Lyhytelokuvallaan Pitääkö mun kaikki hoitaa Oscar-ehdokkaana ollut Selma Vilhunen pureutuu uutuudessaan Hölmö nuori sydän nykypäivän yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Ujo teini-ikäinen Lenni (Jere Ristseppä) seurustelee Kiiran (Rosa Honkonen) kanssa. Asiat alkavat mutkistua tytön tultua raskaaksi. Yksinhuoltajaperheissä Itä-Helsingissä elävät nuoret päättävät pitää lapsen ja turvautuvat uudessa tilanteessa toisiinsa. Kaikki ei tietenkään suju suunnitellusti, varsinkin kun Lenni ajautuu äärioikeistolaiseen ja maahanmuuttajia vastustavaan ryhmään. Jannesta (Ville Haapasalo) tulee pojalle eräänlainen isähahmo.
Hölmö nuori sydän on erittäin uskottava kuvatessaan Lennin ja Kiiran keskinäistä suhdetta. Molemmat pääosanesittäjät tekevät hienoa työtä ja ohjaaja onnistuu taltioimaan nuorten elämästä olennaisia piirteitä. Äideillä ei ole aikaa kiinnittää huomiota teiniensä elämään, kun pienemmät lapset vievät kaiken huomion. Vilhunen havainnoi yhteisöllisyyden katoa nykypäivän yhteiskunnassa taitavasti, mutta osoittelematta. Nuorten isiä, sukulaisia tai muitakaan tukijoita ei näy. Viranomaisetkin vaikuttavat päähenkilöiden näkökulmasta pelottavilta auktoriteeteilta. Syntipukit ajelehtivaan elämään löytyvät nopeasti, kun uusnatsiryhmä astuu Jannen myötä kuvioihin. Vilhunen on saanut Jere Ristsepän ilmentämään taitavasti nuoren miehen vihan kasvua ja tiedostamista sekä sen nopeaa kohdistumista maahanmuuttajiin.
Elokuva ei silti ole rikkeetön mestariteos. Yltääkseen vielä vakuuttavammaksi analyysiksi tarina olisi tarvinnut laajemman kaikupohjan yhteiskunnallisesta todellisuudesta ja samoin uusnatsien ja maahanmuuttajien välistä ristiriitaa olisi voinut kehitellä enemmän. Nyt se jää lopussa hieman ilmaan. Samoin itähelsinkiläisten yhteiskunnan kelkasta pudonneiden valinta ääriajatusten yksinomaiseksi kasvualustaksi on hieman kliseinen. Toisaalta nuorten näyttelijöiden upeat suoritukset ja heidän keskinäinen suhteensa ovat valkokankaalla niin komeasti, ettei sellaista liene kovin usein nähty kotimaisessa elokuvassa.
Sivuosanesittäjät jäävät kaavamaisemmiksi. Aihe on toki arka, mutta niin uusnatsit kuin maahanmuuttajatkin olisivat asian terävämmän käsittelyn vuoksi tarvinneet sävykkäämmät luonnehdinnat, vaikka esimerkiksi Ville Haapasalo sinänsä hyvää työtä tekeekin. Kokonaisuutena Hölmö nuori sydän on kuitenkin niin ansiokas nuorisokuvaus, että se kannattaa ehdottomasti katsoa.
Hölmö nuori sydän
Ohjaus: Selma Vilhunen
Pääosissa: Jere Ristseppä, Rosa Honkonen, Ville Haapasalo, Pihla Viitala, Katja Kuttner, Abshir Sheikh Nur
maanantai 29. lokakuuta 2018
keskiviikko 24. lokakuuta 2018
Taikayö (1954)
Kulkukauppias Verneri (Aku Korhonen) lyöttäytyy yhteen Olavin (Heikki Heino) kanssa ja he saapuvat tukkityömaalle, jonka lähistöllä ruokalaa pitävät Amanda (Siiri Angerkoski) ja Eliisa (Tuija Halonen). Miehet joutuvat heti aluksi setvimään riitaa naisten ja kieron Remanderin (Uljas Kandolin) välillä. Maanomistaja kun tahtoisi häätää Amandan ja Eliisan pois tiluksiltaan. Myöhemmin paikkakunnalle saapuu ylioppilas Oswald Haggren (Pentti Siimes) ja lemmensuhteita ja muitakin salaisuuksia aletaan setviä.
