Muun laajan tuotantonsa ohella Edvin Laine ehti ohjata myös kaksi urheiluaiheista elokuvaa. Niistä jälkimmäinen on Veteraanin voitto, jossa Tapio Rautavaara esittää työläistaustaista keihäänheittäjää, joka kärsii kehnosta itsetunnosta ja päihdeongelmista. Nämä aiheuttavat lisää hankaluuksia niin kotona kuin työpaikallakin. Kaiken takana on sota, niin antaa elokuva vihjauksenomaisesti ymmärtää.
Toteutukseltaan tämä teos ei ole ohjaajansa parhaita, mutta on mainettaan parempi. Pentti Unhon ja Olavi Tuomen kuvaus on tyylikästä ja Tapio Rautavaara on yllättävän hyvä pääroolissa. Anopin roolissa nähtävä Tyyne Haarla on erinomainen. Veteraanin voitto on alunperin tehty juhlistamaan TUL:n 35-vuotista taivalta. Se sisältääkin välähdyksiä liittojuhlista ja myös Väinö Leskisen puheesta (Leskisen vaimo Margit Hietamäki-Leskinen oli 1940-luvulla Suomen paras rintauimari).
Ajankuvaltaan teos on kuitenkin kiehtova. Selväksi tulee TUL:n aatteellinen puoli. Urheilua korostetaan joukkoliikkeenä, samoin osana hyvää elämää ja virkistäytymisenä ja valmistautumisena työntekoa varten. Myös urheilun eksistentiaalinen puoli välähtävää ajoittain esiin elämää rikastuttavana tekijänä.
Tätä ihanteellista taustaa vasten on mielenkiintoista, että Rautavaaran esittämä päähahmo on kaikkea muuta kuin esimerkillinen. Hän käyttää alkoholia työpaikalla, on menettää työnsä, jossa ei erityisemmin viihdy ja riitelee vaimonsa kanssa siitä kumpi määrää. Hänen itsetunnolleen käy, että asuinpaikka on appivanhempien nurkissa. Tämä johtuu ilmeisesti niin asuntopulasta kuin heikosta taloudellisesta tilanteestakin. Nämä ristiriidat ovatkin elokuvan kiehtovinta antia, tilanne oli ilmeisesti melko yleinen sodanjälkeisinä vuosina. Perheen kanssakäymistä ja Rautavaaran ongelmia kuvaavat jaksot ovat hyvin ilmaisevia.
Elokuva tulee näyttäneeksi myös työelämän kireän tahdin ja sen kuinka rationalisointi oli päivän sana. Kaikkialla pyrittiin yhteiskuntaa rakennettaessa tehokkuuteen. Päähahmon reagoinnin voikin nähdä ristiriidan ilmauksena, tahtona säilyttää oma persoona monien vaatimusten paineessa. Loppu on tietenkin onnellinen, mutta ei pyyhkäise pois sitä, mitä aiemmin on nähty.
Sukupuolirooleiltaan teos on välillä huvittavan (tai surullisen) vanhanaikainen. Vaimo valittaa miehensä juomisesta, mutta sankaruus urheilussa pyyhkäisee sen tieltään. Muutenkin miehet odottavat vaimolta enemmän "ymmärrystä." Toki juuri tämä on nykykatsojan kannalta kiehtovaa ja paljastavaakin.
Teoksen ansio on siis siinä, että se esittelee suuren määrän ajan todellisuudessa kyteneitä ristiriitoja. Tavallaan nämä ulottuvat myös urheilukohtauksiin. Puheen tasolla korostetaan kilpailemista oman työn ohella ja yhteiskuntaa rakentavana toimintana. Käytännössä kuitenkin urheilusankaruus, muita kovempi tulos, on nimenomaan se, joka ratkaisee (ainakin näennäisesti) elokuvan monet ongelmat. Tämä näennäisratkaisu kuitenkin samalla tekee teoksesta dramturgisesti huteran.
Myös yksilön ja kollektiivin välinen jännite on koko ajan nähtävissä. Rautavaaran esittämä päähenkilö on sopeutumaton ja yksilöurheilija. Urheiluliikkeessä kuitenkin korostetaan kollektiivisuutta ja tätä korostavat juhlissa nähdyt voimisteluesitykset. Tietysti voi ajatella, että kertoo liikkeen joustavuudesta, että mukaan mahtuu myös "kapinallisia" yksilöurheilijoita.
