tiistai 16. kesäkuuta 2015

Poliittista jännityselokuvaa paikantamassa
Matti Salo on pitkän linjan elokuvakirjoittaja, jonka ura alkoi jo 1950-luvulla. Salo on yhdysvaltalaisen elokuvan asiantuntija, jonka kirjoista merkittävin (Hiljaiset sankarit) käsittelee Hollywoodin kommunistivainoissa 1950-luvulla mustalle listalle joutuneita käsikirjoittajia. Nyt mies on julkaissut sivumäärältään melko suppean, mutta anniltaan täysipainoisen johdatuksen poliittiseen jännityselokuvaan.

                      Painopiste Yhdysvalloissa

Kirjan nimi Viitta ja tikari on saanut innoitteensa niin Fritz Langin samannimisestä elokuvaklassikosta kuin Charles Dickensin lanseeraamasta salailuun ja väkivaltaan viittaavasta termistäkin. Esipuheessa Salo pohtii poliittisen jännityselokuvan käsitettä. Hänen mukaansa kaikki elokuvat ovat poliittisia, koska ne kytkeytyvät valmistusaikansa todellisuuteen. Toisaalta kaikki ovat myös jännityselokuvina, koska ne ovat ”elämää, josta tylsät kohdat on leikattu pois”.  Kirjassa on tietysti jouduttu tyytymään selkeisiin rajauksiin. Lähempään esittelyyn Salo on valinnut 61 elokuvaa 1930-luvulta tähän päivään asti painopisteen ollessa yhdysvaltalaisessa tuotannossa. Lisäksi mukana on kiinnostavien elokuvien ja tv-sarjojen lista.

                      Tarkkoja pienoiskuvia

Lajeista ilmeisimmin mukana on erityisesti vakoiluun ja poliittisiin salahankkeisiin keskittyneitä tarinoita. Salo ei ole ottanut mukaan todellisuuspakoisia fantasiaan kääntyviä elokuvia, kuten James Bondeja. Enemmänkin esiin nousevat agenttilajityypin vahvat kirjalliset juuret ja tarinoiden surullinen pohjavire sekä moraalinen monitulkintaisuus. Näin Salo jatkaa komeasti elokuvakirjoittamisen humanistista perinnettä, jossa teokset nähdään muunakin kuin pelkkänä kulutustavarana.
Sivumäärä ei ole sallinut yksityiskohtaisia analyyseja esitellyistä elokuvista, mutta sen sijaan tarjolla on tarkkoja kytkentöjä kunkin elokuvan valmistusajankohdan todellisuuteen. Salo mainitsee esittelyjensä yhteydessä myös rinnakkaisteoksia, joihin filmihullujen kannattaa tutustua. Hän on valinnoillaan kunnioittanut klassikkoja, mutta esiin tulee myös elokuvateollisuuden rooli. Poliittisia sanomia on monesti ajan paineissa jouduttu pehmentämään. Ilahduttavaa on, että klassikoiden ja nykypäivän välillä on saavutettu varsin hyvä tasapaino. Uuden vuosituhannen tuotannosta läpikäydään useampia helmiä. Toki Euroopasta ja Aasiasta olisi varmasti löytynyt enemmänkin esiteltävää. Itse olisin kaivannut runsaammin mukaan 1970-luvun ranskalaisia ja italialaisia elokuvia, jotka pureutuivat poliittiseen terrorismiin ajan hermolla. Kaikkiaan kyseessä on kuitenkin erinomainen johdatus aiheeseen.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