Taikayö kuuluu Reino Helismaan käsikirjoittamista elokuvista huolekkaimmin tehtyihin. Kuvaus on tyylikästä ja varsinkin Korhonen ja Angerkoski ovat rooleissaan erinomaisia. Tarina ei ole niin humoristinen kuin monessa muussa käsikirjoittajan elokuvassa, vaan sen aiheena on perimmiltään elämän sattumanvaraisuus ja unelmien ja todellisuuden yhteensovittamisen vaikeus. Monia Helismaan elokuvista tuttuja elementtejä on toki mukana tukkilaisineen, musiikkeineen ja tavallisen elämän puolustuksineen vieraantuneita ja ahneita yläluokan edustajia vastaan.
William Markus osoitti jo tässä esikoisohjauksessaan visuaalista silmää ja huolellisuutta, mikä myöhemminkin oli tyypillistä hänen elokuvilleen. Pentti Siimes esittää elämässään kaltevalle pinnalle ajautunutta ylioppilasta ja kiinnostavaa on, että hän näytteli ongelmiensa kanssa painivaa nuorta useammassakin ohjaajan teoksessa (Rakkaus kahleissa ja Markuksen parhaat elokuvat Miriam ja Verta käsissämme).
Taikayö kuuluu Markku Pölösen suosikkielokuviin ja myös Peter von Bagh arvosti teosta. Jotain henkistä sukukaisuutta (elämän ja haaveiden ristiriidat ja niiden yhteensovittaminen, haikeus) Taikayön ja Pölösen filmien välillä voi kiistämättä aistia.
Taikayö (1954)
Ohjaus: William Markus
Pääosissa: Heikki Heino, Aku Korhonen, Tuija Halonen, Siiri Angerkoski, Pentti Siimes.
Taikayö kuuluu Reino Helismaan käsikirjoittamista elokuvista huolekkaimmin tehtyihin. Kuvaus on tyylikästä ja varsinkin Korhonen ja Angerkoski ovat rooleissaan erinomaisia. Tarina ei ole niin humoristinen kuin monessa muussa käsikirjoittajan elokuvassa, vaan sen aiheena on perimmiltään elämän sattumanvaraisuus ja unelmien ja todellisuuden yhteensovittamisen vaikeus. Monia Helismaan elokuvista tuttuja elementtejä on toki mukana tukkilaisineen, musiikkeineen ja tavallisen elämän puolustuksineen vieraantuneita ja ahneita yläluokan edustajia vastaan.
William Markus osoitti jo tässä esikoisohjauksessaan visuaalista silmää ja huolellisuutta, mikä myöhemminkin oli tyypillistä hänen elokuvilleen. Pentti Siimes esittää elämässään kaltevalle pinnalle ajautunutta ylioppilasta ja kiinnostavaa on, että hän näytteli ongelmiensa kanssa painivaa nuorta useammassakin ohjaajan teoksessa (Rakkaus kahleissa ja Markuksen parhaat elokuvat Miriam ja Verta käsissämme).
Taikayö kuuluu Markku Pölösen suosikkielokuviin ja myös Peter von Bagh arvosti teosta. Jotain henkistä sukukaisuutta (elämän ja haaveiden ristiriidat ja niiden yhteensovittaminen, haikeus) Taikayön ja Pölösen filmien välillä voi kiistämättä aistia.
Taikayö (1954)
Ohjaus: William Markus
Pääosissa: Heikki Heino, Aku Korhonen, Tuija Halonen, Siiri Angerkoski, Pentti Siimes.
tiistai 16. lokakuuta 2018
Varhainen äänielokuva hämmentää
Paremmin näyttelijänä tunnettu Waldemar Wohlström ohjasi urallaan kaksi pitkää elokuvaa. Mykkäelokuvan Kahden tanssin välillä (1930) ja äänifilmin Olenko minä tullut haaremiin (1932). Tämä jälkimmäinen perustuu suosikkikirjailija Agepetuksen tekstiin ja Toivo Särkkä ja Yrjö Norta ohjasivat siitä uuden version 1938.
On heti alkuun myönnettävä, että Wohlströmin Haaremi on varsin kehno elokuva. Se on toteutettu hyvin teatterimaisesti. Näyttelijät ovat pääosan ajasta kuin lavalla ja lausuvat hitaasti repliikkejään. Usein myös vastanäyttelijän reagointi on oudon hidasta, aivan kuin tämä ei heti ymmärtäisi, mitä toinen sanoo. Kamera seisoo paljon paikallaan. Lisäksi komedialta vaadittu tempo ja rymi ovat melkein kokonaan kateissa. Kaiken kukkuraksi jälkiäänitys epäonnistui pahoin, joten repliikeistä on vaikea ymmärtää mitään ilman tekstitystä.