Veteraanin voitto sisältää aitoja välähdyksiä TUL:n liittojuhlista ja urheilun esteettistä arvoa korostetaan. Aikansa huipuista mainitaan Valto Olenius, Jorma Valkama, Voitto Hellsten ja Soini Nikkinen. Valkama ja Hellsten saavuttivat vuotta myöhemmin pronssia Melbournen olympialaisissa, Nikkinen puolestaan teki ME:n keihäänheitossa.
Veteraanin voitto
Ohjaus: Edvin Laine
Pääosissa: Tapio Rautavaara, Asta Backman, Vilho Siivola, Tyyne Haarla, Pertti-Kalevi, Pikku-Eeva, Assi Nortia, Heikki Savolainen, Kullervo Kalske.
perjantai 15. toukokuuta 2020
tiistai 12. toukokuuta 2020
Molskis, sanoi Eemeli, molskis! (1960)
Eemeli on vanhempiensa kanssa rauhallista elämää viettävä aikamiespoika, mutta idylliin tulee särö, kun veroviranomainen ilmaantuu paikalle. Eemeli päättää lähteä Helsinkiin ansaitakseen rahat yllättäviin mätkyihin. Siellä hän tutustuu kaupungin viimeiseen vossikkaan ja ryhtyy tälle kuskiksi.
Tämä on toinen Eemelin nimikkoelokuvista ja kuului lapsuuteni suosikkeihin. Edellisestä katsomisesta olikin kulunut jo aikaa, mutta yllättävän hyvin tämä vieläkin toimii. Ohjaaja Ville Salminen pitää tarinan hyvin näpeissään, musiikkinumerot ovat usein tunnelmallisia ja lopun pellehyppynäytöskin on saatu nivottua melko kekseliäästi mukaan.
Tyylillisesti elokuva on mielenkiintoinen. Se on osaksi perinteinen puskafarssi, mutta toisaalta musiikkielokuva ja sisältää sadunkin piirteitä. Vakavalla naamalla vitsejä lasketteleva Eemeli on selkeästi myös satuhahmo, joka saa kanssaihmistensä parhaat puolet esiin. Temaattisesti tarinassa käsitellään uuden ja vanhan ristiriitaa. Vanhat asiat, kuten hevoskyydit elinkeinona, ovat kadonneet tai katoamassa. Tämä hyväksytään, mutta samalla vanhaa halutaan pitää muodossa tai toisessa yllä. Sikäli elokuva vertautuu käsikirjoittaja Reino Helismaan tuotannossa teokseen Kaksi vanhaa tukkijätkää. Tarinan kiltteydestä huolimatta mukana on myös tummia sävyjä, jotka ovat taustalla (lasten ahdinko ja heidän rikkinäinen taustansa, unelmien saavuttamisen vaikeus ja hetkellisyys, ajan väistämätön kuluminen ja ihmisten vanheneminen, lisäverot ja alussa ilmenevä hevosen lopetusuhka).
En muistanut, että tässä on laulunumeroita näin paljon. Parhaat niistä ovat erinomaisia. Näitä ovat Tapio Rautavaaran ja Eemelin kilpalaulanta hevostensa paremmuudesta, Tapio Rautavaaran esittämä Viimeinen vossikka ja Georg Otsin Elämäntoverini. Tässä numerossa Eemeli ajaa hevosta ja vanha pari istuu takapenkillä kyydissä. He muuttuvat muistoissaan nuoriksi rakastavaisiksi. Tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan yksi koskettavimmista kotimaisista elokuvakohtauksista ikinä ja saavuttaa lyyrisen tiheyden.