ELOKUVANTEKIJÄT ÄÄNESSÄ

 Sakari Kirjavaisen, Marja Pensalan ja Kati von Zansenin toimittama teos Konnia ja huligaaneja pureutuu kotimaisen elokuvan historiaan tekijöiden näkökulmasta. Kirjoittajakolmikko on haastatellut suuren joukon elokuvahistoriaamme eri rooleissa vaikuttaneita henkilöitä ja nyt nuo keskustelutuokiot on koottu kansien väliin. Aiemmin ne ovat ilmestyneet elokuvakulttuurilehti Lehtisetissä vuosina 2001-2009 ja siitä johtuukin, että osa haastatelluista on ehtinyt jo kuolla.
Lupaavasta lähtökohdasta huolimatta tuppaa kokonaisuus jäämään vähän hajanaiseksi ja valitettavasti haastattelut jäävät usein laimeiden tuokiokuvien sarjaksi. Olisin kaivannut enemmän kaivautumista yksittäisten elokuvien estetiikkaan, tekovaiheisiin ja siihen, mitä tekijät työpanoksestaan tällä hetkellä ajattelevat suhteutettuna nykyelokuvaan ja sen suomiin mahdollisuuksiin.
Onneksi mukana on myös vahvaa sisältöä. Tästä kiitos kuuluu ennen kaikkea haastatelluille ohjaajille ( Jaakko Pakkasvirta, Jörn Donner, Aito Mäkinen, Maunu Kurkvaara, Matti Kassila) ja maahantuoja Jussi Kohoselle. Kirjan avaus on sykähdyttävä. Pienimuotoisen elokuvan suomalainen mestari Erkko Kivikoski (1936-2005) korostaa elokuvaa henkilökohtaisena ilmaisuvälineenä. Teksti on siis elimellistä jatkoa hänen tarkan impressionistisia havaintoja sisältäneille teoksilleen, joissa varsinkin nuorten ihmisten sieluntilat tavoitettiin ilahduttavalla tarkkuudella. Juuri nuorista tekijöistä Kivikoski olikin huolissaan. Hänen mukaansa sekä elokuva-alan koulutus että kaupalliset mekanismit pahimmillaan latistavat ja tuhoavat ohjaajakokelaiden sisäistä maailmaa. Puhe on punnittua ja sitä kannattaa pohtia jokaisen, jota elokuva taiteena kiinnostaa.
Tunteen merkitystä korostaa myös tuottajana toiminut Jussi Kohonen, joka maahantuontiensa ansiosta tunsi leegion eri maiden suuria ohjaajia ja tutustui syvällisesti varsinkin itäeurooppalaiseen tuotantoon. Kohosen mukaan kulttuuri hävisi Venäjältä Neuvostoliiton romahduksen myötä ja liike-elämä on ottanut venäläisen nykyelokuvan haltuunsa. Muutenkin alan konkareita tuntuu huolettavan yksilöllisen ilmaisun häviäminen taloudellisten ja yhteiskunnallisten paineiden puristuksessa. Jaakko Pakkasvirta kertoo seikkaperäisesti oman ohjaajanuransa loppumisen syistä ja ne ovat varsin karua kertomaa, jotka saavat pohtimaan elokuvantekijän toimintaedellytyksiä yleisemminkin. Jatkuva taiteellisten visioiden ja arjen realiteettien välinen törmäyskurssi johti ilmeisesti jonkinlaiseen loppuun palamiseen. Hän vaikuttaakin löytäneen sykähdyttävimmät taidekokemuksensa teatterin parista.
Lopuksi kirja vie harvemmin koluttujen polkujen pariin päästäessään ääneen elokuvien kääntäjän (Eija Pokkinen), kriitikon (Heikki Eteläpää) ja animaattorin (Jan-Eric Nyström). Pakkasvirran klassikosta Vihreä leski muistettu Pokkinen kertoo kokemuksistaan näyttelijänä ulkomaita myöten ja muistuttaa hyvän käännöksen merkityksestä elokuvalle. Tälläkin saralla Pokkinen ylsi huomattaviin tuloksiin. Nyström puolestaan on tehnyt esimerkiksi legendaarisen Masinol-mainoksen ja alku- ja lopputekstit useampaan Aki Kaurismäen elokuvaan.

Konnia ja huligaaneja
Toimittaneet: Sakari Kirjavainen, Marja Pensala, Kati von Zansen.
Gaudeamus 2013

315 sivua