Edellä sanottu ei silti poista sitä, että Olenko minä tullut haaremiin on omalla tavallaan hyvin kiintoisa ja hauska elokuva. Kolme poikamiestä (Paavo Jännes, Joel Rinne ja Rurik Ekroos) elävät yhteisessä taloudessa, mutta heillä ei ole aavistustakaan kodinhoidosta. Apulainen siis pitäisi saada. Väärinkäsityksen seurauksena heitä ilmestyykin paikalle peräti kolme (Birgit Kronström, Kaisu Leppänen ja Mimmi Lähteenoja). Tuloksena on tietenkin kaikenlaista sekoilua ja onnellinen loppu.
Se, mikä elokuvan tekee kiinnostavaksi, on ajan tapakulttuurin tarkka kuvaus. Toki sitä on varmasti kärjistetty, mutta filmistä näkyvät joka tapauksessa ajan tiukat käytösnormit ja miesten ja naisten ahdistavat roolit. Itse asiassa komediaksi tarkoitetusta elokuvasta välittyy toisinaan pikemminkin kauhua, kun tavanomainen elämänmeno häiriintyy. Erityisesti toimittaja Salomon Harjua näyttelevä Paavo Jännes revittelee kuin viimeistä päivää, pelkää naisia, näkee painajaisia ja pyytää lopulta rauhoittavaa lääkettä. Harjun näkemä Haaremiuni-jakso on syystä muistettu. Se on kovaa kamaa edelleen ja kastraatioahdistus välittyy käsinkosketeltavana. Peter von Bagh on kirjoittanut elokuvasta, että "tekijät pystyvät töin tuskin säätelemään naisvihaansa" ja voi olla, että ohjaajan osaamattomuus on tuottanut näin suoran vaikutelman.
Toisen mieleenjäävän roolin tekee taitavana teatterikoomikkona muistettu Mimmi Lähteenoja Manta Mäkisenä. Jännes suhtautuu tähän rumana pitämäänsä naiseen aluksi kuin huonekaluun tai työkoneeseen, mutta lopulta juuri Manta hakee hänelle rauhoittavaa lääkettä (tai itse asiassa matosatsin) ja tuntuu muutenkin olevan porukan järkevimmästä päästä. Itse asiassahan Jänneksen esittämän Salomon Harjun pelot myös toteutuvat sikäli, että heti kun kaksi kaunista, nuorta (ja melko yläluokkaista) naista pääsee asuntoon, he aloittavat suhteen Jänneksen asuinkumppaneiden kanssa vain vajaan yhden vuorokauden tuttavuuden jälkeen. Tämä tekee koko kuviosta entistä monimielisemmän, kuten sekin, että "kauneus" ja "parisuhteet" on näköjään varattu vain nuorille ja hyvin toimeentuleville. Tätä kaikkea katselee sitten Paavo Jännes sivusta kuin jonkinlaisena kotimaisena Al Bundy-hahmona. Todella hämmentävä elokuva, joka kannattaa katsoa, jos aikakausi vähänkään kiinnostaa.
Olenko minä tullut haaremiin (1932)
Ohjaus: Waldemar Wohlström
Pääosissa: Paavo Jännes, Rurik Ekroos, Joel Rinne, Mimmi Lähteenoja, Kaisu Leppänen, Birgit Kronström, Agnes Lindh, Olga Leino, Emil Lindh, Paavo Costiander.
On heti alkuun myönnettävä, että Wohlströmin Haaremi on varsin kehno elokuva. Se on toteutettu hyvin teatterimaisesti. Näyttelijät ovat pääosan ajasta kuin lavalla ja lausuvat hitaasti repliikkejään. Usein myös vastanäyttelijän reagointi on oudon hidasta, aivan kuin tämä ei heti ymmärtäisi, mitä toinen sanoo. Kamera seisoo paljon paikallaan. Lisäksi komedialta vaadittu tempo ja rymi ovat melkein kokonaan kateissa. Kaiken kukkuraksi jälkiäänitys epäonnistui pahoin, joten repliikeistä on vaikea ymmärtää mitään ilman tekstitystä.