Helismaan käsikirjoittamissa elokuvissa oli usein kitkainen suhde työntekoon. Tässäkin Eemeli lähinnä haluaa viettää rauhallista elämää ja teettää kuskinakin työnsä asiakkaillaan, mutta niin, että nämä pitävät siitä. Yleensäkin näissä elokuvissa ihmiset haluavat elää omilla ehdoillaan ja onni löytyy lähipiiristä ja pienistä asioista. Tässä mielessä Toivo Särkän tuottamat vanhat SF-elokuvat, jotka uskovat ihmisen perimmäiseen hyvyyteen, muistuttavat yllättävästi Aki Kaurismäen teoksia. Kaurismäki tulee mieleen siitäkin, että viranomaiset esitetään ihmisten elämään saapuvina töykeinä tunkeilijoina.
Kaikkiaan voi sanoa, että tämä Eemeli-elokuva tuskin on mestariteos, mutta kylläkin hyvin tehty viihde-elokuva. Jos tykkää vanhasta kotimaisesta komiikasta, niin tämä kestää useita katselukertoja.
Molskis, sanoi Eemeli, molskis!
Ohjaus: Ville Salminen
Pääosissa: Eemeli, Uljas Kandolin, Tarja Nurmi, Ville-Veikko Salminen, Vesa Enne, Pikku-Jaana (Jaana Saarinen), Tapio Rautavaara, Armas Jokio.
Tämä on toinen Eemelin nimikkoelokuvista ja kuului lapsuuteni suosikkeihin. Edellisestä katsomisesta olikin kulunut jo aikaa, mutta yllättävän hyvin tämä vieläkin toimii. Ohjaaja Ville Salminen pitää tarinan hyvin näpeissään, musiikkinumerot ovat usein tunnelmallisia ja lopun pellehyppynäytöskin on saatu nivottua melko kekseliäästi mukaan.
Tyylillisesti elokuva on mielenkiintoinen. Se on osaksi perinteinen puskafarssi, mutta toisaalta musiikkielokuva ja sisältää sadunkin piirteitä. Vakavalla naamalla vitsejä lasketteleva Eemeli on selkeästi myös satuhahmo, joka saa kanssaihmistensä parhaat puolet esiin. Temaattisesti tarinassa käsitellään uuden ja vanhan ristiriitaa. Vanhat asiat, kuten hevoskyydit elinkeinona, ovat kadonneet tai katoamassa. Tämä hyväksytään, mutta samalla vanhaa halutaan pitää muodossa tai toisessa yllä. Sikäli elokuva vertautuu käsikirjoittaja Reino Helismaan tuotannossa teokseen Kaksi vanhaa tukkijätkää. Tarinan kiltteydestä huolimatta mukana on myös tummia sävyjä, jotka ovat taustalla (lasten ahdinko ja heidän rikkinäinen taustansa, unelmien saavuttamisen vaikeus ja hetkellisyys, ajan väistämätön kuluminen ja ihmisten vanheneminen, lisäverot ja alussa ilmenevä hevosen lopetusuhka).
En muistanut, että tässä on laulunumeroita näin paljon. Parhaat niistä ovat erinomaisia. Näitä ovat Tapio Rautavaaran ja Eemelin kilpalaulanta hevostensa paremmuudesta, Tapio Rautavaaran esittämä Viimeinen vossikka ja Georg Otsin Elämäntoverini. Tässä numerossa Eemeli ajaa hevosta ja vanha pari istuu takapenkillä kyydissä. He muuttuvat muistoissaan nuoriksi rakastavaisiksi. Tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan yksi koskettavimmista kotimaisista elokuvakohtauksista ikinä ja saavuttaa lyyrisen tiheyden.
Helismaan käsikirjoittamissa elokuvissa oli usein kitkainen suhde työntekoon. Tässäkin Eemeli lähinnä haluaa viettää rauhallista elämää ja teettää kuskinakin työnsä asiakkaillaan, mutta niin, että nämä pitävät siitä. Yleensäkin näissä elokuvissa ihmiset haluavat elää omilla ehdoillaan ja onni löytyy lähipiiristä ja pienistä asioista. Tässä mielessä Toivo Särkän tuottamat vanhat SF-elokuvat, jotka uskovat ihmisen perimmäiseen hyvyyteen, muistuttavat yllättävästi Aki Kaurismäen teoksia. Kaurismäki tulee mieleen siitäkin, että viranomaiset esitetään ihmisten elämään saapuvina töykeinä tunkeilijoina.
