja elokuvia.
Rinne pohtii, että elokuvan ja valokuvan välinen rajanveto on sekin kiehtova.  Valokuvataiteessa on vain yksi kuva, mutta sitä voi miettiä pitkään. Samalla tavoin lyhytelokuva voi kestää vaikkapa puoli minuuttia ja siinä voi olla vain yksi kuva. Hän viittaa myös iranilaisen mestariohjaajan Abbas Kiarostamin estetiikkaan. Tavallaan tämä on myös paluuta elokuvan alkujuurille, Lumieren veljesten tuotantoon.
Eräs Pori Film Festivalin tavaramerkki on myös sen ajankohta, joka on aina ollut marraskuun loppu. Rinne vahvistaa, että valinta on tarkoituksellinen. Tällä tavoin saadaan valkokankaan valoa synkkään länsirannikon syksyyn. Festivaalin järjestelyissä toista vuotta mukana oleva Harri Sippola kertoo, että tuli elokuvamaailmaan omien tuotantojensa kautta. Suurin tekijä oli tietenkin Mika Rätön ohjaama Samurai Rauni Reposaarelaisen seikkailut, jonka tuottajana Sippola toimi.
-      Porissa voi tehdä asioita puhtaalta pöydältä ja täällä on tekemisessä tietty omaehtoisuus. Täällä on aina ollut pieni ja innokas tekijöiden joukko. Jos historiaa ajatellaan, niin vaikkapa viime vuonna esillä ollut Tepi Salokari, Iikka Vehkalahti ja tänä vuonna kahdella elokuvalla esillä oleva Noora Männistö ovat olleet vahvoja tekijöitä.
Niilo Rinne muistuttaa, että Marja-Terttu Salokari on ollut kansallisestikin yksi uranuurtajista naistekijänä.
-      Hän oli ensimmäisiä naisia, jotka pääsivät elokuvaa opiskelemaan ja hän leikkasi esimerkiksi Rauta-ajan.
Festivaali on ollut mukana tuottamassa myös uutta porilaista elokuvaa, ainakin sikäli, että se motivoi viime vuonna saattamaan valmiiksi Tuomas Niskasen ohjaaman ja Kauko Röyhkän käsikirjoitukseen perustuvan Harhaman, joka on varsin ansiokas elokuva. Varsinkin, kun ottaa huomioon, että se tuotettiin noin 3000 euron budjetilla.
-         Festari tuotti elokuvan valmistumiselle deadlinen ja niin pitkään työpöydälle jäänyt teos saatettiin valmiiksi, Rinne kertoo.
Hieman samanlainen tapaus on tänä vuonna nähtävä Selim, joka sekin ilmeisesti valmistuu esityskuntoon varsin lähellä festivaalia. Rinne ja Sippola muistuttavatkin, että nähtävää riittää laidasta laitaan.
-      Vaikka meillä onkin runsaasti kokeellista ohjelmistoa, niin tavallistakin katsottavaa riittää. Selim ja Noora Männistön dokumentit kiehtovat varmasti monia katsojia ja Männistö on myös itse paikalla. Diego Maradona-dokkarin oheen on järjestetty jalkapallokeskustelu, jossa ovat mukana ainakin Mikko I. Elo, Rami Nieminen ja Reetta Turtiainen.
Kokeelliselta puolelta järjestäjät haluavat erikseen vielä suositella HT Nuotion kuratoimaa Metakino-sarjaa, jossa on Rinteen mukaan tarjolla aivan maagisia pätkiä. Nuotio on eräs Suomen nousevia elokuvakirjoittajia, joka on mukana myös helsinkiläisen WHS-teatteri Unionin toiminnassa. Siellä on myös esitetty Metakino-sarjaa aikaisemmin.