Edellä sanottu ei silti poista sitä, että Olenko minä tullut haaremiin on omalla tavallaan hyvin kiintoisa ja hauska elokuva. Kolme poikamiestä (Paavo Jännes, Joel Rinne ja Rurik Ekroos) elävät yhteisessä taloudessa, mutta heillä ei ole aavistustakaan kodinhoidosta. Apulainen siis pitäisi saada. Väärinkäsityksen seurauksena heitä ilmestyykin paikalle peräti kolme (Birgit Kronström, Kaisu Leppänen ja Mimmi Lähteenoja). Tuloksena on tietenkin kaikenlaista sekoilua ja onnellinen loppu.
Se, mikä elokuvan tekee kiinnostavaksi, on ajan tapakulttuurin tarkka kuvaus. Toki sitä on varmasti kärjistetty, mutta filmistä näkyvät joka tapauksessa ajan tiukat käytösnormit ja miesten ja naisten ahdistavat roolit. Itse asiassa komediaksi tarkoitetusta elokuvasta välittyy toisinaan pikemminkin kauhua, kun tavanomainen elämänmeno häiriintyy. Erityisesti toimittaja Salomon Harjua näyttelevä Paavo Jännes revittelee kuin viimeistä päivää, pelkää naisia, näkee painajaisia ja pyytää lopulta rauhoittavaa lääkettä. Harjun näkemä Haaremiuni-jakso on syystä muistettu. Se on kovaa kamaa edelleen ja kastraatioahdistus välittyy käsinkosketeltavana. Peter von Bagh on kirjoittanut elokuvasta, että "tekijät pystyvät töin tuskin säätelemään naisvihaansa" ja voi olla, että ohjaajan osaamattomuus on tuottanut näin suoran vaikutelman.
Toisen mieleenjäävän roolin tekee taitavana teatterikoomikkona muistettu Mimmi Lähteenoja Manta Mäkisenä. Jännes suhtautuu tähän rumana pitämäänsä naiseen aluksi kuin huonekaluun tai työkoneeseen, mutta lopulta juuri Manta hakee hänelle rauhoittavaa lääkettä (tai itse asiassa matosatsin) ja tuntuu muutenkin olevan porukan järkevimmästä päästä. Itse asiassahan Jänneksen esittämän Salomon Harjun pelot myös toteutuvat sikäli, että heti kun kaksi kaunista, nuorta (ja melko yläluokkaista) naista pääsee asuntoon, he aloittavat suhteen Jänneksen asuinkumppaneiden kanssa vain vajaan yhden vuorokauden tuttavuuden jälkeen. Tämä tekee koko kuviosta entistä monimielisemmän, kuten sekin, että "kauneus" ja "parisuhteet" on näköjään varattu vain nuorille ja hyvin toimeentuleville. Tätä kaikkea katselee sitten Paavo Jännes sivusta kuin jonkinlaisena kotimaisena Al Bundy-hahmona. Todella hämmentävä elokuva, joka kannattaa katsoa, jos aikakausi vähänkään kiinnostaa.
Olenko minä tullut haaremiin (1932)
Ohjaus: Waldemar Wohlström
Pääosissa: Paavo Jännes, Rurik Ekroos, Joel Rinne, Mimmi Lähteenoja, Kaisu Leppänen, Birgit Kronström, Agnes Lindh, Olga Leino, Emil Lindh, Paavo Costiander.
Tangokuninkaan nimikkoelokuva puree
Aikaisemminkin musiikkielämämme merkkimiesten tarinoita valkokankaalle siirtänyt Timo Koivusalo kertoo uusimmassa elokuvassaan kaikkien aikojen tangokuninkaamme elämästä. Ytimekkäästi Olavi Virraksi nimetty elokuva alkaa siitä, kun nuori mies (Lauri Tilkanen) työskentelee vielä tehtaalla ja haaveilee samalla laulajan urasta. Hän elää yhdessä huolehtivan äitinsä (Jonna Järnefelt) kanssa ja tässä suhteessa elokuva siis hiihtelee samoilla laduilla kuin moni muukin musiikillisista sankareistamme kertonut teos. Äiti on pojalle tärkeä, isää ei juuri näy.