Kaikkiaan voi sanoa, että tämä Eemeli-elokuva tuskin on mestariteos, mutta kylläkin hyvin tehty viihde-elokuva. Jos tykkää vanhasta kotimaisesta komiikasta, niin tämä kestää useita katselukertoja.
Molskis, sanoi Eemeli, molskis!
Ohjaus: Ville Salminen
Pääosissa: Eemeli, Uljas Kandolin, Tarja Nurmi, Ville-Veikko Salminen, Vesa Enne, Pikku-Jaana (Jaana Saarinen), Tapio Rautavaara, Armas Jokio.
torstai 7. toukokuuta 2020
Loviisa Niskavuoren nuori emäntä (1946)
Niskavuoren talo tarvitsisi uuden emännän, mutta vanhin poika Juhani on kiinnostunut meijerska Malviinasta ja aloittaa suhteen tämän kanssa. Malviina ei kuitenkaan käy emännäksi, sillä hänellä ei ole rahaa. Niinpä Juhani lähteekin lopulta kosiomatkalle Saaroisiin ja solmii avioliiton Saaroisten Loviisan kanssa. Hän kuitenkin jatkaa suhdetta Malviinaan ja lopulta se paljastuu myös tuoreelle vaimolle.
Loviisa on valmistumisjärjestyksessä toinen Niskavuori-elokuva, mutta ajallisesti se sijoittuu kaikkein kauimmaksi, 1880-luvulle, jolloin myöhemmin voimahahmoksi kasvava Loviisa on vielä nuori nainen. Taiteellisesti tätä on usein pidetty hienoimpana sarjan elokuvista ja olen sitä mieltä itsekin. Valentin Vaalan ohjaus ei ole ainoastaan sarjan paras teos, vaan yksi kaikkien aikojen parhaita kotimaisia elokuvia ylipäätään. Itse en ainakaan ole nähnyt, että klassista Hollywood-tyyppistä kerrontaa olisi toteutettu Suomessa tätä paremmin. Kuvailmaisu on nimenomaan klassista siinä mielessä, että lyyriset ja realistiset jaksot tuntuvat olevan täydellisessä tasapainossa keskenään. Realistisesti kuvatun arjen takana on ihmissuhteiden hillitty melodramaattinen virtaus. Teos on leikattu erinomaisesti, kohtaukset loppuvat usein sivaltaen huippukohtaansa.
Kerronnassa on hyödynnetty myös vuodenaikojen kiertoa. Alussa kesä tuntuu olevan täynnä elämää, työkohtauksissa realismi ja lyriikka sekoittuvat, ylpeän Malviinan ja Juhanin suhde saa alkunsa.
Kun siirrytään syksyyn ja kosinta lähestyy, näytetään millaista on Saaroisissa. Ilmaisu on vaimennettua, elämä talossa hiljaista. Myös valaistus on hillittyä. Loviisa vaikuttaa aralta ja hienotapaiselta, hänestä näkyy Malviinaan verrattuna seksuaalinen torjunta.
Talvella "kaupat" solmitaan, lumi laskeutuu maisemaan ja tuo mukanaan näennäisen rauhan. Samalla Malviinan epätoivo lisääntyy. Eräässä kohtauksessa hän hakeutuu pohtimaan tilannettaan epätoivoisena sikolätin viereen.
Hella Wuolijoelle tyypilliseen tapaan tässäkin ovat vastakkain omaisuus ja seksuaalisuus, julkinen ja todellinen minuus. Missään Niskavuorielokuvassa ei ole niin vahvaa pääosakolmikkoa kuin tässä. Tauno Palo on parhaimmillaan Juhanina, joka joutuu kamppailemaan rakkauden ja rahan välillä. Emma Väänäsen Loviisa taas kasvaa (ainakin jollain tavoin) tilanteen yläpuolelle ja Niskavuoren hallitsijaksi. Malviina puolestaan vetäytyy itseensä ja lähtee lopulta pois, tosin Loviisan painostamana.