torstai 21. marraskuuta 2019

Tuulinen päivä



Suomalaisen avantgarde-elokuvan tienraivaajana muistettu Eino Ruutsalo toteutti 1960-luvun alkupuoliskolla myös neljä pitkää näytelmäelokuvaa, jotka sisälsivät runsaasti kokeellisia elementtejä. Toisena niistä valmistui Tuulinen päivä (1962), jota jälkikatsannossa on usein pidetty ohjaajan pitkistä töistä arvostetuimpana. Se on modernin jazzin säestämä arvoituksellinen kertomus rakkauden etsinnästä.
Kirsi (Raili Metsä) viettää kesää saarella Matin (Yrjö Tähtelä) kanssa. Syksyn tultua mies lähtee kaupunkiin ja Kirsi odottaa häntä takaisin. Kun Matti ei palaa, lähtee nainen hänen peräänsä, mutta tuloksetta. Sen sijaan Kirsi kohtaa Jakobin (Herman Schaibel) ja Vanhan miehen (Unto Salminen).
Tuulisen päivän juoni on siis hyvin löyhä ja sen pyrkimykset ovatkin muualla. Elokuvan hahmot kärsivät jonkinlaisesta eksistentiaalisesta tyhjyydestä ja kuvissa tuntuu toisinaan olevan epämääräistä uhkaa ja sijoiltaan olon tunnelmaa. Tätä korostaa sekin, että rakkaus vaikuttaa aina samanlaiselta, se noudattaa samoja muotoja, vaikka kohde vaihtuu. Toisaalta tässä voi nähdä myös jonkinlaista parodiaa romanttista rakkautta kohtaan. Samaan viittaa tarkoituksellisen antirealistinen replikointi, joka sisältää niin runollisia kuin kömpelöitäkin aineksia. Parodiset piirteet ovat Juri Nummelinin mukaan ominaisia jo Ruutsalon romaanille Toropainen tyrmätään (1945).
Itse koin Tuulisen päivän hyvin voimakkaasti hajoavan subjektin kuvauksena, ihmisillä ei ole kiinteää minuutta ja he ovat oman ympäristönsä ja kulttuurinsa vankeja. Taustalla on myös sodan ja holokaustin varjo. Tähän viittaavat niin Jakobin repliikki (Haittako sinua, että olen juutalainen) kuin Kirsin lopussa näkemä uni keskitysleirivangeista. Henkilöt ovat lukkiutuneita muistoihinsa. Kirsi etsii Mattia löytämättä tätä ja Vanha mies kaihoaa saarella kokemaansa rakkautta. Voisi ajatella, että muistot ovat henkilöille tärkeämpiä kuin jokapäiväinen elämä. Tämä viittaa umpioituneeseen persoonallisuuteen, jolloin suhde itseen ja toisiin on Erich Frommin tarkoittamalla tavalla nekrofiilinen (omien ajatusten kanssa seurustellessa ei haluta kohdata aitoa ihmistä). Muistot ja haaveet ovat taakka, mutta toisaalta vaihdettavissa aina uutta kohdetta koskeviksi.  Tällä tavoin Tuulinen päivä laajenee koko kulttuurin analyysiksi ja tavoittelee samanlaisia asioita kuin samaan aikaan ranskalainen uusi romaani, jonka keskeistä tematiikkaa subjektin hajoaminen, muistot ja aika olivat. Aikalaisarvosteluissa viitattiin myös Alain Resnaisin elokuvaan Viime vuonna Marienbadissa.
Tuulisessa päivässä on tietenkin tarinankuljetuksen, replikoinnin ja teemojen esittämisen tasolla kömpelyyksiä, mutta ne eivät peitä sitä, että kyseessä on kunnianhimoinen teos, joka oli varsinkin omana aikanaan kotimaisessa elokuvassa poikkeuksellinen pohtiessaan koko länsimaisen kulttuurin tilaa. Ahdistavan tunnelman vastapainoksi elokuvassa on myös vapauttavat elementtinsä. Rakkaussuhteita ei esitetä moralistisesti (eikä siinä tässä yhteydessä järkeä olisikaan), teoksen muoto on avoin (vaikka siinä tarina onkin, se ei hallitse kerrontaa) ja ehdotonta loppusulkeumaa ei ole. Kaikki tällainen antaa tilaa katsojan omille tulkinnoille ja tunteille.

Ohjaus: Eino Ruutsalo
Pääosissa: Raili Metsä, Yrjö Tähtelä, Unto Salminen, Herman Schaibel