Lopulta seuraa tietenkin väistämätön läpimurto ja sen jälkeen päästään seuraamaan niin maestron perhe-elämää kuin nousukiitoista laulu-uraakin. Ympärillä hahmottuu muuttuva Suomi, joka kokee ensin sodan ja sitten kiivaan jälleenrakennuksen. Kehyskertomuksessa kaikkea tätä muistelee jo vanha ja sairas Olavi Virta (Raimo Grönberg), joka kuitenkin pääsee lopussa vielä ulkomaillekin.
Rakenteellisesti Olavi Virta on siis varsin samanlainen kuin Koivusalon aikaisemmatkin taiteilijaelämäkerrat. Tarinassa liikutaan kahdessa aikatasossa ja päähenkilön muistikuvat kertovat, mitä tapahtui. Ratkaisu on aikaisemminkin osoittautunut toimivaksi ja Koivusalo saa nytkin aikaan viihdyttävän elokuvan. Jotkut tapahtumat tosin mennään läpi turhankin viitteenomaisesti (ainakin, ellei katsojalla ole vankkaa tietoa Virran taustasta) ja välillä olisin kaivannut laulajataiturin tarinan vahvempaa kytkemistä ympäröivään yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Oli miten oli, tarina toimii joka tapauksessa ja Tilkasen alussa hieman värittömältä vaikuttava pääosasuoritus kasvaa loppua kohti aitoon koskettavuuteen. Näyttelijä saa myös hyvin esiin äkkimenestyksen tuoman hybriksen.
Kerronnallisesti elokuva on varsin perinteinen ja samoin sen sankari saattaa jo nykyään tuntua ainakin nuoremmista katsojista anakronistiselta. Elihän Olavi Virta aikana, jolloin Suomi oli vielä tiukan monokulttuurinen ja miesten ja naisten sukupuoliroolit olivat hyvin perinteiset. Tuolta suunnalta ohjaaja on kuitenkin kaivanut myös tarinan yllättävimmät ja koskettavimmat ainekset. Olavin Irene-vaimoa esittävä Malla Malmivaara tekee nimittäin mainion suorituksen ja ohjaaja näyttää selkeästi kuinka vaimo ja lapset joutuivat kärsimään Virran alkoholiongelmista ja lukuisista naissuhteista. Tämä on ohjaajan aikaisempiin elokuviin verrattuna selkeästi moderni vivahde, eikä sellaista ole liiemmin nähty muissakaan suomalaisissa valkokangaselämäkerroissa aiemmin.
Koivusalo välttää kuitenkin turhan ongelmilla mässäilemisen. Irenen osoittama kärsivällisyys miestään kohtaan saattaa tuntua nykyihmisestä käsittämättömältä, mutta takavuosikymmeninä avioliitot usein jatkuivat ongelmista huolimatta pitkään. Elokuvassa nähdään kuitenkin myös perheenjäsenten toisiaan kohtaan tuntemaa aitoa kiintymystä ja välittämistä.
Kaikkiaan voi sanoa, että Koivusalo osaa edelleen tehdä koskettavaa tarinaa, jota tarvittaessa höystetään huumorilla. Sivuhahmoista parhaiten jäi mieleen jälleen Repe Helismaan roolin mainiosti tekevä Martti Suosalo. Ne, jotka ovat aiemmin pitäneet ohajaajan tuotannosta, pitävät tästäkin. Myös inhoajien rivit pysynevät edelleen tiiviinä.
Olavi Virta (2018)
Ohjaus: Timo Koivusalo
Pääosissa: Lauri Tilkanen, Raimo Grönberg, Malla Malmivaara, Vesa Vierikko, Martti Suosalo, Jonna Järnefelt, Juhani Niemelä.
Lopulta seuraa tietenkin väistämätön läpimurto ja sen jälkeen päästään seuraamaan niin maestron perhe-elämää kuin nousukiitoista laulu-uraakin. Ympärillä hahmottuu muuttuva Suomi, joka kokee ensin sodan ja sitten kiivaan jälleenrakennuksen. Kehyskertomuksessa kaikkea tätä muistelee jo vanha ja sairas Olavi Virta (Raimo Grönberg), joka kuitenkin pääsee lopussa vielä ulkomaillekin.