Freudilaisittain päähenkilöiden tilannetta voisi kuvata käsitteellä unheimlich. Sille ei ole tyhjentävää suomennosta, mutta silloin ihminen kokee tutussa ja turvallisessa arjessa jotain ahdistavaa. Tässä omaisuuden ja rakkauden, perinnäistapojen vaatimusten ja omien halujen välinen ristiriita tuottaa tämän tunteen. Juhani ei saa tukea äidiltään, joka painostaa häntä naimisiin, Loviisa näkee aviomiehensä asioiden paljastuttua valossa, joka kertoo, että hänet on naitu vain rahan vuoksi. Malviina taas kokee yhteiskunnallisen ristiriidan. Hän ei saa rakastamaansa miestä, koska tämä ei ole samasta säädystä kuin hän itse.
Voisi myös ajatella, että tarinassa on kaksoisolentotematiikkaa. Sveitsiläinen psykoanalyytikko Alice Miller on kirjoittanut siitä kuinka ihmisen minuus ikään kuin halkeaa, jos hän ei voi olla oma itsensä. Tällöin ihminen näyttelee läheisilleen ja ulkopuolisille toista kuin tahtoisi olla. Yleensä tällaista halkeamista edeltävät voimakkaat traumaattiset kokemukset. Erityisen selvästi tämä halkeaminen näkyy Loviisan kohdalla. Käytyään läpi Juhanin petokseen liittyvän kriisin, Loviisa kohdistaa koko huomionsa taloon ja tapojen noudattamiseen. Pärjääminen tässä palauttaa osan itseluottamuksesta. Tämä on sitäkin merkityksellisempää, kun Niskavuoressa talon etu (toisin sanoen taloudellinen menestys) sivuuttaa aina kaiken muun. Loviisa onkin loistava kuvaus myös niistä psykologisista automatismeista, jotka hallitsevat ihmistä ja ovat kulttuurin häneen istuttamia.
Vaalan elokuvailmaisu on vahvimmillaan Loviisassa myös peilimotiivin käytön kautta. Ensin Loviisa käskee naulata peilin seinään, niin että se varmasti pysyy ja kestää. Kaikessa on selvä masokistinen vivahde, sillä hän sanoo katsovansa siitä kuinka ruma on. Tämän jälkeen Juhani katsoo humalassa itseään samasta kuvastimesta ja toteaa olevansa murhaajan näköinen. Tämä pitääkin paikkansa, sillä Juhani on joutunut murhaamaan osan niin omasta kuin Loviisan ja Malviinankin minuudesta. Sen jälkeen Juhani luopuu vaatimuksistaan Loviisalle ja lannistuu (ainakin näennäisesti) tavalliseksi talonisännäksi. Voisiko ajatella, että Niskavuoren saliin (Loviisan rahoilla) hankittu peili on tarkoitettu sekä paljastamaan että kätkemään henkilöiltä sen, millaisia he ovat?
Loviisa on valmistumisjärjestyksessä toinen Niskavuori-elokuva, mutta ajallisesti se sijoittuu kaikkein kauimmaksi, 1880-luvulle, jolloin myöhemmin voimahahmoksi kasvava Loviisa on vielä nuori nainen. Taiteellisesti tätä on usein pidetty hienoimpana sarjan elokuvista ja olen sitä mieltä itsekin. Valentin Vaalan ohjaus ei ole ainoastaan sarjan paras teos, vaan yksi kaikkien aikojen parhaita kotimaisia elokuvia ylipäätään. Itse en ainakaan ole nähnyt, että klassista Hollywood-tyyppistä kerrontaa olisi toteutettu Suomessa tätä paremmin. Kuvailmaisu on nimenomaan klassista siinä mielessä, että lyyriset ja realistiset jaksot tuntuvat olevan täydellisessä tasapainossa keskenään. Realistisesti kuvatun arjen takana on ihmissuhteiden hillitty melodramaattinen virtaus. Teos on leikattu erinomaisesti, kohtaukset loppuvat usein sivaltaen huippukohtaansa.
Kerronnassa on hyödynnetty myös vuodenaikojen kiertoa. Alussa kesä tuntuu olevan täynnä elämää, työkohtauksissa realismi ja lyriikka sekoittuvat, ylpeän Malviinan ja Juhanin suhde saa alkunsa.