Rakenteellisesti Olavi Virta on siis varsin samanlainen kuin Koivusalon aikaisemmatkin taiteilijaelämäkerrat. Tarinassa liikutaan kahdessa aikatasossa ja päähenkilön muistikuvat kertovat, mitä tapahtui. Ratkaisu on aikaisemminkin osoittautunut toimivaksi ja Koivusalo saa nytkin aikaan viihdyttävän elokuvan. Jotkut tapahtumat tosin mennään läpi turhankin viitteenomaisesti (ainakin, ellei katsojalla ole vankkaa tietoa Virran taustasta) ja välillä olisin kaivannut laulajataiturin tarinan vahvempaa kytkemistä ympäröivään yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Oli miten oli, tarina toimii joka tapauksessa ja Tilkasen alussa hieman värittömältä vaikuttava pääosasuoritus kasvaa loppua kohti aitoon koskettavuuteen. Näyttelijä saa myös hyvin esiin äkkimenestyksen tuoman hybriksen.
Kerronnallisesti elokuva on varsin perinteinen ja samoin sen sankari saattaa jo nykyään tuntua ainakin nuoremmista katsojista anakronistiselta. Elihän Olavi Virta aikana, jolloin Suomi oli vielä tiukan monokulttuurinen ja miesten ja naisten sukupuoliroolit olivat hyvin perinteiset. Tuolta suunnalta ohjaaja on kuitenkin kaivanut myös tarinan yllättävimmät ja koskettavimmat ainekset. Olavin Irene-vaimoa esittävä Malla Malmivaara tekee nimittäin mainion suorituksen ja ohjaaja näyttää selkeästi kuinka vaimo ja lapset joutuivat kärsimään Virran alkoholiongelmista ja lukuisista naissuhteista. Tämä on ohjaajan aikaisempiin elokuviin verrattuna selkeästi moderni vivahde, eikä sellaista ole liiemmin nähty muissakaan suomalaisissa valkokangaselämäkerroissa aiemmin.
Koivusalo välttää kuitenkin turhan ongelmilla mässäilemisen. Irenen osoittama kärsivällisyys miestään kohtaan saattaa tuntua nykyihmisestä käsittämättömältä, mutta takavuosikymmeninä avioliitot usein jatkuivat ongelmista huolimatta pitkään. Elokuvassa nähdään kuitenkin myös perheenjäsenten toisiaan kohtaan tuntemaa aitoa kiintymystä ja välittämistä.
Kaikkiaan voi sanoa, että Koivusalo osaa edelleen tehdä koskettavaa tarinaa, jota tarvittaessa höystetään huumorilla. Sivuhahmoista parhaiten jäi mieleen jälleen Repe Helismaan roolin mainiosti tekevä Martti Suosalo. Ne, jotka ovat aiemmin pitäneet ohajaajan tuotannosta, pitävät tästäkin. Myös inhoajien rivit pysynevät edelleen tiiviinä.
Olavi Virta (2018)
Ohjaus: Timo Koivusalo
Pääosissa: Lauri Tilkanen, Raimo Grönberg, Malla Malmivaara, Vesa Vierikko, Martti Suosalo, Jonna Järnefelt, Juhani Niemelä.
Törhösen juppitarina on sekava ja vaisu
Lauri Törhösen ohjaama Insiders (1989) nauttii kulttimainetta ainakin camp-orientoituneempien elokuvaharrastajien keskuudessa. Oletettavasti groteskin, liioitellun kuvamaailmansa vuoksi ja sen takia, että juppikuvaus on välillä huvittavasti ylilyötyä. Itse en tosin taannoisen katselun myötä tästä elokuvasta innostunut juuri lainkaan edes camp-näkökulmasta.
Tarinahan alkaa siitä, että Iltalehden (suoralla mainonnalla on myös roolinsa elokuvassa) kesätoimittajana työskentelevä Jarkko Saarela (Markku Mustonen) saa tehtäväkseen tehdä jutun nuoresta jupista. Hän tutustuu Lasse Fältiin (Mikko Reitala) ja lähtee tämän järjestämiin juhliin, joista tutkimusretki raharikkaiden maailmaan saa vauhtia. Juhlissa nähdään yleisen päihteidenkäytön lisäksi muun muassa lesboilua, mikä oletettavasti kohautti vielä filmin valmistumisaikaan.
Rakenteellisesti Insiders on kömpelö. Se jakautuu kolmeen toisistaan jyrkästi poikkeavaan osaan. Ensimmäisen osan muodostavat mainitut juhlat, toisen osan juppien käynti saaressa ja kolmannen osan elokuvassa tapahtuvan murhan selvittely. Juhlien ajan elokuva vielä säilyttää kiinnostuksensa. Törhönen näyttäytyy jonkinlaisena Suomen Michael Bayna, joka ihailee rikkaiden elämäntyyliä ja vetää kaiken kertomansa överiksi. Toinen osa, jossa jupit päivittelevät saaressa oman elämänsä tyhjyyttä ja murhamysteeri eivät juuri enää jaksa tempaista mukaansa.
Insiders ei silti ole täysin mielenkiinnoton elokuva. Juhlajakso toimii kyllä ja pääroolissa nähtävä Mikko Reitala tekee hyvän roolin perheen asettamien paineiden kanssa kärvistelevänä bisnesmiehenä. Turhauttavaa katsojan kannalta sen sijaan on, että naispäärooleissa nähtävät Katja Kiuru ja Niina Nurminen on otettu mukaan pelkiksi eroottisiksi koristeiksi. Lahjakkaille näyttelijöille olisi suonut parempia leffarooleja, valitettavasti he eivät niitä juuri saaneet 90-luvullakaan.
Kaikkiaan voi sanoa, että Insiders kannattaa katsoa ainakin kertaalleen, jos kotimaisen elokuvan historia ja 80-luvun lopun ajanmerkit kiinnostavat. Muiden kannattanee kiertää tämä kaukaa.
Insiders (1989)
Ohjaus: Lauri Törhönen
Päärooleissa: Mikko Reitala, Ilkka Heiskanen, Niina Nurminen, Katja Kiuru, Markku Mustonen, Markku Huhtamo, Laila Räikkä, Sari Puumalainen
Tarinahan alkaa siitä, että Iltalehden (suoralla mainonnalla on myös roolinsa elokuvassa) kesätoimittajana työskentelevä Jarkko Saarela (Markku Mustonen) saa tehtäväkseen tehdä jutun nuoresta jupista. Hän tutustuu Lasse Fältiin (Mikko Reitala) ja lähtee tämän järjestämiin juhliin, joista tutkimusretki raharikkaiden maailmaan saa vauhtia. Juhlissa nähdään yleisen päihteidenkäytön lisäksi muun muassa lesboilua, mikä oletettavasti kohautti vielä filmin valmistumisaikaan.
Rakenteellisesti Insiders on kömpelö. Se jakautuu kolmeen toisistaan jyrkästi poikkeavaan osaan. Ensimmäisen osan muodostavat mainitut juhlat, toisen osan juppien käynti saaressa ja kolmannen osan elokuvassa tapahtuvan murhan selvittely. Juhlien ajan elokuva vielä säilyttää kiinnostuksensa. Törhönen näyttäytyy jonkinlaisena Suomen Michael Bayna, joka ihailee rikkaiden elämäntyyliä ja vetää kaiken kertomansa överiksi. Toinen osa, jossa jupit päivittelevät saaressa oman elämänsä tyhjyyttä ja murhamysteeri eivät juuri enää jaksa tempaista mukaansa.
Insiders ei silti ole täysin mielenkiinnoton elokuva. Juhlajakso toimii kyllä ja pääroolissa nähtävä Mikko Reitala tekee hyvän roolin perheen asettamien paineiden kanssa kärvistelevänä bisnesmiehenä. Turhauttavaa katsojan kannalta sen sijaan on, että naispäärooleissa nähtävät Katja Kiuru ja Niina Nurminen on otettu mukaan pelkiksi eroottisiksi koristeiksi. Lahjakkaille näyttelijöille olisi suonut parempia leffarooleja, valitettavasti he eivät niitä juuri saaneet 90-luvullakaan.
Kaikkiaan voi sanoa, että Insiders kannattaa katsoa ainakin kertaalleen, jos kotimaisen elokuvan historia ja 80-luvun lopun ajanmerkit kiinnostavat. Muiden kannattanee kiertää tämä kaukaa.
Insiders (1989)
Ohjaus: Lauri Törhönen
Päärooleissa: Mikko Reitala, Ilkka Heiskanen, Niina Nurminen, Katja Kiuru, Markku Mustonen, Markku Huhtamo, Laila Räikkä, Sari Puumalainen
Kotimaisen mykkäelokúvan renessanssi
Viimeisen parin vuoden aikana on saatu seurata pienimuotoista kotimaisen mykkäelokuvan buumia, joka saattaa aiheuttaa uudelleenarviointeja niin yksittäisten tekijöiden kuin koko kotimaisen mykkäkauden historiankin osalta. Tärkeänä puuhamiehenä asian taustalla on ollut mykkäelokuvan johtava kotimainen asiantuntija Kari Glödstaf, joka on myös avustanut Kansallista audiovisuaalista instituuttia vanhojen teosten restauroimisessa. Toki Kavin korkeatasoisissa restauroinneissa on ollut mukana muitakin taitureita.