Kun siirrytään syksyyn ja kosinta lähestyy, näytetään millaista on Saaroisissa. Ilmaisu on vaimennettua, elämä talossa hiljaista. Myös valaistus on hillittyä. Loviisa vaikuttaa aralta ja hienotapaiselta, hänestä näkyy Malviinaan verrattuna seksuaalinen torjunta.
Talvella "kaupat" solmitaan, lumi laskeutuu maisemaan ja tuo mukanaan näennäisen rauhan. Samalla Malviinan epätoivo lisääntyy. Eräässä kohtauksessa hän hakeutuu pohtimaan tilannettaan epätoivoisena sikolätin viereen.
Hella Wuolijoelle tyypilliseen tapaan tässäkin ovat vastakkain omaisuus ja seksuaalisuus, julkinen ja todellinen minuus. Missään Niskavuorielokuvassa ei ole niin vahvaa pääosakolmikkoa kuin tässä. Tauno Palo on parhaimmillaan Juhanina, joka joutuu kamppailemaan rakkauden ja rahan välillä. Emma Väänäsen Loviisa taas kasvaa (ainakin jollain tavoin) tilanteen yläpuolelle ja Niskavuoren hallitsijaksi. Malviina puolestaan vetäytyy itseensä ja lähtee lopulta pois, tosin Loviisan painostamana.
Freudilaisittain päähenkilöiden tilannetta voisi kuvata käsitteellä unheimlich. Sille ei ole tyhjentävää suomennosta, mutta silloin ihminen kokee tutussa ja turvallisessa arjessa jotain ahdistavaa. Tässä omaisuuden ja rakkauden, perinnäistapojen vaatimusten ja omien halujen välinen ristiriita tuottaa tämän tunteen. Juhani ei saa tukea äidiltään, joka painostaa häntä naimisiin, Loviisa näkee aviomiehensä asioiden paljastuttua valossa, joka kertoo, että hänet on naitu vain rahan vuoksi. Malviina taas kokee yhteiskunnallisen ristiriidan. Hän ei saa rakastamaansa miestä, koska tämä ei ole samasta säädystä kuin hän itse.
Voisi myös ajatella, että tarinassa on kaksoisolentotematiikkaa. Sveitsiläinen psykoanalyytikko Alice Miller on kirjoittanut siitä kuinka ihmisen minuus ikään kuin halkeaa, jos hän ei voi olla oma itsensä. Tällöin ihminen näyttelee läheisilleen ja ulkopuolisille toista kuin tahtoisi olla. Yleensä tällaista halkeamista edeltävät voimakkaat traumaattiset kokemukset. Erityisen selvästi tämä halkeaminen näkyy Loviisan kohdalla. Käytyään läpi Juhanin petokseen liittyvän kriisin, Loviisa kohdistaa koko huomionsa taloon ja tapojen noudattamiseen. Pärjääminen tässä palauttaa osan itseluottamuksesta. Tämä on sitäkin merkityksellisempää, kun Niskavuoressa talon etu (toisin sanoen taloudellinen menestys) sivuuttaa aina kaiken muun. Loviisa onkin loistava kuvaus myös niistä psykologisista automatismeista, jotka hallitsevat ihmistä ja ovat kulttuurin häneen istuttamia.
Vaalan elokuvailmaisu on vahvimmillaan Loviisassa myös peilimotiivin käytön kautta. Ensin Loviisa käskee naulata peilin seinään, niin että se varmasti pysyy ja kestää. Kaikessa on selvä masokistinen vivahde, sillä hän sanoo katsovansa siitä kuinka ruma on. Tämän jälkeen Juhani katsoo humalassa itseään samasta kuvastimesta ja toteaa olevansa murhaajan näköinen. Tämä pitääkin paikkansa, sillä Juhani on joutunut murhaamaan osan niin omasta kuin Loviisan ja Malviinankin minuudesta. Sen jälkeen Juhani luopuu vaatimuksistaan Loviisalle ja lannistuu (ainakin näennäisesti) tavalliseksi talonisännäksi. Voisiko ajatella, että Niskavuoren saliin (Loviisan rahoilla) hankittu peili on tarkoitettu sekä paljastamaan että kätkemään henkilöiltä sen, millaisia he ovat?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)