Elokuvia on myös kiitettävästi esitetty viime vuosina laadukkaasti säestettynä niin Suomalaisen elokuvan festivaalilla Turussa kuin tietysti Forssan mykkäelokuvafestivaaleillakin. WHS-teatteri Union Helsingissä esitti taannoin todella harvoin nähdyn Polyteekkarifilmin (1924). Eräänä buumin ilmentymänä voisi pitää sitäkin, että kadonnut kaikkien aikojen ensimmäinen kotimainen näytelmäelokuva Salaviinanpolttajat toteutettiin uudestaan 2017 Juho Kuosmasen ohjaamana. Aloitteen asiasta teki Loud Silents-festivaalin johtaja Otto Kylmälä. Autonomian aikaisia kotimaisia elokuvia (jotka kaikki ovat Teuvo Puron Sylviä lukuunottamatta kadonneet) on itse asiassa sen verran vähän, että ne voisi säilyneiden tietojen pohjalta ohjata kaikkikin uudelleen!
Viime vuosien uudelleen restauroituja kotimaisia ovat olleet ainakin seuraavat elokuvat (suluissa ohjaajan nimi): Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa (Teuvo Puro) 1921, Kihlaus (Teuvo Puro) 1922, Finlandia (Erkki Karu) 1922, Rautakylän vanha parooni (Carl Fager) 1923, Suursalon häät (Konrad Tallroth) 1924, Myrskyluodon kalastaja (Erkki Karu) 1924 ja Suvinen satu (Erkki Karu) 1925.
Kaiken lisäksi käytännössä tämä kaikki on tulossa myös kotikatsojien ulottuville. Kenties kaikkien aikojen tärkeimmän elokuvayhtiömme Suomi-Filmin kaikki pitkät elokuvat nimittäin on jo julkaistu jättimäisenä dvd-boksina ja suurin osa kotimaisista mykkäfilmeistä on nimenomaan Suomi-Filmin tuotantoa. Suomalaisen elokuvan löytöretki siis jatkuu yhä myös menneisyyteen päin.
Elokuvia on myös kiitettävästi esitetty viime vuosina laadukkaasti säestettynä niin Suomalaisen elokuvan festivaalilla Turussa kuin tietysti Forssan mykkäelokuvafestivaaleillakin. WHS-teatteri Union Helsingissä esitti taannoin todella harvoin nähdyn Polyteekkarifilmin (1924). Eräänä buumin ilmentymänä voisi pitää sitäkin, että kadonnut kaikkien aikojen ensimmäinen kotimainen näytelmäelokuva Salaviinanpolttajat toteutettiin uudestaan 2017 Juho Kuosmasen ohjaamana. Aloitteen asiasta teki Loud Silents-festivaalin johtaja Otto Kylmälä. Autonomian aikaisia kotimaisia elokuvia (jotka kaikki ovat Teuvo Puron Sylviä lukuunottamatta kadonneet) on itse asiassa sen verran vähän, että ne voisi säilyneiden tietojen pohjalta ohjata kaikkikin uudelleen!
Viime vuosien uudelleen restauroituja kotimaisia ovat olleet ainakin seuraavat elokuvat (suluissa ohjaajan nimi): Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa (Teuvo Puro) 1921, Kihlaus (Teuvo Puro) 1922, Finlandia (Erkki Karu) 1922, Rautakylän vanha parooni (Carl Fager) 1923, Suursalon häät (Konrad Tallroth) 1924, Myrskyluodon kalastaja (Erkki Karu) 1924 ja Suvinen satu (Erkki Karu) 1925.
Kaiken lisäksi käytännössä tämä kaikki on tulossa myös kotikatsojien ulottuville. Kenties kaikkien aikojen tärkeimmän elokuvayhtiömme Suomi-Filmin kaikki pitkät elokuvat nimittäin on jo julkaistu jättimäisenä dvd-boksina ja suurin osa kotimaisista mykkäfilmeistä on nimenomaan Suomi-Filmin tuotantoa. Suomalaisen elokuvan löytöretki siis jatkuu yhä myös menneisyyteen päin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)